Blogi

Syntyvyys on laskussa. Näinhän sitä sai taas lukea uutisista, vaikkei siinä ole mitään uutta. Syntyvyys on laskenut Suomessa massiivisesti kolmeen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana. 1900-luvun alussa elintaso nousi kohisemalla ja samalla lasten hankkiminen "vanhuuden turvaksi" ei enää ollut tarpeellista. Toisen maailmansodan jälkeen syntyvyys nousi ja tällöin syntyivät nyt jo eläkkeellä olevat ns. suuret ikäluokat. Tämän jälkeen syntyvyys laski taas huimasti ja kokonaishedelmällisyysluku putosi ensimmäisen kerran alle kahden vuonna 1969. Ilmeisesti asia oli tällöin(kin) suuresti uutisoinnin aiheena, mutta lasku jatkui. Kuitenkin se jäi vähän alle kahteen vuosikymmeniksi, kunnes kolmas syöksy tapahtui 2010-luvulla.

Suomi ei tietenkään ole yksin tämän laskun kanssa, vaan trendi on ollu läsnä käytännössä jokaisessa maassa. Alla olevassa kuvaajassa on muutama maa esimerkin vuoksi. Tämän hetkisissä ennusteissa on esimerkiksi, että Kiinan väkiluku tulee vähenemään vuosisadan taitteeseen mennessä useilla sadoilla miljoonilla ihmisillä. Planeetta siitä kiittää, mutta eläkkeillekin ehkä pitäisi löytyä maksajia?

Jos pohdin itse syitä, miksei meillä ole viittä lasta, niin niitähän on monia. Lapset ovat mukavia, mutta arvostan myös omaa aikaani. Minun on myös haasteellista toimia vanhempana siinä mielessä, etten ole alkuunkaan varma, että pystyn antamaan lapsilleni paremman paikan elää, kuin olen itse saanut. Ilmastokriisi lyö omille lapsille näpeille, äärioikeiston nousu politiikassa epävakauttaa yhteiskuntaa ja sota on jo nyt Euroopassa. Työelämä on yhä rankempaa ja hektisempää samalla kun terveydenhuolto heikkenee ympärillä. Samaan aikaan pitäisi vakuuttaa itselle ja lapsille, että tulevaisuus on elämisen arvoista. Ei se helppoa ole, joten en yhtään ihmettele, etteivät kaikki päädy hankkimaan lapsia.

Mutta, kyllä minä olen sitä mieltä, että ihmiskunnan tulevaisuus on parempi kuin nykyisyys. En minä täällä muuten olisi.
 

Olen seurannut rata-autoilun kuninkuusluokkaa vuodesta 1992. Aivan varmaksi en voi sanoa katsoneeni kaikkia kisoja 1992, mutta vuodesta 1993 lähtien tiirasin kaikki. Eihän -92 kaikkia kisoja edes lähetetty suorana ja niitä lähettivät sekä Yle että Maikkari. Mutta kun Häkkinen oli radalla, niin minä istuin sohvalla. Tähän on vain kaksi poikkeusta. 2001 Unkarin kisan seurasin vain radiosta, kun oli seuraa sängyssä ja 2003 Silverstone jäi intin takia välistä.

Parhaita muistoja ovat tietysti Häkkisen ja Räikkösen maailmanmestaruudet ja ja tämän lisäksi yksittäisistä kisoista Kimin voitot Monacossa 2005 ja Spassa 2009. Eniten ketuttaa Spa 2008, jolloin Kimin voitto vaihtui turvakaiteisiin sateen tultua kisan loppupuolella.

Laji elää paraikaa todellista kultakauttaan. Kisat ovat hyviä, lähetykset toimivat ja yleisöä on enemmän kuin koskaan. Itselläni on kuitenkin jo pari vuotta pyörinyt sisällä lopettamispäätös. Aika ei vain yksinkertaisesti riitä kisojen (ja aika-ajojen) katsomiseen. Seuraan lajia kuitenkin myös jatkossa edelleen, mutten enää katso kisaviikonloppuja. Ei vain ole aikaa. Tänä vuonna kisakalenterissa on 24 kisaa (+ 6 sprinttikilpailua ja näille kaikille aika-ajot) ja omaan makuun siinä on 7 – 8 liikaa. Ehkä kerkeän nyt enemmän fillarin satulaan? Ehkä pyörrän päätökseni parin vuoden päästä, jos Tuukka Taponen nousee Ferrarin rattiin? Ehkä unohdan lajin täysin? Ehkä Felix haluaa alkaa seurata fykkösiä?

Tai sitten jotain muuta. Tällä hetkellä itse joka tapauksessa osin eläköidyn lajin parista 584 kilpailun jälkeen.
 

Viime vuosi oli oman pyöräilyhistoriani kilometririkkain. Kaikkiaan kilsoja tuli 3361, mikä oli yli 500 km yli edellisen ennätyksen. Tavoitteeni oli 2000 kilsaa – kuten on tällekin vuodelle. Viime vuoden suuri määrä johtui käytännössä vain siitä, että Aino makasi koko kevään hyperemeesissä kotona ja kuljetin Felixiä päikkyyn ja takaisin 5 kertaa viikossa. 5 km aamuin illoin kerryttää saldoa kummasti. Kilsakertymästä 214 oli ajettu maastopyörällä. Tämä on pienin määrä vuosiin ja esimerkiksi 2020 ajoin yli 1300 kilsaa maasturilla ja vielä peräkärryn kanssa. Nyt se on korvaantunut sillä, että sähköavusteisesti Ternillä tuli ajeltu karvan auki 2200 kilometriä. Loput 877 tuli maantiepyörillä.

Eli siis vuosi 2023 oli hyötypyöräilyvuosi, ei niinkään liikunnan harrastamista. Urheilusta puhumattakaan. Toisaalta ajoin kyllä sekä Pirkan pyöräilyn että Turku Touringin, mikä oli ihan jees. Tälle kesälle olen vähän pyöritellyt Pirkan pyöräilyn osalta yöpyöräilyä (näemmä Oulustakin sellainen löytyisi...). Täytyy myöhemmin katsella, että mitä sitä sitten tulee ajeltua.

Joulun jälkeen tuli luettua Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023). Aloitetaan nyt siitä, että kirjan nimi on erittäin harhaanjohtava. Tämä voi olla täysin markkinoinnin takia valittu linja, mutta ei Raamatun tekstejä ole koskaan suoranaisesti sensuroitu, eikä muutoksista ole vaiettu. Suomeksi alan tutkimuksesta ei kuitenkaan ole ollut kansantajuista teosta, mutta nyt on.

Kirjaa oli todella mukava lukea. Juuri oikean mittaisia lukuja ja kirjoitustyyli oli helposti omaksuttavaa. Itse opin ainakin valtavasti uusia juttuja, kun en ole Raamatun tekstien historiaan perehtynyt käytännössä ollenkaan. Voin siis suositella, jos aihe ollenkaan kiinnostaa.

Kirja ei ole ilmeisesti ole kuitenkaan ilman ongelmia, sillä ainakin Pasi Turunen on jonkin verran kritisoinut kirjaa puutteellisista lähdeviitteistä ja relevantin tutkimuksen ohittamisesta [1, 2, 3 ja 4]. Toisaalta Turunen myös ikään kuin moitti kirjaa, ettei siellä luoteta siihen, että Raamattu olisi Jahven aikaansaannosta. Kirja on hyvin uskontoneutraali, joten sieltä on turha etsiä omaa kristillistä vakaamustaan hehkuttavia kannanottoja. Tämä tyyli sopii mielestäni kirjaan oikein hyvin, vaikka Turunen ilmeisesti oli eri mieltä.

Itselleni päällimmäinen ajatus pohdittavaksi oli, missä kristinusko olisi nyt, jos Raamatun kirjoituksia muokattaisiin edelleen aikaan ja tapoihin paremmin sopiviksi, kuten tehtiin ensimmäisellä vuosisadalla. Olisimme aikoja sitten päässeet eroon kirjan ristiriitaisuuksista, naisia ja seksuaalivähemmistöjä ei enää syrjittäisi Raamattuun vedoton, eivätkä Jehovan todistajat karttaisi entisiä jäseniä – saati kieltäytyisi verihoidoista. Maailma saattaisi olla parempi paikka. Luonnollisesti tällainen muokkaus toisi mukanaan uudet ongelmat, joten eihän se välttämättä toimisi alkuunkaan. En tiedä onko sellaista uskontoa, jossa pyhät kirjoitukset elävät koko ajan. Tulkinnathan jokaisessa seurakunnassa elävät ihmisten mukana.

Oli miten oli, kirja vei mennessään ja oli mukavaa luettavaa.
 

Luin ennen joulua Pirkko Saision Kainin tyttären (Kirjayhtymä, 1984). Täytyy todeta heti ensialkuun, että omaan makuun kyseessä oli yksi huonoimpia teoksia, joita olen koskaan lukenut. Seija Lappalainen totesi kirjan ilmestymisen jälkeen Lapin kansan arvostelussaan, että "Saisio ei nyt pyri kovin tarkkaan kuvaukseen". Tästä olen täysin samaa mieltä. Lainaan seuraavassa yhden kirjan luvuista (kyllä, koko luvun):

Kuu kalpenee jo.
Kättä särkee; sello painaa kuin pöhöön kuollut vainaja.
Yhtäkään autoa ei ole kulkenut tiellä.
Vastakynnetyille pelloille nousee usvamaitoa.
Se kevätaamun alkusoitto.
Yön on lyhyt. Minulla on kiire kotiin.

Kirja todella tarjoaa lukijalle tarinan, jota ei ole niin kovin tarkkaan kuvattu. Se vaatii lukijalta tietysti hieman enemmän mielikuvitusta ja ajattelua, mutta minuun tämän ei kolahtanut. Tarina oli kuin palapeli, josta puuttui yli 90 prosenttia paloista.

Itse tarina – Riskun ja Annan monimutkainen rakkaus – on aivan aiheellinen ja hieno aihe. Se oli sitä varsinkin 80-luvulla, kun seksuaalivähemmistöjen oikeudet olivat olemattomat. Kuitenkin nyt tuntuu, ettei tässä tarjota mitään uutta monimutkaisen rakkaustarinan konseptiin – päinvastoin tarinasta on jätetty ne vähätkin sitä avaavat asiat pois.

Tyyli ei ole minun makuuni. Ei jatkoon. 0/5.