Blogi

Pikselille tuli tunnit täyteen viime kuussa. Yölliset juoksumäärät alkoivat tippua jo elokuun puolivälin jälkeen ja lopulta lokakuun alussa siili ei enää tahtonut pysyä tolpillaan, joten oli aika varata aika eläinlääkärille.

Hautasimme Pikselin takapihalle ja väkersimme hautakiven muistuttamaan meitä vuosia ilahduttaneesta siilistä.

Pikseli eli vähän yli kuusi vuotta, mikä on lemmikkisiilille pitkä elämä ja vastaa noin 90 vuotta ihmisen iässä. Emme tietenkään kykene sanomaan, miten nautittavana piikkipallo oman elämänsä koki, mutta meidän näkövinkkelistä tekemistä ja puuhailtavaa riitti. Elämänsä aikana Pikseli juoksi juoksupyörässä yli 10 000 kilometriä, mikä on tietysti aikamoinen määrä. Parina vuotena siilimme juoksi vuoden aikana enemmän kuin itse kerkesin ajella fillarilla

Siilihän on lemmikkinä suht helppohoitoinen. Päivittäinen ruokinta vaaditaan ja kakkaa on paikat täynnä, mutta muuten mitään suurempia erakko yöeläjä ei vaadi. Onnistuihan Pikseli sitten pissailemaan muovimaton alle niin paljon, että parketti kerkesi tummua ja sitä piti hioa alkuvuodesta ennen kuin myimme silloisen asunnon. Kaveri oli myös aikamoinen kiipeilijä ja kiipeili nuorempana öisin ruokavarastoille tyhjentäen laatikot matosista. Yössä massa saattoi parhaimmillaan kasvaa lähes 10%.

Kirjoittelin lähes alusta alkaen Pikselin elämästä Facebookin siiliryhmissä ja lopulta teimme Pikselille oman sivun, joka sai yli 300 fania seuraamaan sylikaktuksen elämää. Enpä tällaistakaan ajatellut siilin meille aikoinaan muuttaessa. Saatan työstää vielä kuvakirjan Pikselin vaiheista jossain vaiheessa.

Lemmikin kuoltua jäin kuitenkin pohtimaan eläinten asemaa yhteiskunnassa. Samaan aikaan, kun lemmikeillä useimmiten on asiat hyvin, ovat tuotantoeläimet olemassa vain ruuaksemme. Ei kenellekään tulisi mieleenkään kasvattaa siilejä vuoden ja pistää niitä sen jälkeen pataan. Miksi siileillä, kissoilla ja koirilla on paremmat eläinoikeudet kuin kanoilla, sioilla tai lehmillä? Olen asiasta kirjoittanut aiemmin ja näyttää siltä, että eläinten oikeudet ovat kasvamaan päin koko ajan. Kehitys on varsin verkkaista, mutta jossain välissä ylitämme rajan, jonka jälkeen eläinten kasvatus ruuaksi ei enää olekaan mahdollista. Sinne on vielä matkaa, mutta suunta näyttää aika selkeältä.

Uutta siiliä meille ei ole tulossa ainakaan nyt heti perään. Aino on kuitenkin hieman allerginen vähän kaikille eläimille, joten se toi omat ongelmansa. Ehkä kuitenkin joskus tulevaisuudessa ruuhkavuosien jälkeen lattiallamme vipeltää taas kaktus pienten koipiensa kanssa.

Kiitos Pikseli kaikista hienoista hetkistä.

Gessle julkaisi viikko sitten PG Roxette nimen alla uuden albumin Pop-Up Dynamo! Levyltä tippui kesän aikana kaksi sinkkulohkaisua: The Loneliest Girl In The World ja Walking On Air. Vaikka molemmat kappaleet ovat ihan ok, niin varsinkin ensimmäinen kuulosti omaan korvaan aaaivan liian purkkapopilta. Gesslen kynästä ei montaa kertakäyttöistä biisiä ole tullut, mutta The Loneliest Girl tuntui sellaista. Ei se siis huono ole, mutta ei minun juttuni. En siis hirveästi odottanut tältä albumilta. En muutenkaan oikein innostu Roxette-nimen käytöstä ilman Marien ääntä. Helena ja Dea eivät yksinkertaisesti pysty korvaamaan Marien vokaaleja.

Kuuntelin sitten albumin pariin kertaan läpi ja totesin, että eihän se huono ole. Seuraavana päivänä kuuntelin levyn vielä pari kertaa ja sitten kävikin niin, etten mitään muuta olekaan viikkoon kuunnellut. Tämä levy todella toimii, eikä mukana ole yhtään huonoa kappaletta. Tätä voi kuunnella kannesta kanteen niin halutessaan ja levy muodostaa hyvän kokonaisuuden.

Tuotantona tämä on selkeästi jatkoa Roxetten viimeiseksi jääneelle Good Karma (2016) –levylle. Tässä on myös viboja Gesslen Party Crasher –levystä vuodelta 2008. Mutta tämän lisäksi albumilla on kyllä selkeästi omia apujaankin. Materiaalia on selkeästi tehty paremmin Helenan ja Dean äänille sopivaksi verrattuna perinteiseen Roxette-materiaaliin. Tämän lisäksi mukana on myös artistinimeä LÉON käyttävä Lotta Lindgren. Gesslen ja LÉONin yhdessä laulama My Chosen One on todella hyvä. En tunne LÉONin tuotantoa ollenkaan, mutta mitä vähän sitä kuuntelin Spotifysta, niin ei kolahtanu. Tällä levyllä vokaalit ovat kuitenkin majesteetilliset.

Jos nyt sitten jotain biisejä pitää nimetä, niin Me And You And Everything In Between ja ennen kaikkea The Craziest Thing ovat todella kovia kappaleita. Näiden lisäksi jo mainittu My Chosen One ja toinen balladi You Hurt The One You Love The Most kuuluvat kärkinelikkoon. Voisin kuvitella, että nämä soivat minulla vielä pitkään. Todella kovia ralleja. Tämä on myös oikeastaan ensimmäinen Gesslen kynäily, jota todella kannattaa luukuttaa high end –laitteiston läpi. Soundimaailma saa aivan erilaisen tatsin.

Ja levyllä oleva Jezebel ei ole The Rasmus koveri. Se olisi kieltämättä ollut kova veto…
 

Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) ilmastoverkosto linjasi, että kaikilla kampuksilla on siirryttävä vegaaniseen opiskelijaruokailuun. Oletan, että Kärnällä meni poropihvi väärään kurkkuun ja kepulla muutenkin turvetta sieraimeen.

Mutta tätä on nykyisyys. Lihantuotanto on niin valtava kasvihuonepäästöjen lähde, että siitä tullaan leikkaamaan tulevina vuosina ja reilusti. Palaan jälleen siihen, että olen jo vuosia todennut, ettei lihantuotanto ole enää nykypäivänä riskitöntä bisnestä. Kun maataloustukiin ruvetaan lisäämään käänteisiä päästökertoimia, ajautuvat sikalat ja nautatilat ensimmäisinä vaikeuksiin. Turha siinä vaiheessa on enää itkeä ja haikailla takaisin 1900-luvulle. Mennyt aika ei palaa.

Minua kuitenkin edelleen harmittaa niiden karjankasvattajien puolesta, jotka haluavat työntää päänsä pensaaseen ja kieltää työnsä tuottamat päästöt ja osallisuutensa luontokatoon. Itseni on hyvin vaikea nähdä, että enää vuosikymmenen vaihteessa nykyisenkaltaista lihantuotantoa katseltaisiin tekemättä asialle mitään.

Mikäli SYL:n linjaus tuottaa tulosta kampuksilla ympäri Suomen, poistuu markkinoilta satojatuhansia päivittäisiä liha-annoksia. Jo tämä ajaa useita karjatiloja konkurssiin. Muutoshan on jo alkanut UniCafen luovuttua naudanlihasta vuonna 2020. 

Suunta on selvä, eikä tuuliturbiineja vastaan taistelu tuota kuin tappion taistelijalle.
 

Paraikaa on menossa mainoskampanja, jossa ihmiset kertovat kuinka löysivät kristinuskon jumalan. Ottamatta kantaa kampanjan toimivuuteen itselleni tuli lähinnä mieleen, kuinka itse löysin sisäisen rauhan.

Kampanjan lisäksi alkusysäyksenä ajatuksilleni oli eräs ilta, kun nukutin lasta. Juniorin lopulta nukahdettua jäin pohtimaan, kuinka hän on edelleen autuaan tietämätön mistään jumalista, uskonnoista tai "korkeammista voimista". Koin syvää onnellisuuden tunnetta, että hänen elämänsä on turvallista, eikä kukaan ole päässyt pelottelemaan häntä helveteillä, saatanoilla, karttamisilla tai millään ehdollisella rakkaudella. Meidän vanhempien rakkaus on ehdotonta.

Tietysti haluan, että lapseni oppii tuntemaan maailman uskonnot aikanaan, sillä niiden ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen ja uskontojen vaikutukset maailman menossa ovat edelleen suuret. Paraikaa Iranissa osoitetaan mieltä uskonnollista miesjohtoa vastaan ja Venäjällä uskonnolliset johtajat kannustavat kansaa tappamaan ukrainalaisia. Uskonnot ovat läsnä arjessa.

Mutta niin. Kuinka minä löysin rauhan? En löytänyt sitä kristinuskosta. Etsin vuosia. Koko nuoruuteni, kunnes törmäsin kolmenkympin kriisiin. Silloinkaan usko, uskonto tai mikään hengellisyys ei auttanut minua – päinvastoin; tunsin pahaa oloa siitä, etten saa apua yliluonnollisesta. Minullehan oli opetettu lapsesta asti, että jumala auttaa. Ei auttanut.

Jätin uskonnon. Totesin, ettei se ollutkaan minun juttuni. Olin onnellisempi ja voin paremmin ilman hengellisyyttä. En ollut enää tilivelvollinen vuosituhansia vanhoille uskomuksille, en niistä saarnaaville ihmisille tai yhteisöille, jotka halusivat rahojani ja aikaani vastaan tarjota "pelastusta". En enää kokenut olevani hukassa. Olin vihdoinkin löytänyt rauhan ja onnellisuuden. Yksinkertaista. Se löytyi.

Ps. Tuo mustavalkoinen kuva on Se löytyi -kampanjan mainosvideolta. Logo on itse lisäämäni.

Luin viime jouluna saamani Johanna Vehkoon Oikeusjutun (Kosmos, 2021). Erittäin hyvä teos. Kirjassa Vehkoo kertoo oman kokemuksesta episodista, jossa "Asianomistaja" haastoi hänet oikeuteen ja sekä käräjä- että hovioikeus tuomitsivat hänet syylliseksi kunnianloukkaukseen. Kirjan jo ilmestyttyä korkein oikeus vapautti Vehkoon rangaistuksista ja täten antoi ennakkotapauksen, kuinka nettitrollien kanssa toimitaan. Lopulta siis oikeus voitti, mutta oikeuslaitos ja poliisi toimivat prosessin aikana lukemattomia kertoja aivan luokattomasti, mikä laski Vehkoon luottamusta suomalaiseen oikeusjärjestelmään.

Kirja on kertomus lopulta merkittävästä voitosta sananvapauden ja ihmisen oikeustajun puolesta. Se on myös tarina siitä, mitä kaikkea pahaa maalittamisella ja nettihäiriköinnillä saadaan aikaan. Kirjan alun kuvaus asioiden kulusta on suorastaan järkyttävä. Harvoin itseäni on etonut niin paljon, kuin Oikeusjutun alkua lukiessa.

Tämän lisäksi Vehkoo kirjoittaa jäätävän hyvin. Ahmaisin kirjan (200 sivua) muutamalla lukusessiolla. Teos oli alusta loppuun nautittava paketti, vaikka itse aihe onkin nautinnosta kaukana. Vain aivan lopussa on vähän turhan tahmaista kerrontaa, mutta annettaneen sen vaikka kuvata konkreettisesti niitä synkkiä hetkiä, joissa Vehkoo joutui rypemään Asianomistajan häntä kiusatessa.

Luonnollisesti kirja on ajankohtainen myös siinä mielessä, että Venäjän meihin kohdistama verkkovaikuttaminen on vain kasvamassa Ukrainan sodan edetessä ja kevään eduskuntavaaleja kohti mentäessä. Jo nyt omat FB-tuttavani jakavat surutta Kremlin propagandaa ja toimivat äärioikeiston äänitorvina – huomaamatta sitä itse ollenkaan. Tällaiselle yhteiskuntamme rapauttamiselle en soisi annettavan yhtään tilaa.