Blogi

Koodaaminen oli kivaa 90-luvun lopulla. Koodasin pelejä QuickBasicilla ja verkkosivuja HTML:llä. Tekemisen tahti oli huomattavasti osaamista nopeampaa. EduskuntaManageri II:n menestys oli ihan käsittämätöntä verrattuna siihen kuinka huono peli oli teknisesti.

Koodaaminen oli ihan ok 2000-luvun alussa, kun julkaisin FormulaManagerin. Edelleen into tehdä asioita oli suurempaa kuin osaaminen. Muistan hyvin, kuinka osasin rakentaa vain muutaman UI-elementin ja koko peli rakentui sitten niiden varaan. Nykypäivän kaltaisia YouTube-tutoriaaleja ei ollut vielä olemassa.

Koodaaminen ei ollut kivaa 2004, kun tajusin, etten osaa sitä pätkääkään. Olihan se aika muutos hypätä VisualBasicista C-kieleen ja ymmärtää, etteivät globaalit muuttujat ja lukuisat sisäiset toistorakenteet todellakaan olleet hyvää ohjelmointia.

Koodaaminen oli kivaa 2006, kun opettelin rakentamaan dynaamista webbiä. Taas kerran into oli osaamista kovempaa, mutta sain kyllä jotain ihan hyvääkin aikaan. Ja aloin tekemään seuraavan sukupolven FormulaManageria, mutta projekti oli liian työläs, vaikka tein pelin ainakin kahteen-kolmeen kertaan uusiksi (1-2 versiota Zend Framework ykkösellä ja 1-2 versiota Yii 1/2:lla). Pääsin itse asiassa aika pitkälle. Tarjolla oli moninpelattava versio, jossa tekoälykin sai pidettyä tallinsa kasassa ja simuloituna peli pyöri kymmeniä kausia ongelmitta.

Sen jälkeen koodaaminen on ollut lähinnä työtä, ei suoranaisesti nautinto. Olen opettanut yliopistossa Pythonia, C++:aa, Javaa, PHP:tä ja JavaScriptiä. Tämän lisäksi tuli muutama vuosi koodattua Drupalia työksi. Aikoinaan tutustuessani PHP:hen tuntui se mahtavalta kieleltä. Sillä sai nopeasti aikaan asioita palvelinpuolella. Tietysti nykypäivänä ymmärtää, että se nopeus tuli vahvasti tietoturvan ja koodin ylläpidettävyyden kustannuksella.

Työkoodi oli kuitenkin työkoodia ja sellainen todellinen rakastuminen koodiin oli jossain aivan muualla. Pidän kyllä koodaamisen opettamisesta, sitä ei pidä ymmärtää väärin.

Mutta viime joulukuussa löysin vihdoin aikaa ruveta väkertämään Godot-pelimoottorin kanssa. Olin törmännyt siihen ensimmäisen kerran 2020 tai 2021. Montaa päivää ei tarvinnut joulun aikoihin koodata, kun homma alkoi hahmottua ja tuote syntyä. Aloin välittömästi koodata peliä, jota haluaisin itse pelata, ja jonka voisi julkaista kaikelle kansalle. Tämähän on tietysti useimmiten varma virhe, sillä ensin täytyy opetella käyttämään työkalua. Nyt kuitenkin totean, että Godot on sen verran intuitiivinen, että isompikin peli lähti lutviutumaan suht nopeasti. Ehkä olen itsekin oppinut vuosien aikana jotain koodaamisesta. Eli ensimmäinen opetteluprojekti mennee siis tuotantoon.

Kesäloman alettua kerkesin palata projektin pariin ja koodaaminen oli taas yhtä kivaa, kuin 90-luvun lopulla. Nyt syksymmällä olen istunut tuntitolkulla junassa ja koodaillut peliä eteenpäin. En sentään lähtenyt heti mitään Illuminatusta tekemään, mutta kuitenkin sellaista projektia, että sitä voi kunnolliseksi peliksi kutsua.

En myöskään lähtenyt tekemään EduskuntaManageriin uutta osaa, vaan teen jotain muuta. Pelimoottori alkaa olla nyt valmis ja JOS tähdet ovat oikeassa asennossa, niin peli tulee ulos jouluksi (jätän kuitenkin vuoden vielä speksaamatta, pelin versionumero on kuitenkin tällä hetkellä jo 0.6.1).

Unityn ammuttua itseään jalkaan olen varsin tyytyväinen, että valitisin Godot'n. Pöhinä somessa on ollut niin kovaa, että jään innolla odottamaan millainen markkinaosuus pelimoottorilla on vuoden-kahden kuluttua.

Godot <3

Olen nyt elänyt 10 vuotta ahdistukseni kanssa. Jouluna tulee myös täyteen 10 vuotta lääkityksen kanssa. Olisin ollut koko tämän ajan käytännössä työkyvytön, mikäli masennuslääkkeitä ei olisi olemassa. Olen aivan älyttömän kiitollinen lääketieteelle, että voin elää suht koht normaalia elämää. Mikäli tieteellisessä tutkimuksessa ei synny mitään läpimurtoja, tulen syömään koko loppuelämäni näitä(kin) lääkkeitä. Eikä se siis mikään ongelma ole. Annoskokoni on pitkään ollut puolikas pienimmästä tarjolla olevasta pilleristä, joten vähällähän tässä on päästy. Kaikki eivät näin helpolla valitettavasti pääse. Ei sillä, että on tässä takana myös 3 vuotta Kelan tukemaa psykoterapiaa, joka oli myös aivan mahtavaa, mutta ei se silti poista itseltäni tarvetta lääkitykselle. Kaikillehan lääkkeet eivät sovi, mutta onneksi itselleni sopivat.

Seuraan paljon yhteiskunnallista keskustelua ja ihmiskunnan kehittymistä. Ahdistusta ei suoranaisesti helpota edelleen liian vähäinen kiinnostuksemme ilmastokriisin ja lajikadon hoitamiseen. Saati polarisaation tai eriarvoistumisen. Olemme kyllä menossa koko ajan oikeaan suuntaan, mutta kehityksen – siis poliittisen päätöksenteon – nopeus on auttamatta liian hidasta.

Esimerkiksi turkistarhauksen alasajon läheneminen on yksi niistä merkeistä, jotka kertovat, että ihmiset ja yhteiskunnat ovat valmiita tekemään maailmasta paremman paikan – ehkä jopa hieman nopeammin, kuin mihin poliittinen uskallus riittää.

Tulemme elämään entistä vaihtelevammassa ilmastossa ja luonnonmullistukset tulevat piiskaamaan planeettamme vähintään tämän vuosisadan, joten ahdistukseni ei varmasti katoa minnekään. On tässä hommansa jälkikasvulle kertoa, että ihmiskunta on kuitenkin hyvä ja meillä on syytä elää ja kehittyä.

Onnekseni olen perusluonteeltani positiivinen. Usein jopa yltiöpositiivinen. Itse asiassa niin oudolta kuin se kuulostaakin olen tällä hetkellä jotakuinkin onnellisempi kuin koskaan. Vaikka ahdistavia asioita on siellä sun täällä, on elämässä niin paljon hyvää ja sitä hyvää tulee koko ajan lisää, joten odotan edelleen innolla tulevaisuutta. 

Elämä on ihmisen parasta aikaa.
 

Luin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus 2013). Teos on Rauhalan esikoiskirja ja se oli ilmestyessään kymmenen vuotta sitten valtaisa menestys. Nyt tiedän miksi.

Rauhalan tyyli kirjoittaa on varsin omaperäinen – ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. Osaisinpa itsekin saada tarinat näin eläviksi. Mahtava tarina mahtavalla tavalla kirjoitettuna.

Kuitenkin jo kirjan puolivälissä sisälläni oli muitakin tunteita, kuin pelkkä kirjoitustyylin ihannointi. Taivaslaulu kuvaa nuoren lestadiolaispariskunnan elämää, arkea ja uskoa. Yhteisö on tullu itselle tutuksi Uskontojen uhrien tuen piireistä, eikä kirja sineensä tuonut mitään uutta asiaa tietoisuuteeni, mutta jotenkin se konkretisoi sen kaiken niin hyvin, että sisimmästäni kumpusi ulos ärtymystä, ällistystä ja suoranaista vihaa. Miten voi uskonnollinen yhteisö pakottaa naiset synnytyskoneiksi ja kieltää ehkäisyn ilman, että yhteiskuntamme puuttuu siihen mitenkään! En voi hyväksyä tällaista hengellistä väkivaltaa mitenkään.

Tätäkin kirjaa voin suositella kaikille, mutta varsinkin jos haluaa lukea vähän erilailla kirjoitetun romaanin tai on kiinnostunut uskontojen haittapuolista, niin teos on mitä mainioin.

Tässä kerkesinkin mennä jo neljä vuotta, kun viimeksi näin Gesslen hoilaamassa lavalla. Tällä kertaa Gyllene Tider siis laajensi Ruotsin-kiertuettaan kahdella keikalla Suomeen. Edellisistä visiiteistä olikin jo aikaa yli 40 vuotta.

Suuntasimme siis Vaasaan koko viikonlopuksi kahdestaan. Ihanan rauhallinen reissu kaikin puolin ja Vaasan Sokos-hotelli Vaakuna oli kyllä todella hyvä! Mahtava aamupala ja mukava henkilökunta. Ja alle sai myös fillarit kypärillä. Ei valittamista todellakaan.

Itse keikka oli ihan hyvä, muttei sillä kuuhun menty. Sanna Nielsen ja muut artistit ennen pääesiintyjää eivät kyllä itseen juurikaan iskeneet. Koska kyseessä oli enemmänkin festarikeikka, ei GT soittanut kahta tuntia, vaan keikka kesti tunnin ja 20 minuuttia. Ei lyhyt, mutta olisi voinut olla pidempikin (4 biisiä enemmän soittivat Ruotsissa).

Flickorna på TV2 oli kyllä miksattu tälle kiertueelle todella hyväksi! Yleisö lämpeni siihen ja myös lopun När vi två blir en ja Sommartider upposivat niin yleisöön kuin itseenikin kuin viina teekkariin. Mikä toinen bändi pystyy heittämään 20 nopeatempoista hittibiisiä putkee ja loppuun yhden balladin? Jep, ei mikään.

Keikka oli hyvä, mutta jäin todellakin vielä nälkäiseksi. Toivottavasti seuraavalle keikalle pääsee pian!

Loppuun vielä totean, että näin Suomessa ja Ruotsissa erilaisten Gessle-kokoonpanojen keikoilla käyneenä, tuntuu vahvasti siltä, että Ruotsissa konsertteihin mennään nauttimaan musiikista ja Suomessa alkoholista.
 

Kesälomareissu Kouvolan suunnalle tuli heitettyä Model 3:lla. Tsekkailin ennen reissua erilaisia autoja alle. Polttisvehkeen olisi saanut halvemmalla, mutta bensan hinta on huomattavasti latausta kalliimpaa – enkä muutenkaan enää ole polttomoottorilaitteista kiinnostunut – joten valinta oli sähköauto. Gomoresta Model 3:n ja halvimman Opelin hintaero oli lähes olematon, joten alle tuli Model 3 Long Range Performance.

Ja huh huh, sitä suorituskykyä (450 pollea). Tehokkain auto, joka on ikinä alla ollut. Eihän tällaiselle tehomäärälle ole mitään tarvetta kilparatojen ulkopuolella. Hetki meni ihmetellessä, miten autoon pääsee sisälle, miten saa pyyhkijät päälle ja miten ovet saa lukkoon. Tämän jälkeen ajelu sujuikin sitten hyvin.

Olin kiinnostunut oikeastaan kolmesta asiasta eniten: kuinka kuski pärjää ilman erillistä mittaristoa, onko auto ajettava ja onko siinä rengasmelua.

Vastaukset olivat aika simppelit. Vaikka erillinen mittaristo (tai tuulilasiin heijastettavia numeroita) olisi todella jees, niin pelkän keskikonsolinäytön avulla pärjäsi yllättävän hyvin. Tämä ei olisi deal breaker millään muotoa. Auto oli myös varsin mukava ajaa. Ei missään tapauksessa Model S, mutta tämäkään ei olisi ongelma. Rengasmelu sitä vastoin oli Amerikan Ladan suurin ongelma. Ei tämän hintaluokan autossa pitäisi sisällä kuulua mitään rengasmelua, mutta nyt se oli "itäautoon verrattavissa".

Rangea riitti, lataus oli nopeaa ja kuski tyytyväinen. Voisin ajella toistekin.