Blogi

Viime vuosi oli oman pyöräilyhistoriani kilometririkkain. Kaikkiaan kilsoja tuli 3361, mikä oli yli 500 km yli edellisen ennätyksen. Tavoitteeni oli 2000 kilsaa – kuten on tällekin vuodelle. Viime vuoden suuri määrä johtui käytännössä vain siitä, että Aino makasi koko kevään hyperemeesissä kotona ja kuljetin Felixiä päikkyyn ja takaisin 5 kertaa viikossa. 5 km aamuin illoin kerryttää saldoa kummasti. Kilsakertymästä 214 oli ajettu maastopyörällä. Tämä on pienin määrä vuosiin ja esimerkiksi 2020 ajoin yli 1300 kilsaa maasturilla ja vielä peräkärryn kanssa. Nyt se on korvaantunut sillä, että sähköavusteisesti Ternillä tuli ajeltu karvan auki 2200 kilometriä. Loput 877 tuli maantiepyörillä.

Eli siis vuosi 2023 oli hyötypyöräilyvuosi, ei niinkään liikunnan harrastamista. Urheilusta puhumattakaan. Toisaalta ajoin kyllä sekä Pirkan pyöräilyn että Turku Touringin, mikä oli ihan jees. Tälle kesälle olen vähän pyöritellyt Pirkan pyöräilyn osalta yöpyöräilyä (näemmä Oulustakin sellainen löytyisi...). Täytyy myöhemmin katsella, että mitä sitä sitten tulee ajeltua.

Joulun jälkeen tuli luettua Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023). Aloitetaan nyt siitä, että kirjan nimi on erittäin harhaanjohtava. Tämä voi olla täysin markkinoinnin takia valittu linja, mutta ei Raamatun tekstejä ole koskaan suoranaisesti sensuroitu, eikä muutoksista ole vaiettu. Suomeksi alan tutkimuksesta ei kuitenkaan ole ollut kansantajuista teosta, mutta nyt on.

Kirjaa oli todella mukava lukea. Juuri oikean mittaisia lukuja ja kirjoitustyyli oli helposti omaksuttavaa. Itse opin ainakin valtavasti uusia juttuja, kun en ole Raamatun tekstien historiaan perehtynyt käytännössä ollenkaan. Voin siis suositella, jos aihe ollenkaan kiinnostaa.

Kirja ei ole ilmeisesti ole kuitenkaan ilman ongelmia, sillä ainakin Pasi Turunen on jonkin verran kritisoinut kirjaa puutteellisista lähdeviitteistä ja relevantin tutkimuksen ohittamisesta [1, 2, 3 ja 4]. Toisaalta Turunen myös ikään kuin moitti kirjaa, ettei siellä luoteta siihen, että Raamattu olisi Jahven aikaansaannosta. Kirja on hyvin uskontoneutraali, joten sieltä on turha etsiä omaa kristillistä vakaamustaan hehkuttavia kannanottoja. Tämä tyyli sopii mielestäni kirjaan oikein hyvin, vaikka Turunen ilmeisesti oli eri mieltä.

Itselleni päällimmäinen ajatus pohdittavaksi oli, missä kristinusko olisi nyt, jos Raamatun kirjoituksia muokattaisiin edelleen aikaan ja tapoihin paremmin sopiviksi, kuten tehtiin ensimmäisellä vuosisadalla. Olisimme aikoja sitten päässeet eroon kirjan ristiriitaisuuksista, naisia ja seksuaalivähemmistöjä ei enää syrjittäisi Raamattuun vedoton, eivätkä Jehovan todistajat karttaisi entisiä jäseniä – saati kieltäytyisi verihoidoista. Maailma saattaisi olla parempi paikka. Luonnollisesti tällainen muokkaus toisi mukanaan uudet ongelmat, joten eihän se välttämättä toimisi alkuunkaan. En tiedä onko sellaista uskontoa, jossa pyhät kirjoitukset elävät koko ajan. Tulkinnathan jokaisessa seurakunnassa elävät ihmisten mukana.

Oli miten oli, kirja vei mennessään ja oli mukavaa luettavaa.
 

Luin ennen joulua Pirkko Saision Kainin tyttären (Kirjayhtymä, 1984). Täytyy todeta heti ensialkuun, että omaan makuun kyseessä oli yksi huonoimpia teoksia, joita olen koskaan lukenut. Seija Lappalainen totesi kirjan ilmestymisen jälkeen Lapin kansan arvostelussaan, että "Saisio ei nyt pyri kovin tarkkaan kuvaukseen". Tästä olen täysin samaa mieltä. Lainaan seuraavassa yhden kirjan luvuista (kyllä, koko luvun):

Kuu kalpenee jo.
Kättä särkee; sello painaa kuin pöhöön kuollut vainaja.
Yhtäkään autoa ei ole kulkenut tiellä.
Vastakynnetyille pelloille nousee usvamaitoa.
Se kevätaamun alkusoitto.
Yön on lyhyt. Minulla on kiire kotiin.

Kirja todella tarjoaa lukijalle tarinan, jota ei ole niin kovin tarkkaan kuvattu. Se vaatii lukijalta tietysti hieman enemmän mielikuvitusta ja ajattelua, mutta minuun tämän ei kolahtanut. Tarina oli kuin palapeli, josta puuttui yli 90 prosenttia paloista.

Itse tarina – Riskun ja Annan monimutkainen rakkaus – on aivan aiheellinen ja hieno aihe. Se oli sitä varsinkin 80-luvulla, kun seksuaalivähemmistöjen oikeudet olivat olemattomat. Kuitenkin nyt tuntuu, ettei tässä tarjota mitään uutta monimutkaisen rakkaustarinan konseptiin – päinvastoin tarinasta on jätetty ne vähätkin sitä avaavat asiat pois.

Tyyli ei ole minun makuuni. Ei jatkoon. 0/5.
 

Annoin Ainolle vuosi sitten joululahjaksi Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) (Atena, 2020) ja sain kuin sainkin sen itsekin luettua. Ja sehän kannatti. Kirjan hyödyt ovat kaksinkertaiset, sillä siitä oppii paljon lastenkasvatuksen ongelmakohdista, mutta myös, miten oma minuus on muovautunut omasta lapsuudesta ja omien vanhempien kasvatuksesta.

Ehkäpä kiteytettynä Perryn pointti on suhtautua asioihin rauhallisesti, sillä kaikkeen on syynsä. Tai sitten ei ole, sillä pienet lapset tekevät asioita täysin impulsiivisesti (kuten eilen sai taas huomata, kun juniori kaatoi vesipullon sänkyyn käydessämme nukkumaan). Nämä ovat kuitenkin vain osa lapsen – ja vanhemman – kasvuprosessia. Hermostuminen lapselle ei edesauta mitään – päinvastoin.

En osaa sanoa pohdinko kirjaa lukiessa enemmän itseäni kasvattajana vai lapsena. Molempia tuli kuitenkin paljon paljon pohdittua. Olen edelleen sitä mieltä, että on varsin absurdia, että kuka vain voi tulla vanhemmaksi ilman minkäänlaista koulutusta. Perryn kirjojen kaltaiset oppaat auttavat edes vähän paikkaamaan omaa osaamattomuutta. Perry myös viestii, että vaikka lapsen ja vanhemman välille syntyisi repeymä, ei koskaan ole liian myöhäistä korjata sitä. Tietysti, mitä aikaisemmassa vaiheessa korjausprosessin aloittaa, sen helpompaa se on. On helpompi pyytää lapselta anteeksi omaa hermostumista välittömästi tapahtuman jälkeen, kuin selvittää asiaa 20 vuotta myöhemmin terapiassa.

Suosittelen tätä(kin) kirjaa aivan jokaiselle. Omat lapset eivät ole ollenkaan vaatimuksena sille, että kirjasta saisi itselleen irti uusia ajatuksia.

Luin vihdoin ja viimein Mikko Hyppösen kirjan Internet (WSOY, 2021). Olimme synnyttämään menossa ja siinä ennen kuin vauva pukkasi ulos, niin pyörähdimme vielä Ratinassa ja kirjakaupasta tarttui mukaan Hyppösen kirja. Kolmasosan kerkesin lukea ennen kuin lapsonen oli ulkona ja sitten seuraavina päivinä loput.

Ja kirjahan on siis hyvä. Todella helppo ja nopea lukea. Sisältö on varsin kansantajuista, eikä missään mennä kovin syvällisiin teknisiin – tai filosofisiinkaan – juttuihin. Itselle tässä ei suoranaisesti ollut juurikaan uutta juttua, mutta kaiken yksiin kansiin nitova ja niistä koherentin kokonaisuuden sitova opus tämä on. Onhan se aina yhtä uskomatonta, että Venäjä, Kiina tai Pohjois-Korea voi tehdä kyberhyökkäyksiä "aivan vapaasti" ilman, että tulee mitään sanktioita, mutta sitten, kun hyökkäys tapahtuu fyysisesti, niin äläkkä nousee.

Vaikka kirja on siis todella hyvä – en edes löytänyt yhtään typoa! – täytyy ihmetellä taittajan fetissiä kursivointiin. Kannessa kirjailijan ja kirjan nimi on kursiivilla. Sisällysluettelo kursiivilla. Kaikki otsikot kursiivilla. Ja tietysti koko takakannen teksti kursiivilla. Oikeasti. Aivan hirveää. En voi sietää tällaista. Onneksi leipäteksti sentään on luettavaa.

Sisällön puolesta siis suosittelen kirjaan aivan kaikille. Teoksen tulisi kuulua jonkin oppilaitoksen peruslukemistoon ja yleissivistykseen.