30. huhtikuuta 2019 - 21.05
Kuva

Vaikka otsikosta voisi jäädä kuva Anssi Kelan uudesta kirjasta, ei kyse ole nyt kuitenkaan siitä. On jo pidemmän aikaa pitänyt istahtaa kahvikupposen ääreen Aarvan kanssa ja nyt pääsiäisen jälkeen aikataulumme osuivat yhteen. Aarva pitää siis Liinanblogina tunnettua blogia, jossa keskustellaan terveydenhuollon ulkopuolella (ja sisäpuolellakin) olevista hoitomuodoista.

Olen kinannut blogistin kanssa uskomushoitojen vs. täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen (CAM-hoidot) määritelmästä ja nyt oli aika istahtaa alas ja tutkia olemmeko niin eri mieltä asioista, kuin blogauksissamme olemme antaneet ymmärtää. Ei liene yllätys, ettemme oikeasti ole ajatusmaailmaltamme niin kaukana toisistaan.

Valitettavasti meinasin itse unohtaa(!!!) koko tapaamisen ja saavuin kahville 10 minuuttia myöhässä. Kalenterimerkintä asiasta oli, mutta taisin olla juuri puhelimen piippauksen aikaan vessassa, joten tajusin tilanteen vasta pienellä viiveellä ja juoksin tapaamispaikkaamme. Tämä valitettavasti tarkoitti sitä, että jouduimme lopettamaan keskustelumme jo 50 minuutin kuluttua lounasravintolan sulkeutumiseen. Juttua olisi varmasti riittänyt vielä tunneiksi :)

Keskustelimme alkuun termistä uskomushoito. Aarva oli kanssani samaa mieltä, ettei yksisarvishoitoja voi edes kutsua hoidoiksi, vaan ne ovat erilaisiin uskontoihin verrattavissa olevia asioita. Pystyimme siis selkeästi heti rajaamaan osan “hoidoista” huuhaan puolelle. Tällaisesta lähtökohdasta oli helppo lähteä keskustelemaan.

Meistä kumpikaan ei myöskään lämmennyt hopeaveden juomiselle tai mustalle salvalle. Tässä vaiheessa jo melkein tuntui, että löydämmekö ollenkaan eroavaisuuksia ajatusmaailmoistamme. Vielä, kun Aarva totesi, ettei ymmärrä homeopatian toimintaa ollenkaan, alkoi minusta jo tuntua, että Liinanblogia kirjoittaa joku muu.

Keskustelimme myös terveydenhuollossa saatavasta hoidosta. Aarvalla oli tilanteesta mielestäni ehkä hieman vanhahtava kuva “buranaa käteen ja pihalle”. Tämä on varmasti ollut tilanne aiemmin, kun lääkärit ovat hoitaneet tautia (tai pahimmassa tapauksessa oiretta), eikä ihmistä. Itse koen, että lääkärikoulutus on ottanu oppia uskomushoitojen puolelta, jossa ihmisen kuunteleminen on tärkeää (jo pelkästään bisneksen, mutta myös varmasti ihmisen oman luonteen takia). Omat kokemukseni lääkäreistä ovat pääsääntöisesti hyviä, vaikka mukaan mahtuu kyllä myös “buranaa ja pihalle” tapauksiakin. Ei pidä kuitenkaan ajatella, etteikö Aarva arvostaisi lääkäreitä ja lääketiedettä. Päinvastoin hän on pitää sekä tieteenalaa että ammattikuntaa suuressa arvossa.

Ehkä suurin näkemyseromme tuli siinä, miten lapsia voidaan hoitaa. Itse en hyväksy lapsille tutkitun tiedon vastaisia hoitoja. Tarkoitan tällä siis hoitoja, joiden tehosta A) ei ole mitään tietoa (esim. yksisarvisterapia(?)) tai B) jotka on jo todettu tehottomiksi/plaseboksi (esim. homeopatia). En veisi lastani myöskään ensimmäiseksi kiropratikolle. Aikuinen hoitakoot itseään miten tahtoo, mutta aikuisella on velvollisuus pitää huoli siitä, ettei lapsille juoteta hopea vettä eikä heiltä evätä oikeaa hoitoa. Aarva ei ollut näin jyrkkä kannassaan, mutta hän totesi selkeästi vastustavansa sitä, että syöpää yritetään hoitaa ties millä huuhaalla. Joskin kuulemma “koulutukset käyneet ihmiset eivät tällaista tee”. Tästä en ole aivan samaan mieltä. Mieleeni tuli heti Liisa Sulkakoski, joka kieltäytyi lääketieteellisistä hoidoista ja suuntasi Sveitsiin homeopaattiselle klinikalle, jossa kuoli. Sulkakoski oli lääkäri ja hän yritti hoidattaa omaa syöpäänsä homeopatialla. Sulkakoski on itse puhunut, ettei pitkälle edennyttä syöpää hoitaisi homeopatialla, mutta hän on myös puhunut sen puolesta, että homeopatialla voitaisiin tuhota syövän etäpesäkkeitä. Ristiriitaista. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ketään muuta ajanut pois toimivan lääketieteen parista.

Lopuksi keskustelumme kääntyi vähemmän yllättäen uskontoihin ja Antti Heikkilään. Itse näen Heikkilän toiminnassa tällä hetkellä lahkomaisia piirteitä. Olen niihin törmännyt vapaaehtoistyössäni ja Heikkilän viimeaikaiset kirjoitukset ovat olleet hälyttäviä. Keskustelimme Aarvan kanssa Heikkilän syksyllä ilmestyneestä kirjasta. Olemme molemmat sitä mieltä, että kirjassa on varmasti hyviä asioita, mutta sitten on kohtia, joissa on menty alta riman. Kuitenkaan kumpikaan meistä ei hyväksy yksittäisen ihmisen ajojahtia. Olimme molemmat vähän pahoillamme, ettei Heikkilä myöntänyt rehellisesti kirjassaan olleita virheitä ja sitten korjannut niitä. Nyt hän antaa edelleen ymmärtää, ettei kirjassa ole koskaan ollut virheitä, vaikka hän on niitä jo itse korjannut.

On selkeä vaaran merkki, jos joku väittää, että yksi asia toimii kaikille. Oli kyseessä sitten ketodieetti tai Raamatun tulkinta. Tällainen kulttimaisuus johtaa usein katastrofiin, jossa kärsijöiksi joutuvat johtajaa seuraavat ihmiset.

Opin Aarvalta taas uusia juttuja lääketieteen historiasta ja monesta muustakin asiasta. Tällaiset keskustelut ovat palkitsevia, kun ihmisillä on pyrkimys dialogiin, eikä trumpmaiseen huutamiseen. Aarva tekee tärkeää työtä siinä, että pyrkii luomaan dialogia lääketieteen sekä vaihtoehtoisten ja täydentävien hoitojen välille. Osa näistä hoidoista voidaan todeta oikeasti toimiviksi ja osa niistä varmasti todetaan täydeksi huuhaaksi. Ongelmana tässä koen, että tällä erää CAM-hoitoihin luetaan paljon sellaista, jota on laajasti tutkittu ja todettu täydeksi huuhaaksi. Ei homeopatia tai reiki-hoito muutu toimivaksi vaikka sitä kuinka pitäisi CAM-hoitojen listalla. Juhani Knuuti kirjoitti tästä hyvin Turun Sanomien blogissaan.

Lopuksi Aarva antoi minulle vielä viime vuonna ilmestyneen Inhimillisyyden vallankumous – iloa ja toivoa terveydenhoitoon -kirjan, jota on ollut mukana kirjoittamassa. Hän vielä signeerasi kirjan minulle! Tulen lukemaan tämän jossain välissä varmasti ja blogaan siitä sitten myös. Valitettavasti kirjoja on niin paljon jonossa, etten kerkeä tähän teokseen paneutua vielä ainakaan tänä vuonna.

Kaiken kaikkiaan kahvittelu (en mä siis kahvia itse juonut, Pommaccia meni) oli erittäin antoisaa ja asiaa todellakin olisi vielä vaikka kuinka, joten toivottavasti istahdamme toistekin alas juttelemaan lääketieteen kehityksestä.

 

22. huhtikuuta 2019 - 22.13
Kuva

Tiukathan näistä vaaleista tulivat sitten. Pureudun tässä blogauksessa pariin itseä kiinnostavaan asiaan.

Oma ehdokkaani ei valitettavasti päässyt lävitse (Oras Tynkkynen on varasijalla Pirkanmaalta), mutta mitä ilahduttavinta oli nähdä kuinka Iiris Suomelasta tuli piiiiitkään aikaan nuorin kansanedustaja. Tulemme kuulemaan Suomelasta vielä paljon.

Olen hieman pettynyt Vihreiden tulokseen. Toivoin 12 prosentin kannatusta, mutta siitä jäätiin hieman ja esimerkiksi Pirkanmaalta Vihreistä pääsi lävitse vain kaksi ehdokasta (, joten Tynkkynen jäi rannalle tällä kertaa). Vihreät kuitenkin nousi Helsingin suurimmaksi puolueeksi, mikä on valtaisa harppaus!

Kepu sitä vastoin kynti oikein kunnolla. Eduskunnassa vain yksi puolue menetti edustajapaikkoja, eli tänä vuonna Keskustan ruutuja jaettiin muille puolueille. Sipilän johtama ihmisistä ja arvoista vähät välittävä politiikka ei saanut meidän kansalaisten tukea. Keskustalla on paljon tekemistä, jos tätä ei haluta toistaa neljän vuoden kuluttua. Sipilältä oli kyllä miehekäs – ja ainut oikea – veto vetäytyä puolueen johdosta. Toivottavasti diplomi-insinöörin tilalle saadaan poliitikko, jotta hommassa olisi jatkossa jotain tolkkua.

Jäin pohtimaan Keskustan menestystä ja menestymättömyyttä vähän tarkemmin. Suomi on siitä harvinainen länsimaa, että meillä on edelleen politiikassa puolue, joka pohjaa agraariyhteiskuntaan. Muissa maissa vastaavat ovat kuihtuneet pois teollistumisen myötä. Tietysti Keskusta on nykypäivänä yleispuolue siinä missä SDP, Kokoomus tai nykypäivän Vihreätkin.

Suomessa on tällä erää käytössä 13 vaalipiiriä. Niiden määrä, koko ja muoto on aikojen saatossa muuttunut. Kolmen selkeästi suurimman vaalipiirin muodostavat Helsingin, Uudenmaan ja Pirkanmaan vaalipiirit. Kurkataan ensin millaista kehitys on ollut Helsingissä.

Puolueiden kannatus Helsingissä

Helsinki on ollut SDP ja Kokoomuksen kaksintaistelua, mutta nykypäivänä kyse on pikemminkin Vihreiden ja Kokoomuksen taistelusta Stadin herruudesta. Keskusta on saanut hyvin binäärisen määrän ehdokkaita läpi, eikä tänä vuonna Helsingistä noussut eduskuntaan yhtään kepulaista. Entäpä Uusimaa?

Puolueiden kannatus Uudellamaalla

Uudellamaalla valta on vaihtunut vuosien saatossa SDP:ltä Kokoomukselle. Nykypäivänä Persut ovat myös Uudellamaalla hyvässä kannatuksessa. Myös Vihreät ovat nostaneet kannatustaan. Keskusta saa lävitse vain muutaman kansanedustajan. Entäpä Pirkanmaalla?

Puolueiden kannatus Pirkanmaalla

Pirkanmaa on myöskin SDP:n ja Kokoomuksen kamppailua, johon PS on nyt viime vaalit hyökännyt mukaan. Keskustallakin on sanansa sanottavana ja Vihreät eivät ole vielä merkittävässä roolissa.

Nämä kolme kuvaajaa eivät kerro vielä kovinkaan paljoa. Täytyy huomata, että väestön muuttaessa kasvukeskuksiin niiden painoarvo vaalipiireinä kasvaa. 65 vuodessa näiden kolmen vaalipiirin yhteinen paikkamäärä on kasvanut 47:stä 77:ään.

Paikat yhteensä

Tänä vuonna näistä vaalipiireistä valittiin siis yhteenä 77 kansanedustajaa, eli siis lähes 40% koko eduskunnasta. Ei ihme, että näitä vaalipiirejä jännitetään enemmän kuin Lappia! Miltä puolueiden kannatus sitten näyttää näissä kolmessa vaalipiirissä yhteensä?

 

Paikat yhteensä kolmessa vaalipiirissä

"Yllättäen" kamppailu on ollut SDP:n ja Kokoomuksen välillä, mutta Kokoomus näyttäisi tämän skaban vieneen. Persut ovat nostaneet itsensä kolmanneksi, mutta Vihreät ovat kiilanneet rinnalle. Keskustan saldo ei ole kovin kummoinen.

Luonnollisestikaan tämä kolmen vaalipiirin otanta ei kata koko Suomea ja esim. RKP:n oleminen Keskustan kanssa yhtä vahva kertoo jo tarpeeksi vääristymistä. Kuitenkin, nämä kolme vaalipiiriä kasvavat edelleen ja tällä erää näyttäisi, että nämä kolme vaalipiiriä tarjoavat yli sata paikkaa eduskuntaan joskus vuosisadan loppupuolella. Tämä ei lupaa hyvää Keskustalle, mutta Kokoomus ja Vihreät eivät varmaan pane pahakseen.

Olihan vaaleissa muutakin, Väyrynen ei päässyt läpi. Monet äänestivät Halla-ahoa väärässä vaalipiirissä (tähän valui muuten yksi Persujen kansanedustajapaikka). Piraatit eivät yltäneet vieläkään läpi ja paljon muuta.

Seuraavia vaaleja ei tarvitse kauaa odottaa, sillä EU-vaalit ovat jo ovella!

 

20. huhtikuuta 2019 - 18.27

Miltä tuntuu ensirakkaus? Olen kirjoittanut lukuisia novelleja ja pari pidempääkin tarinaa aiheesta. Sekä täysin fiktiivisiä, että monia enemmän tai vähemmän omiin kokemuksiin pohjautuvia.

En tiedä ajatellaanko yleensä, että ensisuudelma tai ensimmäinen seksikerta tapahtuu ensirakkauden kanssa. Itselläni näin ei käynyt. Olin jo jonkin verran pörrännyt vastakkaisen sukupuolen kanssa, kunnes sitten yhtäkkiä rakastuin. En enää muista miksi siinä kävi niin. En muista miksi iskin silmäni tyttöön, jota en aiemmin ollut huomannut muiden joukosta. Mutta niin siinä vain silloin kävi aikuisuuden kynnyksellä.

En todellakaan ollut henkisesti tarpeeksi kypsä siihen tunnevuoristorataan ja henkiseen rääkkiin, johon jouduin huomattuani olevani yksin tunteideni kanssa. Kaikki meni tuolloin aivan reisille ja itselleni jäi paha maku suuhun. Vaikka elämämme veivätkin sittemmin eri puolille Suomea, eivät tunteet kadonneet minnekään. Yli kymmenen vuotta ajattelin ensirakkauttani joka ilta. Ei mennyt päivääkään etten olisi jotenkin pyöritellyt mielessäni kysymystä “miksi kävi näin?”.

Alettuani toipua vaikeasta syksystä 2013 halusin saada tähänkin asiaa selvyyden. Otin ensirakkauteeni yhteyttä Facebookin kautta (on siitä naamakirjasta joskus jotain hyötyäkin). Vaihdoimme joitakin ajatuksia asioista maan ja taivaan välillä ennen kuin uskaltauduin puolen vuoden jälkeen kysymään, että mitä silloin aikoinaan tapahtui ja miksi elämä meni kuten se oli mennyt.

Sain tyhjentävän vastauksen, joka ravisti suuren taakan harteiltani. Ei kaikki ehkä kuitenkaan ollut omaa mokaani. En ollut ainut, joka nyt ajatteli itsensä toimineen hieman lapsellisesti. Olisinpa saanut kuulla sen kymmentä vuotta aiemmin! Se ei vain ollut mahdollista. En itse ollut tarpeeksi kypsä kysymään oikeaa kysymystä, enkä tiedä olisiko ensirakkautenikaan kyennyt antamaan niin tyhjentävää vastausta vielä tuolloin.

Prosessoin tätä vielä hetken ja sen jälkeen koin olevani vapaa kaikesta siitä epätietoisuudesta ja jossittelusta, jota oli pyörittänyt mielessäni viimeiset kymmenen vuotta. Siitä ei enää mennytkään kauaa, kun Aino laskeutui elämääni. Se on kuitenkin toinen tarina se :)

Käytin elämäni ensimmäisen tunnekuohun prosessointiin pitkälti toistakymmentä vuotta. Jotkut käyttävät koko elämänsä. Tuntemukset vievät järkeä välillä 6-0. Ei siitä aina ole haittaa, ilman tunteita olisimme vulcanuslaisia, enkä suoranaisesti sano, että olisi oma unelmani. Vaikka arvostan rationaalista maailmankuvaa, ei se tarkoita, etteikö ihminen saisi vaikka rakastua ja tehdä rakkauden luomassa hurmoksessa novelleja, väitöskirjoja tai treenata lätkää koko päivän. Osaisimmepa vain käsitellä tunteitamme rationaalisesti.

7. huhtikuuta 2019 - 18.27
Kuva

Vaalipäivään on aikaa viikko. Erittäin mielenkiintoiset vaalit tulossa. Listaan tässä muutaman asia, joita seuraan itse. Nämä ajatukset ovat täysin subjektiivisia :)

SDP:n mahdollinen vaalivoitto. Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että Suomi on ollut nyt 16 vuotta oikeistolaisessa komennossa ja nyt olisi ainakin omasta mielestäni aika kokeilla välillä vasemmistolaisempaa politiikkaa. Sipilän hallitus on ollut sen verran katastrofi, että suunnanmuutos on tarpeen.

Vihreiden nousu. Vihreät tulevat luultavasti ottamaan huiman harppauksen kannatuksessaan ja nousevat myös mahdollisesti Helsingin vaalipiirin suurimmaksi puolueeksi. Tämä on Suomen, mutta myös maailman, mittakaavassa erittäin hieno ja ainutlaatuinen juttu. Planeetan pelastaminen tulisi olla jokaisen puolueen tavoitelistalla, mutta vain Vihreät on ajanut tällaista politiikkaa jo kymmeniä vuosia.

Persujen mahdollinen jytky. Onnistuuko Halla-aho tekemään soinit ja nostamaan puolueen kannatusta vaalien alla korkealle. Hallitukseen Persuilla ei liene mitään asiaa, mutta näemmä edelleen äänestäjiä riittää.

Piraattien ja Liike Nyt!:n kannatus. On mahdollista, että eduskuntaan saadaan mukaan uusi puolue. Samalla Siniset saattavat sieltä tippua kokonaan pois (ei jää ikävä).

Keskustan kyntäminen. Mitä alemmas puolue vajoaa sen parempi. Kepu pettää aina.

Yksittäisten ehdokkaiden kohdalla jännitän eniten onnistuuko Oras Tynkkynen tekemään paluun eduskuntaan ja pystyykö Iiris Suomela nousemaan yhdeksi kaikkien aikojen nuorimmista kansanedustajista. Ja tietysti odottelen, että tippuuhan Väyrynen vihdoin ja viimein pois.

Sormet syyhyävät jo nyt, mutta odotellaan nyt vielä viikko ja muutama tunti.

 

29. maaliskuuta 2019 - 23.34
Kuva

Luin tässä taannoin kolme kertomusta, kuinka ihminen on menettänyt uskonsa. Tarinat ovat hyvin erilaiset, mutta kuitenkin niin samanlaiset.

1

Ensimmäinen kertoja on Jouni (nimi on muutettu). Hän on kasvanut Jehovan todistaja -perheessä ja käynyt itse kasteella 12-vuotiaana. Hänellä on ollut vahva usko Vartiotornin tarjoavan hänelle totuuden, jota ei tarvitse pohtia sen enempää. Kuitenkin todistajista eronneet ihmiset ovat maininneet, etteivät kaikki Vartiotornin opetukset pidä paikkaansa ja eritoten Jounia on jäänyt mietityttämään vuosi 607 eaa. Vartiotorni opettaa Jerusalemin tuhoutuneen tuona vuotena, vaikka niin Raamattu, historiallinen tieto kuin osin jopa Vartiotornin oma kirjallisuus kertoo Jerusalemin tuhoutuneen vuonna 587 eaa. Lopulta asia vaivasi Jounia jo liikaa ja tutkittuaan asiaa hän huomasi, ettei Vartiotornin oppi pidä paikkaansa. Tämä romutti samalla vuoden 1914 opetukset ja sitä kautta koko todistajuuden merkittävyyden.

Jouni päätti erota Jehovan todistajista. Hän ei pystynyt enää valehtelemaan itselleen ja koki parhaaksi elää ilman Vartiotornin oppeja, jotka eivät olleet totta. Samalla hänen koko sukunsa rupesi karttamaan häntä ja Jouni joutui rakentamaan koko sosiaalisen lähipiirinsä uudelleen. Jehovan todistajat eivät kykene keskustelemaan kritiikistä uskontoaan kohtaan, vaan eriävät mielipiteet suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Tämä on erittäin valitettavaa, mutta suljettu yhden totuuden yhteisö tarjoaa kasvualustan tällaisille vääryyksille.

2

Toisen vastaavan kertomuksen tarjoaa saksalainen Natalie Grams, joka toimi vuosia homeopaattina. Hän halusi ihmisten ymmärtävän homeopatian hyödyt, jotka oli nähnyt vuosien saatossa yhä uudestaan ja uudestaan. Grams ryhtyi kirjoittamaan kirjaa homeopatiasta. Yllätyksekseen hän kuitenkin huomasi, etteivät tutkimustulokset tukeneet hänen omia tuntemuksiaan. Tutkiessaan homeopatiaa Grams huomasi sen olevan placeboon perustuvat uskomushoito. Kirjastakaan ei tullut homeopatian puolustuspuheenvuoroa, vaan kritiikkiä.

Grams päätti lopettaa homeopaattina toimimisen. Hänen omatuntonsa ei antanut myöten rahastaa ihmisiä hoidoilla, joiden toiminta perustui pelkkään uskoon hoidon toimivuudesta. Hän ei koskaan kuvitellut, että hänen entiset kollegansa hyökkäisivät häntä vastaan. Kuitenkin hän sai osakseen vihaa ja haukkuja. Kritiikkiä ei kyetty käsittelemään asiallisesti, eikä dialogia syntynyt. Entiset kollegat käänsivät selkänsä; eivät kyenneet keskustelemaan kritiikistä, vaan eriävä ajatusmaailma suljettiin pois. Tämä on erittäin valitettavaa, mutta tapahtuu usein, kun ideologia on tärkeämpää kuin totuuden etsintä.

3

Kolmantena kohtaamme Courtney Allenin, joka oli rokotteiden vastustaja. Allen panosti ennemmin Himalajan suolaan ja jakoi sosiaalisessa mediassa juttuja rokotteiden “vaarallisuudesta”. Hän valehteli viedessään lastaan esikouluun, että heidän uskontonsa kielsi rokotteet. Hieman myöhemmin Allen kuitenkin näki Facebook-feedissään videon, jossa äiti piteli äskettäin syntynyttä lasta käsissään. Lapsella oli hinkuyskä. Allen järkyttyi. Hän pystyi aistimaan äidin tuskan; lapsi voisi kuolla hinkuyskään – tautiin, johon oli olemassa rokote. Allen päätti tutkia rokotteita uudestaan. Hän käytti kaksi kuukautta elämästään selvittääkseen asiaa ja tuli lopulta siihen tulokseen, että rokotevastustajat olivat valehdelleet hänelle. Rokotteet eivät olleet vaarallisia.


Nämä kolme tositarinaa kertovat siitä kuinka helposti meistä jokainen voi hurahtaa johonkin, joka ei ole totta. Johonkin, jota voidaan mainostaa totena ja sen edestä voidaan esittää vakuuttavan oloisia tutkimuksia, käppyröitä ja kertomuksia, mutta joka ei kuitenkaan todellista tarkastelua kestä.

The Vergen artikkelissa Facebookin sisältömoderaattorit kertovat näkevänsä päivittäin valtavat kasat salaliittovideoita, väkivaltaa, rasistista materiaalia ja kaikkea huuhaata maan ja taivaan väliltä. Jotkut moderaattorit ovat jopa kääntyneet uskomaan maan olevan litteä, kun he ovat joutuneet katsomaan propagandavideoita tarpeeksi pitkään.

Netflixin Behind the Curve dokkari kertoo litteään maahan uskovista ihmisistä. Osa heistä uskoo litteään maahan surutta, osa haluaa tehdä tutkimusta, joka näyttää toteen, että maa todella on litteä. Dokkarissa heidän tutkimuksensa kuitenkin tuntuvat koko ajan näyttävän maan olevan pallo. Uskoaan he eivät kuitenkaan menetä. Tarvitaan vain hieman paremmin kalibroitavat laitteet…

Ihminen pystyy uskomaan moneen asiaa: kristinuskon Jahve-jumalaan, Allahiin, homeopatiaan, litteään maahan, kuunlentojen lavastukseen ja moneen muuhun. Uskovaista ihmistä ei myöskään saa tuosta vain kyseenalaistamaan uskoaan. Jos joku rupeaa kritisoimaan jumalia tai litteää maata, saa tähän uskova vain lisää pontta omalle uskolleen. Ainut keino saada tällainen ihminen muuttamaan näkemystään, on tilanne, jossa ihminen itse – jostain syystä – päättää kyseenalaistaa omat näkemyksensä ja tutkia asiaa uudelleen. “Voisiko olla, ettei uskonlahkoni olekaan kertonut minulle kaikkea?”, “Entä jos hopeavesi onkin vaarallista?”, “Jos reikihoito perustuukin pseudotieteeseen?”

Tällä erää Suomessa yksi “mielenkiintoisimmista” kultin aineksia sisältävistä yhteisöistä on Antti Heikkilän terveysklubi Facebookissa. Siellä ainoastaan Heikkilän kanssa samaa mieltä olevat voivat keskustella. Muut suljetaan keskusteluista ulos. Heikkilä kertoo jokaisessa lehtihaastattelussa, ettei kukaan ole pystynyt todistamaan hänen kirjoituksiaan vääriksi. Todellisuudessa kirjoista on löytynyt kymmenittäin virheitä, joista osan Heikkilä on myös korjannut myöhempiin painoksiin. Eli hän on siis korjannut virheitä, joita ei hänen mukaansa ole ollut olemassakaan. Seuraajilleen hän ei voi kuitenkaan myöntää olevansa väärässä. Se ei ole lahkon johtajille mahdollista. He ovat erehtymättömiä.

Maailma on nähnyt jos jonkinlaista kulttijohtajaa, joista pahimmat ovat tuhonneet satojen ihmisten elämän. Jotkut ovat jopa tappaneet seuraajiaan. Miksi me fiksut ihmiset kuitenkin hairadamme kulttien, ponzi-huijausten tai terveyshuuhaan pariin?

En tietenkään ole itsekään tälle immuuni ja pelkään joskus hairahtavani johonkin. Olin aikoinaan muun muassa WTC-iskun salaliittouskovainen ja se on yksi eniten häpeämistäni asioista. Itselleni ei vielä maisteritason tutkinto riittänyt tuomaan ymmärrystä niin paljoa, etten olisi hurahtanut salaliittoteorioiden ihmeelliseen maailmaan. Vasta väitöskirjan tekeminen pisti minut ajattelemaan asiaa oikeasti ja tulemaan järkiini. Pyrin pitämään itseni skeptisenä kaikkea kohtaan ja toivon, etten hurahda mihinkään huuhaahan. Toivottavasti siinä myös onnistun.