Kirjoittanut: Erno Vanhala 18. syyskuuta 2018 - 21:43

Yle uutisoi kuinka Rautalammille haettiin uutta kirkkoherraa. Hakijoita oli yksi, mutta häntä ei valittu. Syynä oli pastori Anssi Massisen suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin.

Sen lisäksi, että Massinen ei suostuisi vihkimään samaa sukupuolta olevaa paria, hän uskoo myös “eheytyshoitoihin”. Nämä “hoidot” on todettu huuhaaksi – vaaralliseksi sellaiseksi – ties kuinka monta kertaa ja monet hoitoja ennen tarjonneet ovat pyytäneet julkisesti anteeksi aiheuttamaansa kärsimystä. Tässä valossa on siis päivän selvää, ettei Massista tulekaan valita kirkkoherraksi.

Jännää tästä asiasta kuitenkin tekee se, ettei kirkolliskokous ole vielä linjannut myötämielisyyttä samaa sukupuolta oleville pareille. Ei tarvitse mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun Massinen olisi ollut mallikirkkoherra. Pastori, joka olisi halunnut vihkiä homoja, olisi taasen jätetty valitsematta katraan paimentajaksi. 15 vuodessa on tultu pitkä matka yhdenvertaisuuden toteutumisessa. On vain ajan kysymys, kun kirkko antaa pappiensa vihkiä vapaavalintaisesti pareja sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntaukseen katsomatta. Jo tovin suurin osa papeista on ollut valmis vihkimään homoja, jos käsky käy. Ja suuri osa on valmis tekemään niin ilman lupaakin.

Maailma muuttuu ja kirkolla on edessään suuria muutoksia. Uskonnoilla ylipäätään on edessä muutoksia vastatessaan maallistuvaan maailmaan. Mitä kirkolla on tarjottavana siinä vaiheessa, kun alle 10 prosenttia uskoo kristinuskon jumalaan? Mitä nousee yhteisen uskon tilalle? Vai nouseeko mitään? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastauksia.

Risti

Kirjoittanut: Erno Vanhala 10. syyskuuta 2018 - 21:14

Ylen uutisjutussa kerrottiin kuinka tylsyys on ihmiselle hyvästä. Pystyin samaistumaan juttuun aika vahvasti. Toisaalta olen viimeksi ollut tylsistynyt syksyllä 1993. Silloinkin se johtui siitä, että maanantai-iltaisin piti olla jotain tekemistä, kun seuraavan päivän musiikintunti jännitti niin paljon. Kun nokkahuilun soitto alkoi sujua, jännitys laantui ja “tylsyys” poistui.

Ymmärrän, että joillain on tylsää, mutta itselleni se on mahdoton ajatus. Minut tarvisi laittaa suljettuun tilaan ilman mitään virikettä, jotta tulisi tylsää. Nyt ympärillä on kännyköitä, tietokoneita, kirjoja, luontoa, liikuntamahdollisuuksia, kiinnostavia ihmisiä, kulttuuria – ja paljon muuta. Miten minulla voisi olla tylsää keskellä tällaisia mahdollisuuksia?

Ja siinä se ongelma sitten onkin. Elämä on aivan liian täynnä kaikkea kiinnostavaa. Vaikka kuinka yritän kitkeä vähemmän tärkeitä asioita pois, täyttyy Trello lukuisista mielenkiintoisista projekteista, jotka jäävät odottamaan hetkeä jolloin olisi aikaa toteuttaa ne. Tämän blogaus odotti vuoroaan noin viikon. Monet projektit ovat nyt jo odottaneet vuosia. Yksi suurimmista täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta (ja siihen on nyt jo käytetty satoja tunteja).

Tällainen ajatuskasautuma rasittaa mieltä ja generoi ylimääräistä stressiä. Olisi niin paljon tekemistä, jos vain saisi tehtyä… Kun pitäisi tylsistyä ja laiskotella, niin mieli antaa siitä keppiä ja ahdistusta. Ei ole helppoa olla ihminen.

Tässä tietysti taustalla on myös se, ettei mikään näistä Trelloon listatuista asioista ole sellainen, josta saisi palkkaa. Nämä ovat kaikki enemmän tai vähemmän harrastuksia. Joskin useat projekteista on rakennettu sillä tähtäimellä, että ne voivat generoida tuloja, mutta projektien eteen tarvitsisi tehdä useita satoja (joihinkin tuhansia) tunteja töitä, eikä sellaisen ajan löytäminen ole aivan yksinkertaista. Hiljalleen hommat kuitenkin etenevät. Joskus lause sinne ja koodirivi tänne. Ajatus muistiin tuonne ja blogaus ulos sinne sun tänne.

Mutta että pääsisin nauttimaan tylsyydestä? Sinne on vielä matkaa. Kunpa osaisin vaikka olla vuodenkin ottamatta yhtään uutta vapaa-ajan projektia kontolleni...

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 7. syyskuuta 2018 - 17:05

Diggaan kovasti Alice In Wastelandin musiikista. Omaan korvaani Alicen ralleissa on vahva blondiemainen tunnelma, joskin toteutus on paljon rosoisempaa – eikä se välttämättä ole huono asia. Kun (/jos) joskus pääsen tekemään elokuvan, on Alicen Steal Your Love (bändin paras biisi, jos minulta kysytään) avainasemassa sekä leffassa että sen soundtrackillä.

Alice in Wasteland kuitenkin kuoli pois. Sääli sinänsä, pidin Pikke Paanasen laulusta. Bändin muut hahmot eivät kuitenkaan pystyneet olemaan ilman musiikkia, eikä se ole ollenkaan huonompi juttu. Smolander, Rainio ja Remes herättivät henkiin jo muumioituneen Nuorisopalatsin – Alicen esiasteen – ja päättivät tehdä musiikkia. Ja julkaisivat nyt vielä levynkin. Jopa fyysisen sellaisen.

Myönnettäköön, kun biisejä rupesi tipahtelemaan Spotifyihin, eivät ne kovinkaan paljoa iskeneet. Ehkä odotin itse Alicen kaltaista voimaa vokaaleihin tai hieman elektronisempaa otetta, kuten Smolanderin demoilemassa  Swedish Cheese (Oops for Britneyssä) [pahoittelut, jos biisin nimi meni reisille; olen hukannut oman kopioni]. Kuitenkin nyt, kun levy on ulkona, biisit kuulostavat paremmilta. Parempihan tietysti onkin, ettei albumi ole heti kuunneltu puhki. Itsellä meni vuosi ymmärtää Gesslen 2003 julkaistu Mazarin ja tällä erää pidän sitä referenssitoteutuksena 2000-luvun albumille. Tähän ei tietysti Nuorisopalatsi yllä, mutten usko, että heillä siihen oli tavoitekaan.

Syysprinssin (biisi ei päätynyt levylle) basso ja kertsi tai Marsiin asumaan toimivat kuin junan (sininen kalusto) vessa. Levyssä on samanlaista rosoa kuin Alicen biiseissä. Kesäkissan (tämäkään ei päätynyt pitkäsoitolle!?!) biitti tarttuu päähän pidemmäksikin aikaa.

Kappaleiden sanoitukset ottavat kantaa tämän päivän polttaviin aiheisiin. Marsiin asumaan antaa nimessään osviittaa, minne ihmiskunta on laajentamassa reviiriään, mutta tulkitsen kappaleessa soivan vahvasti populismin vastaisen sanoman. Koneessa kummitus taas peilaa tekoälyn kehitystä jättäen kuitenkin kuulijalle auki onko teknologian kehitys hyvästä vai pahasta. Smolander on kaivannut tekoälyn kehityksestä käytävän eettistä keskustelua teknisen sijaan ja musiikki on luonnollinen tie tuoda keskustelua framille. Ilmastonmuutos, ylikansoitus ja ihmisten järjettömyys heijastelevat useammastakin rallista. Maa ihanin ottaa kantaa järjettömään kulutuskeskeiseen kulttuuriin. Ja hyvin ottaakin. Tuli oikeastaan Punk Lurexin (Tiina Wesslinin) sanoma mieleen siitä.

Lyriikoissa on myös vähän samaa kuin 90-luvun Apulannassa. Toisaalta Katrinan soundi kuulostaa jopa hieman Leevi and the Leavingsiltä. Johan tässä tietysti Göstalle kaivattiinkin seuraajaa. Ehkei nyt sentään aivan niin pitkällä olla. Potentiaalia kyllä löytyy.

Levyn suurin ongelma kuitenkin on, ettei lauluista saa oikein mitään selvää – ja levy on sentään suomeksi! Eivätkö kaverit sitten uskoneet omiin vokaaleihinsa vai miksi ne on täytynyt piilottaa kitaran taakse? Tähän kun saisi leevimäisen tatsin, niin ah, olisin tyytyväinen. Nykyiset sovitukset kuitenkin tiputtavat biisien sanoman kuunneltavuutta. Ja nämä kipaleet ovat kuitenkin lyriikoiltaan paljon merkityksempiä kuin Alicen. Ehkä saamme vielä tarjolle Spotifyhin Katrinan vocal up mixin? Kuuntelisin mielelläni.

Summa summarum, Seitsemäs kuningaskunta ottaa taiteen keinoin kantaa yhteiskunnan tämän hetken tärkeimpiin kysymyksiin ja tekee sen taidokkaasti. Parhaat rallit (tällä lyhyellä kuuntelulla): Koneessa kummitus, Maa ihanin, Katrina

Kirjoittanut: Erno Vanhala 25. elokuuta 2018 - 22:22

Tässä loppuvan kesän aikana tuli täyteen 10 vuotta siitä, kun vaihdoin Windowsista Linuxiin. Linuxin kernelin ensimmäinen versio pulpahti yleisön tietouteen 27 vuotta sitten. Isoja numeroita omaan korvaan. Jos lueskelee 10 vuotta sitten kirjoittamiani blogauksia, niin huomaa, ettei ensimmäinen vuosi, tai  pari, ollut kovinkaan helppoa aina, mutta kertaakaan ei ole tullut mieleen, että palaisin Windowsin pariin. Ei vaan nappaa.

10 vuotta sitten käyttöjärjestelmällä oli vielä väliä, mutta nykyään käyttiksen rooli on lähinnä toimia alustana, jolla saa selaimen käyntiin. No, ssh ja Spotify on ihan jees, mutta siihen se alkaa sitten jäämäänkin. Pois lukien pelit tietysti – vaikka niitäkin selaimesta löytyy.

Linuxin voittokulku oli vasta alussa kymmenen vuotta sitten. Nykyään Linux-kernel on ylivoimaisesti maailman käytetyin käyttöjärjestelmäydin. Valtaosa kaupoissa myytävistä puhelimista pitää sisällään Linuxia, muista laitteista nyt puhumattakaan. Mielenkiinnolla odotan, koska syntyy Linuxin voittaja. Suljetun koodin puolelta on vaikea nähdä sellaista tulevan, mutta jostain Googlen labrasta voi pöllähtää jotain Linuxia haastavaa. Mutta ei ainakaan viiteen vuoteen sellaista ole näköpiirissä.

Eli ensimmäiset kymmenen vuotta on nyt takana. Palataan asiaan taas kymmenen vuoden kuluttua. Kernelin kehitys ei ole hätäisen heebon hommaa.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 12. elokuuta 2018 - 16:33

Rakentelin keväällä löytämästäni sohvan raadosta partsille uuden kasvihyllyn. Kesä on ollut sen verran kuuma, ettei kurkkuja juurikaan kasvanut, tomaatteja tulee muutama ja raparperi nyt on ihan kokeilumuotoinen juttu. Chili kuitenkin näyttää nauttineen kesästä ja pukkaa jokusen podin syötäväksi. Jotain sentään.

Kasvihylly

Lisää kuvia hyllystä galleriassa.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 24. kesäkuuta 2018 - 21:10

Luin eilen illalla Annassa olleen jutun sukupuolensa korjanneesta nuoresta. Artikkelista jäi lämmin fiilis, mutta rupesin pohtimaan, milloin itse tutustuin näihin ihmisiin – tai edes käsitteisiin!

Olin jotain viiden vanha, kun kylässä olleet ihmiset kysyivät nuoremmalta veljeltäni, että kenenkäs kanssa hän menee sitten isona naimisiin. Veljeni, joka oli kolmi- tai nelivuotias, totesi ykskantaan naapurin pojan nimen. Vieraat tähän totesivat, ettei homma niin toimi, että kaksi poikaa menisivät naimisiin. Pitäisi valita tyttö. Mietin tuolloin, että tämähän on päivän selvä juttu. Mies ja nainen kuuluu yhteen. En tuntenut mitään muutakaan tapaa muodostaa avioliitto.

Sitten aloitin ala-asteen ja vikkelästi opin uuden haukkumasanan homo. Pääsin myös hyvin nopeasti luokan eteen asian tiimoilta. Opettaja kysyi, että tiedänkö mitä homo tarkoittaa. En tiennyt. Luokassa oli kuitenkin tyttö, joka viittasi ja kertoi homon olevan mies joka tykkää miehistä. Olin sivistynyt.

Seuraavan kerran seksuaalivähemmistöt nousivat framille kevättalvella 1997, kun tuleva yläasteen luokanvalvoja oli miehensä kanssa meillä kylässä. Joimme teetä ja äiti tiputti teelusikan lattialle. Tässä vaiheessa äitini totesi, että taitaa olla häät tulossa. Yllättäen vierasseurue kommentoikin tähän, että millaisetkohan häät Juha Föhrille on tulossa. (Meteorologi oli aiemmin tullut julkisesti ulos kaapista ja hänen siirrettiin sittemmin pois Ylen säälähetyksistä.) Äiti pohti sitten ääneen, että oliko tällaisten asioiden puhuminen korrektia, kun oli lapsia paikalla. Tuleva luokanvalvojani totesi rauhallisesti oppilaiden puhuvan näistä asioista koko ajan koulussa. Ja tottahan se oli. Ei nuorille ollut mitenkään vierasta puhua julkisuudessa keskustelluista asioista olivat ne mitä tahansa. Ja seksi ja seksuaalisuus on tietysti murrosikäisten puheenaiheista numero yksi.

Nämä ovat ensimmäiset kerrat jolloin kuulin ja tiedostin, etteivät kaikki ihmiset ole heteroita. Teinivuosien aikana erilaiset seksuaaliset suuntaukset tulivat tutuksi lähinnä pornon kautta. Kesti kuitenkin lähes lukioon asti ennen kuin törmäsin sukupuolivähemmistöihin missään muodossa. Tämä oli aika mielenkiintoinen sattuma, sillä ensimmäisen kerran luin muista kuin miehistä ja naisista Jallusta (jos nyt en väärin muista). Lehdessä oli kattava artikkeli Etelä-Aasian ladyboysta, jotka nähtiin siellä kolmantena sukupuolena. En asiaa tuolloin sen kummemmin ymmärtänyt, lähinnä ihmettelin.

Pitkälle täytyi tulla aikuisiälle ennen kuin aloin pohtia asiaa sen vakavammin. Vielä lukiossa kuulin käytettävän termejä “paskan pakkaaja” ja “sairaus” viitattaessa homoihin ja lesboihin. En muista itse koskaan ajatelleeni seksuaalivähemmistöistä mitään negatiivista, mutta eihän se nyt yllättäisi, jos muisti olisi tehnyt tepposet.

Sittemmin olen kannattanut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Tuntuu absurdilta ajatella, ettei homoilla olisi samoja oikeuksia kuin heteroilla. Samoin on outoa – ja väärin – että sukupuoltaan korjaava ihminen täytyy todeta steriiliksi. Ja että meidät täytyy kategorisoida binäärisesti, eikä Suomessa juridisesti ole vieläkään olemassa kuin kaksi sukupuolta.

Palaan vielä lapsuuteen. Minulle ei siis näistä asioista koskaan puhuttu ja olen tutustunut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin vasta aikuisiällä. Tämä valitettavasti näkyy omassa ajatusmaailmassa. Olisi paljon helpompaa, jos asia olisi ollut jo lapsuudesta lähtien luonnollinen osa elämää. Onneksi nykypäivän nuorille ihmisten monimuotoisuus ei ole tabu vaan luonnollinen asia. Vältytään monilta ongelmilta, kun kenenkään ei tarvitse piilotella kaapissa omaa minäänsä. Tietysti edelleen on yhteisöjä, jotka haluavat kieltää homojen olemassaolon. Islamilaisissa maissa homous on rikos, eikä juuri mikään valtauskonto välitä homoista vaan haluaa tuomita heidät jonkinlaiseen kadotukseen. Työtä on on siis edelleen tehtävänä, eikä maailma suinkaan ole vielä valmis.

Yhteiskunnat menevät kuitenkin koko ajan kohti parempaa ja siitä olen iloinen.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 15. toukokuuta 2018 - 20:06

Case Huhtasaari sai Vesa Linja-aho kirjoittamaan kokemuksistaan, kuinka plagiointia esiintyy akateemisessa maailmassa. Linja-ahon teksti kertoo monesta opiskelijamaailmasta tutusta skenaariosta. Luin erittäin mielenkiintoisen blogauksen läpi ja itsellekin heräsi muutama muisto opiskelija- ja opettaja-ajoilta.

En muista, missä vaiheessa itse ymmärsin, mitä plagiointi tarkoittaa ja miksi se on väärin. Vielä lukiossa – kun internetkin oli aika uusi juttu – opiskelijat palauttivat täysin suoria plagioituja tekstejä ominaan. Kaikki eivät tuntematonta sotilasta jaksaneet lukea, kun leffojakin löytyi ja esseitä oli netissä, eikä äidinkielen opettaja nettiä osannut käyttää. Itseäni hieman ihmetytti ja naurattikin tällainen toiminta, mutten tuolloin vielä ymmärtänyt plagioinnin syvintä olemusta.

Yliopistossa tällaista kulttuuria ei enää suoraan ollut. Tai ainakaan kukaan tuntemani opiskelija ei surutta palauttanut suoraan kenenkään toisen tekstejä – mutta koodeja – ah niitä liikkui mitä ihmeellisemmin. Seuraavaksi muutama muisto vuosilta 2004 – 2015.

Aloitin opiskelemaan LUTilla syksyllä 2004. Ensimmäinen törmäys plagiointiin tuli toisella matematiikan kurssilla. Harkkojen alussa ruksittiin tehtävät, jotka oli tehnyt ja joku arvalla joutui esittämään ratkaisunsa taululle. Tehdyistä tehtävistä sai sitten pojoja tenttiin. No, kerran sitten arpa osui erääseen henkilöön, josta käytettiin käytävillä termiä prujaaja (prujata on siis termi, joka tarkoittaa toisen opiskelijan työn kopiointia). Kaveri siinä sitten käveli taululle ja näytti assarille ratkaisuaan, joka oli suoraan tulostettu netistä. Assari totesi, että seuraavalla kerralla kirjoita ratkaisu edes käsin. Tämä tapaus on siitä jännä, että oikean ratkaisun sai, kun osasi suunnata selaimensa vain oikeaan paikkaan yliopiston sivuilla. Tehtävät ja malliratkaisut olivat tarjolla netissä suoraan, joten pisteiden saaminen harkoista ei ollut aina vaikein mahdollinen tehtävä.

Tarina kertoo tästä samasta prujaajasta, että hän oli vuotta aiemmin ollut fuksikaveriensa kanssa istumassa iltaa ja siinä illan isännän käydessä vessassa onnistunut prujaamaan itselleen ohjelmoinnin perusteiden harkoitustyön koodit. Myöhemmällä uralla tämä sankari ilmeisesti onnistui muun muassa kavaltamaan jonkin yhdistyksen rahat, joten ura ei ollut oikein lottovoitto.

Itselläni oli myös edessä ensimmäisen vuoden syksyllä ohjelmoinnin perusteiden harjoitustyö. Viikkotehtävien malliratkaisut pyörivät paikallisella DC++-hubilla (, jonne en itse päässyt, kun en ollut Lnetissä kiinni), eikä harkkatyönkään ratkaisua kaukaa tarvinnut hakea niin halutessaan. LUTilla käytössä oli palvelu, johon kaikki koodit palautettiin, ja joka teki niille plagiointitarkastuksen. Kuitenkin, kun harjoitustyön sai tehtyä näytti palvelu suoraan malliratkaisun koodin. Kuulin käytävillä, kuinka kurssin assarit puhuivat, että kukahan sen oli unohtanut päälle, kun nyt malliratkaisuja palauttelevat vähän kaikki.

Tähän liittyy eettinen trilemma. Mitä nuori fuksi tekee, kun kaveri pyytää koodia, jotta pääsee itse eteenpäin? Pystyt joko toteamaan, ettet anna koodia, annat oman koodisi tai tarjolla olevan malliratkaisun? Tähän ongelmaan päädyin itse syksyllä 2004. Tilanne ei ollut mikään miellyttävä.

Vuotta myöhemmin pyörähdin treffeillä tuotantotalouden opiskelijan kanssa, joka oli käynyt vuotta aiemmin Tietorakenteet ja C-kieli -kurssin. Kysyin häneltä ihan suoraan, että tekikö itse harjoitustyönsä (ei ehkä fiksuin veto treffeillä?). Vastaus oli, että ei tehnyt vaan osti koodinsa TTY:n tietotekniikan opiskelijoilta, mutta hän oli itse vielä löytänyt virheitä koodista ja pistänyt sen bumerangina TTY:n suuntaan ja saanut sitten kunnolla rahalleen vastinetta. No, tuotantotaloudelta ei valmistu C-koodareita vaan johtajia, joten tämä oli harjoittelua teollisuutta varten?

Toisen vuoden syksyllä oli Algoritmien suunnittelu -kurssi. Kurssi meni omalta osalta ihan hyvin, mutta tentissä pähkäilin yhtä tehtävää pitkään. Lopulta tuntui siltä, että meni oikein. Sitten edessä istuva kaveri nousi ylös ja lähti palauttamaan omaa tenttipaperiaan. Käänsin päätä samalla ja näin hänen piirtämänsä vastauksen, joka oli aivan erilainen kuin omani. Rupesin sitten debuggaamaan omaa kuvaani ja lopulta tajusin, missä olin tehnyt virheen. Tehtävässä taisi olla jotain binääripuita tai vastaavaa.

Samaan aikaan oli käynnissä Tilastomatematiikan-kurssi, jolla tuli laskea jota kuinkin sata tehtävää ja palauttaa vastaukset nettiin. Tehtävät generoituivat jokaiselle opiskelijalle hieman erilailla perustuen opiskelijanumeroon, joten suoraa kopiointia ei kaverilta pystynyt tekemään. Luonnollisesti osaavampi tyyppi pystyi auttamaan vähän osaamattomampaa. Sen aikainen tyttöystäväni oli samalla kurssilla ja hän sai kolmea tehtävää vaille kaikki palautettua onnistuneesti, mutta sitten tuli ongelmia. En itsekään osannut näissä enää auttaa, joten hän laittoi assarille mailia, että mitenkähän päin niitä tehtäviä pitäisi oikein laskea. Meni minuutteja, kun assari vastasi antamalla oikeat vastaukset suoraan. Jäin miettimään, että olisiko miesopiskelija saanut tältä miesassarilta suoraan oikeat vastaukset.

Luonnollisesti laskimien muistiin mahtui kirjoittaa vaikka romaanin, jos niin halusi. Itse en yhteenkään tenttiin kirjoitellut itselleni kaavoja talteen, mutta tiedän tapauksia, jotka näin tekivät. Fysiikan kursseillahan ei tenttiin saanut ottaa mitään laskimia eikä taulukkokirjoja, joten tällaista lunttausmahdollisuutta ei edes syntynyt. Tietysti, kyllähän ihmiset pyyhekumiinkin kaavoja kirjoittivat…

Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista omalta opiskelu-uralta oli Pattern recognition -kurssi, jolle menin (, mutten sitä koskaan kylläkään suorittanut). Harkoissa oli taas ruksittavana tehtävät, jotka oli koodannut ja niitä pääsi sitten esittämään luokan eteen. Tällä kurssilla oli käytäntö, jossa epäonnistunut esitys, eli huijausyritys, johti - 30 pisteeseen kyseisen tehtävän kohdalta. Maksimipisteet kurssilla olivat jotain 50-60 luokkaa, joten kurssi oli käytännössä siinä, jos opiskelija narahti. Kurssin alkupuolen harkoissa todistin yhden vaihto-opiskelijan narahtavan tällaisesta yrityksestä. Kuitenkin, kun kurssin loppupuolella katsoin opiskelijoiden saamia pisteitä, oli tällä sankarilla rivillään -60 pistettä. Eli edes yhdestä kerrasta ei oltu opittu, vaan kikkaa oli menty kokeilemaan vielä uudestaan.

Myöhemmin päädyin itse assariksi ja luennoijaksi, joten tuli törmättyä plagiaatteihin sitten toisellakin puolen pöytää. Jo aiemmin mainitusta ohjelmointitehtävien palautusjärjestelmästä löytyi tuolloin ominaisuus, jossa aloittamalla tehtävien palautus juuri ennen deadlinea (klo 6.00 tiistaiaamuna) järjestelmä salli tehtävien palautuksen vielä deadlinen jälkeenkin. Kuitenkin mallivastaukset tulivat tarjolle 6.05, joten toisesta välilehdestä/selaimesta sai sitten copattu koodin suoraan toiseen ja täydet pisteet kotiin. Tämän kun tekin pariin kertaan, niin opiskelijan koodit alkoivat niin sanotusti hyppiä silmille plagioinnin tarkastuksessa. Opiskelija päätyi puhutteluun luennoitsijan kanssa ja kertoi havainneensa järjestelmästä tällaisen “ominaisuuden” ja tietäneen, että kiinnihän siitä jää, mutta kokeilei silti. Tämä kauppatieteilijä sai sitten yrittää paremmalla onnella seuraavana vuonna.

Pari vuotta myöhemmin kävin lävitse Object-oriented programming techniques -kurssin harjoitustöitä ja pisti silmään, että kymmenien opiskelijoiden joukosta vain kaksi oli käyttänyt do-while-rakennetta pelkän whilen sijaan. Tarkastin koodit tarkemmin ja nehän olivat samat lukuun ottamatta muutamaa ylimääräistä rivinvaihtoa. Kurssin vastuuhenkilö otti kaverit puhutteluun, ja jotta he pystyisivät kurssin läpäisemään täytyisi heidän tehdä kolmanteen harjoitustyöhön graafinen käyttöliittymä, joka ei ollut pakollinen vaatimus. Kaksikko palauttikin työn jossa oli GUI, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä koko kurssin asian kanssa, joten hylkäsin koko projektin.

Tällaisia muistoja itselleni tuli mieleen tällä erää. Ei plagiointi minnekään kanna. Huijaaja jää kiinni jossain vaiheessa elämäänsä ja sillä siisti. Ei yhtään himottaisi olla Huhtasaaren housuissa tällä hetkellä. Parhaiten ihminen oppii tekemällä itse. Jos ei ole valmis tekemään työtä asioiden eteen, ei kannata tavoitella kovinkaan korkealla.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 6. toukokuuta 2018 - 17:03

Jussi Kasurinen julkaisi vastikään kirjansa Outoa ohjelmointia – esoteeriset ohjelmointikielet maksa-mitä-haluat palvelussa. Tästä (ja sairauslomasta) innostuneena kävin lueskelemaan kirjaa. En kylläkään Kasurisen kirjaa vaan Aini Linjakummun Uskonnon varjot -teosta. Tämä oli kuitenkin sen verran painavaa tekstiä, että otin Kasurisen kirjan rinnalle luettavaksi ja uppouduinkin sitten siihen ja Outoa ohjelmointia tuli lopulta luettua muutamassa tunnissa. Itselläni on siis kirjailijan signeeraama paperikopio (jonka arvo tulee olemaan vielä tuhansissa euroissa!), joten luin sitä enkä digitaalista kopiota. Koetin kyllä digitaalistakin versiota ostaa negatiivisella summalla rahaa, mutta se ei valitettavasti onnistunut…

Palatakseni itse asiaan, luin siis tämän vähintäänkin mielenkiintoisen kirjan. On hyvin vaikea kuvata, mistä kirja kertoo. Tietysti se kertoo erilaisista ohjelmointikielistä, mutta ei se kuitenkaan taida olla kirjan pääsanoma. Mistä lähtien ohjelmointia käsittelevillä tietokirjoilla on edes ollut sanoma? Kirjassa esitellään parikymmentä ohjelmointikieltä, joiden käyttöä ei voi kenellekään suositella vaan kielet ovat lähinnä vitsejä tai muuten vain outouksia. Oikeastaan kannattaa lähinnä kysyä: miksi? Ja vastauksena voi mielessään pyöritellä: koska pystyy. Kaikki kirjassa esitellyt kielet eivät olleet minulle tuttuja, joten lukiessa sai sivistystä itselleen. Ja voi taas ihastella mielessään kuinka ihmiset keksivätkin mitä ihmeellisempiä ohjelmointikieliä kellon tuntiviisarin vastatessa alkoholin promillemäärää veressä.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ei välttämättä niinkään erilaisten kielten, tai ohjelmointia yleisesti käsittelevän osuuden takia, vaan sen takia, että kirjoittaja tipauttelee väliin mitä ihmeellisimpiä (enemmän tai vähemmän) asiaan liittyviä nippelitietoja ja tietoiskuja. Itse en esimerkiksi tiennyt, että Challenger-sukkulan onnettomuuden jälkeen datanauhoja luettiin elektronimikroskoopilla. Eli siis bittejä katseltiin silmällä.

Ja kyllä, kirja sai heräämään minussa himoja kehittää kieli, joka olisi vielä Malbolgeakin sekavampi. Pari hyvää ideaa asiasta tulikin jo mieleen…

Kirjassa on tietysti myös heikkoutensa. Yksi lisäkierros asiantuntevaa oikolukua olisi tipauttanut viimeisetkin kirjoitustekniset ongelmat pois. Tämän lisäksi kirjoittajalla on pari omaa sudenkuoppaansa kirjoitustyylissään, mutta näiden määrä on vähentynyt kirja kirjalta, eivätkä ne Oudossa ohjelmoinnissa enää häirinneet juuri ollenkaan.

Summa summarum: suunnatkaa payhippiin ja ostakaa sekä lukekaa kirja! (En saa provikoita, joten voitte ostaa sen nollan euron hintaan.)

Kirjoittanut: Erno Vanhala 19. huhtikuuta 2018 - 20:08

Ohjelmistoala valittaaa työvoimapulaa, osaavat ammattilaiset viedään käsistä ja monet pääsevät määrittelemään oman palkkansa hyvin vapaasti. Elinkeinoelämän Valtuuskunta kirjoittaa tuoreessa raportissaan kuinka Suomi on luisumassa tilanteeseen, jossa meillä on kymmenien tuhansien koodarien työvoimapula.

Maa, jossa on syntynyt muun muassa Nokia, Supercell, Rovio ja Linus Torvalds tarjoaa nyt ohjelmistofirmoille ei-oota, kun kysytään kotimaista työvoimaa. Ohjelmointi on onneksi universaali taito, eikä ulkomaisen koodarin palkkaaminen Suomeen ole mikään ongelma. Asiakasrajapinnassa tarvitaan todennäköisesti suomea, mutta koodari ei sitä välttämättä hoida muutenkaan. On kuitenkin varsin outoa, että Suomi joutuu hakemaan osaavaa korkeasti koulutettua työvoimaa ulkomailta.

Seuraavassa taulukossa on esitetty maamme yliopistojen ICT-alan sisäänottomäärät vuosina 2011 – 2018.

Sisäänottotaulukko

Numerot poimittu lähteestä EVA Analyysi Nollaksi vai ykköseksi. (EVA puolestaan kertoo numeroiden alkuperäisiksi lähteiksi yliopistojen kotisivuja ja Opintopolku.fi -sivustoa). Olen yhdistänyt yliopistojen erilaiset sisäänotot yhdeksi arvoksi.

Numerot eivät hirveästi elä vuodesta toiseen, mutta piirrettäessä aloituspaikkojen kokonaismäärän kehitystä, huomataan, ettei trendi ole ollenkaan vastannut kysyntään. Ohjelmistoteollisuuden kaivatessa tuhansia osaajia lisää on sisäänotto laskenut kymmenillä 8 vuoden aikana.

Sisäänoton summa

Tämä on siis juuri sitä, mitä ohjelmistoteollisuus ei ole halunnut. Kotimaisia uusia, yliopistokoulutuksen saaneita, ammattilaisia täytyisi saada lisää, mutta nyt näyttää siltä, että sisäänottoa ovat lisänneet kunnolla ainoastaan Helsingin ja Oulun yliopistot. Näistäkin jälkimmäinen on vielä huippuvuosiaan perässä.

Yliopistojen sisäänotossa on suuria eroja. Åbo akademi ja LUT erottuvat selkeästi pieninä tekijöinä. LUTin sisäänotto tälle vuodelle on 25 opiskelijaa. Tämä on hädin tuskin yksi mikroluokallinen koodareita! Ja se on kaikkea muuta kuin, mitä LUTin viestintä kertoi minulle viime syksynä kysyessäni onko tietotekniikan sisäänoton määrä laskussa edelleen. Vastaus oli “ei” ja lopputulos näyttäisi olevan kyllä.

Sisäänottomääristä ei voi syyttää yliopistoja, sillä ne ovat kuitenkin opetusministeriön alaisuudessa. Ihmetyttää kuitenkin, eikö esimerkiksi LUT pysty neuvottelemaan itselleen vaikkapa 50 opiskelijan sisäänottoa? Itseni aloittaessa Lappeenrannassa 2004 uusia tietoteekkareita oli vaikka muille jakaa. Nokian huippuvuosista on tultu pitkä matka.

EVAn raportissa kerrotaan kuinka sisäänoton kaksinkertaistaminenkaan ei riittäisi paikkaamaan tulevaa osaajavajetta vaan kaivattaisiin aloituspaikkojen määrän kolminkertaistaminen. Tähän tuskin päästään, enkä tiedä olisiko se muutenkaan oikea ratkaisu. Joka tapauksessa supistamisen tie on selkeästi väärä.

Ensi keväänä on oiva paikka eduskuntavaaleissa äänestää puoluetta, joka tukee ihmisten koulutusta, opiskelua ja sivistystä nykyisten leikkausten sijaan. Ihmisen koko elämä on uusien asioiden oppimista ja opiskelua. Toivottavasti suomalainen koulutusjärjestelmä pystyy tarjoamaan mahdollisuuden tähän myös jatkossa niille, joita opiskelu kiinnostaa.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 8. huhtikuuta 2018 - 20:52

Huomasin vasta viime viikolla Tilastokeskuksen mahtavat avoimet tietokannat. Dataa löytyy valtavat määrät koneluettavassa muodossa. Ei tarvitse enää kaivaa wikipediasta ja koota käsin, kun voi vain ladata csv-tiedoston ja ruveta piirtämään käppyröitä. Ah, nykyaikaa <3

Ensimmäinen onginta tuotti dataa suomalaisten kuulumisista uskonnollisiin yhteisöihin. Dataa on tarjolla vuodesta 2000 eteenpäin ja se on jaettu viidelle ikäluokalle 0-14, 15-24, 25-44, 45-65 ja yli 65 vuotta. Uskontokunnista tarjolla ovat, alkuperäisuskonnot ja uuspakanuus, buddhalaisuus, hindulaisuus, islam, juutalaisuus, kristinusko, muut uskontokunnat ja uskontokuntiin kuulumattomat. Näiden pääsuuntien lisäksi kristinusko on jaettu seuraaviin alaosiin: adventismi, Anglikaaniset kirkot, baptismi, evankelisluterilaiset vapaaseurakunnat, helluntailaisuus, katolinen kirkko, metodistikirkot, ortodoksiset kirkot, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, vapaakirkot ja muut kristilliset. Muut uskontokunnat taasen on jaettu vielä muutamaan alakategoriaan: bahá'í yhdyskunnat, Jehovan todistajat, Myöh. Aik. Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (eli mormonit), Suomen Kristiyhteisö, vapaa katolinen kirkko ja muut. Tutkailen seuraavassa näiden 23:n ryhmän jäsenmääriä Suomessa.

Otettaessa kaikki ryhmät samaan kaavioon evankelis-luterilaisuus dominoi kuvaajaa. Kuitenkin, siinä missä Suomen väkiluku kasvaa koko ajan, on sekä kristinuskon yleisesti että evankelis-luterilaisten määrä ollut laskussa koko vuosituhannen. Kun ev.lut. määrä on ollut laskussa, on uskontokuntiin kuulumattomien määrä ollut vastaavalla tavalla nousussa. Kaavion alareunassa menee tasainen ortodoksien viiva. Mitään muuta tästä kaaviosta ei sitten pystykään sanomaan, sillä Suomi on niin vahvasti evankelis-luterilaisen “kansankirkon” dominoiva.

Kaikki

Jotta muista uskontokunnista saisi jotain selviötä otin seuraavaan kuvaajaan kaikki muut uskontokunnat kuin ev.lut. ja ortodoksit. Tämän lisäksi uskontokuntiin kuulumattomat on poistettu tästä kuvaajasta. Suomen kolmanneksi suurimman uskontokunnan titteliä on tässä kuvaajassa pitänyt vuosia Jehovan todistajat, mutta nyt näyttää siltä, että viimeistään ensi vuonna islam ajanee ohitse. Tässä tulee huomata, että kyseinen data käsittää vain islamilaiseen uskontokuntaan kuuluvat. Todellisuudessa Suomesta löytynee varmasti moninkertaisesti islamia harjoittavia ihmisiä, mutta he eivät näy tilastoissa. Myös katolilaisuus on nousussa, mikä yllättää itseni. Näyttäisi siltä, että myös paavin porukka on ajamassa Vartiotornin alaisten ohitse. Vapaakirkot ovat myös nostaneet kannattajamääriään, mutten näe heidän uhkaavan edellä mainittua kolmikkoa lähitulevaisuudessa. Kaaviossa on islamin lisäksi myös toinen huima nousija: helluntailaisuus. Helluntailaisten viiva lähtee nollasta, sillä keskusjärjestö on perustettu vasta 2003 ja edelleen suurin osa helluntailaisista ei kuulu tähän uskontokuntaan vaan he ovat osa ev.lut.:ia tai uskontokuntaan kuulumattomia. Wikipedian mukaan helluntailaisia on kuitenkin yli 40 tuhatta, mikä tekisi heistä oikeasti maamme kolmanneksi suosituimman uskontokunnan.

Mormonien, baha’in ja muiden pienempien yhteisöjen rooli maamme uskontokentällä on hyvin marginaalinen. Yhteisöt voivat olla hyvin toimivia ja eläväisiä, mutta määrällisesti heillä ei suurta jalansijaa täällä ole.

Pienet

Alle 25-vuotiaiden joukossa islamin nousu on vielä selkeämpää ja edelle jäävät uskontokunnista ainoastaa evankelis-luterilaisuus ja ortodoksisuus. Tämän lisäksi uskonnottomat ovat edellä.

Alle 25-vuotiaat

Evankelis-luterilaisilla on siis ollut maassamme varsin dominantti asema. Millainen kehitys on tarkemmin ollut eri ikäluokkien kesken? Seuraavassa kuvaajassa ev.lut. ihmiset on jaettu tilastokeskuksen tarjoamiin viiteen eri ikäsegmenttiin. Kasvua on tapahtunut ainoastaan eläkeläisten osiossa. Ihmisten ikääntyessä tämä on aivan loogista. Nuorempia ikäluokkia ei enää liitetä samalla tavalla kirkon jäseneksi. Suurinta väheneminen on ollut nuorissa aikuisissa. Kirkosta eroaminen siirryttäessä veronmaksajaksi lienee ihan kohtalaisen yleistä.

ev.lut.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta, pystyykö uusi arkkipiispa Tapio Luoma nostamaan kirkon kannatusta. Itseni on vaikea nähdä, että näin tulisi käymään. Suomi tulee usein hieman Ruotsia perässä, joten otin Suomen kirkkoonkuulumisprosenttien rinnalle Ruotsin vastaavat lukemat (tämän käppyrän datat tarjosi Wikipedia). Ruotsissa kuului vielä 90-luvun alussa suurempi osuus ihmisistä ev.lut. kirkkoon kuin Suomessa. Tämän jälkeen Ruotsissa eroaminen (ja liittymättä jättäminen) on ollut Suomea suurempaa. Piirsin pari lineaarista ennustetta, joiden mukaan Ruotsissa alle 50 prosenttia kuuluisi kirkkoon noin vuonna 2025. Suomessa mahdollisesti 10 vuotta myöhemmin. Tulee huomata, että kirkon jäsenmäärän väheneminen ei suoranaisesti noudata lineaarista mallia vaan pikemminkin hieman kiihtyvää tahtia, joten 50% voi tulla Suomessa vastaan aiemminkin.

Suomi vs. Ruotsi

Mielenkiintosesti ortodoksien lukumäärä ei Suomessa ole juurikaan muuttunut tällä vuosituhannella. Edes alle 25-vuotiaissa ei ole hävikkiä tapahtunut.

Ortodoksit

Toinen erittäin mielenkiintoinen asia on uskontokuntiin kuulumattomien määrän kehitys. Viidessätoista vuodessa määrä on kaksinkertaistunut lähes puoleentoista miljoonaan. Tässäkin kaaviossa näkyy, kuinka nuoret aikuiset luopuvat kirkon jäsenyydestä. Huomattavaa on myös tällä vuosikymmenellä laajentunut lasten kastamatta jättäminen. Osissa Helsinkiä on jo tavanomaista, että alle puolet lapsista kastetaan kirkon jäseneksi. Data kertoisi siis vahvasti sekularismin olevan huomattavassa nousussa kotimaassamme.

Uskontokuntiin kuulumattomat

Kirjoitin aiemmin Jehovan todistajien määrien kehityksestä Suomessa ja maailmalla. Oli nyt sitten tietysti pakko vilasta myös, mitä Tilastokeskus on asiasta mieltä. Aiemmat numerot pohjautuivat siis Vartiotornin raportoimiin lukuihin ja seuraavan kaavion luvut ovat Tilastokeskuksen tarjoamat. Kaaviosta näkyy kuikan todistajapiireissä nuorison, eli tässä tapauksessa alle 25-vuotiaiden, osuus on hupenemassa olemattomiin. Vastaavasti eläkeläisten osuus on kasvanut. Trendi on samanlainen kuin ev.lut. kirkolla. Kuvaajassa näkyy kuitenkin ihmeellinen piikki vuoden 2009 kohdalla.

JT

Otin sitten rinnakkain Tilastokeskuksen ja Vartiotornin luvut ja ilmeisesti vuonna 2009 on tullut jokin muutos raportointiin, kun on äkkiä löytynyt tuhat uutta todistajaa vaikka Vartiotorni itse on raportoinut laskua kannattajamäärissä tuona vuonna. Ehkä tässä mielenkiintoisin asia on kuinka nopeasti tuon vuoden 2009 piikin jälkeen ollaan tultu alas. Vartiotornin itsensä raportoimisssa luvuissa lasku ei ole ollut yhtä voimakasta vaikka viimeiset kymmenen vuotta onkin tultu koko ajan alaspäin.

Vatiotorni vs. Tilastokeskus

Hurjan mielenkiintoista dataa löytyi heti näin alkuun. Seuraavat data-aineistot alkavat jo hahmottua Tilastokeskuksen tietokannoista, joten lisää postauksia on luvassa. Tässä ensimmäisessä postauksessa näkyi siis kuinka uskontokunnat menettävät jäseniään tasaiseen (tai tasaisen kiihtyvään) tahtiin koko ajan väestön vanhetessa.

edit. Lisäsin vielä tekstiin muistutuksen, että varsinkin islamin kohdalla kuvaajissa näkyvät vain ne ihmiset, jotka kuuluvat uskontokuntaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan virallisesti, mutta voivat olla todella tunnustuksellisia uskonnonharjoittajia. Tietysti – varsinkin ev.lut. piireissä – tilanne on myös aivan päinvastainen.

edit2. Ei ollut tukimuksen valossa ortodoksit onnellisin yhteisö vaan hindut ja protestantit.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 1. huhtikuuta 2018 - 18:44

Luin Jared Diamondin kirjan Kolmas simpanssi. Teos on jo lähes 30 vuotta vanha, mutta se on edelleen todella ajankohtainen. Kirja kertoo ihmisen historian ja luo myös katsauksen siihen mitä on mahdollisesti tulossa. Luin aiemmin Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja Diamondin kirja on hyvin samanlainen, mutta oli helppo huomata, kuinka Hararin teoksessa tiede on mennyt jo 20 vuotta eteenpäin.

Ihmisen ja simpanssin DNA on 98,4 prosenttisesti samaa ja meidät voisi hyvin lukea yhdeksi simpanssiksi (simpanssin ja kääpiösimpanssin rinnalle). Mutta olemme kuitenkin oma homo-sukumme. Ihminen haluaa nostaa itsensä erilleen muista eläimistä, joten siinä mielessä lienee luontevaa, että olemme saaneet oman haaramme, vaikkei sille välttämättä tarvetta olisikaan. Kannattaa myös huomata, että simpanssin ja gorillan ero DNA:ssa on 2,3 prosenttia, eli simpanssin lähin sukulainen ei ole gorilla vaan ihminen.

Itse koin kirjan mielenkiintoisimpana antina tutkimukset siitä, kuinka paljon ihminen on kymmenien tuhansien vuosien aikana saanut tuhoa aikaan. Sosiaalisessa mediassa näkee usein ihannointia menneitä aikoja ja kulttuureita kohtaan. Tämä on vääristynyttä. Sen lisäksi, ettei ennen ollut paremmin, esimerkiksi intiaanit tappoivat sukupuuttoon lukuisia eläinlajeja. Eivätkä Australian alkuperäisasukkaat olleet sen parempia. Ihminen on tuhonnut eläinlajeja pidempään kuin on osannut viljellä maata tai kesyttää eläimiä. Kirjassa todetaan, että yksi eläinlaji kuolee sukupuuttoon noin joka neljäs minuutti (150 000 vuodessa). Ja tämä on siis ihmisen aiheuttamaa.

Ihminen on kuitenkin ainoa eläinlaji, joka pystyy ymmärtämään tällaiset mittasuhteet ja aiheuttamansa ongelmat. Se on avain muutokseen; siihen, että ilmastonmuutoksen ja luonnon diversiteetin katoamisen vaikutuksia voidaan vähentää ja lopulta – toivottavasti – kumota kokonaan. Työtä tällä saralla riittää pitkään.

Seuraavaksi täytynee varmaankin lukaista Hararin Homo Deus: Huomisen lyhyt historia.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 25. maaliskuuta 2018 - 18:14

Tieteen Kuvalehti mainosti taannoin Facebookissa suurta uratestia. Ei minua suoranaisesti FB:ssa pyörivät testit juurikaan kiinnosta (nehän lähinnä toimivat tietojenkalastelualustana), mutta ajatus katsoa läpi jokin oikea uratesti kiinnosti jonkin verran. Ajattelin, että Tieteen Kuvalehti voisi olla vieläpä tarpeeksi luotettava taho. Testi ei edes ollut Facebookissa vaan Tiekun omilla sivuilla.

Tieku

Pieni präntti jäi alussa lukematta, enkä huomannut, että testin loputtua täytyy kirjautua ja/tai antaa omat yhteystiedot, jotta näkee tuloksen. Kun oli ensin vastannut 41 kysymykseen, tuntui jotenkin turhalta jättää testi siinä vaiheessa kesken. Tämä tietysti oli tarkoituskin ja varmisti sen, että ihminen joko antaa yhteystietonsa tai kirjautua Facebook-tunnuksilla.

Tieku2

Kun yhteystiedot oli antanut, pullahtivat tulokset ruudulle. Viimeistään tässä vaiheessa ihminen huomaa tulleensa huijatuksi. Jo kysymykset olivat aivan absurdeja, mutta kun tuloksiksi tarjotaan keinosiementäjää, krematorionhoitajaa tai fuusioreaktorin suunnittelijaa tulee olo, että tulokset ovat täysin satunnaisia (sitä ne eivät kuitenkaan ole, testasin). Miten voidaan perustella,että ihmiselle sopiva ura olisi ulosteenluovuttaja? Saako jossain joku palkkaa pelkästään pöntöllä käymisestä? Ei olisi paskempi duuni. Eikun…

Tieku3

Kuvaavaa on, että Tieku lähettää sähköpostia otsikolla Tässä on persoonallisuutesi. Onko persoonallisuus asia, joka määrää uran? Tieteen Kuvalehti keräsi minusta siis vähintää etu- ja sukunimen, sähköpostiosoitteen ja puhelinnumeron. Näihin kenttiin voi kuitenkin syöttää ihan mitä vain skeidaa, joten välttämättä mitään oleellista tietoa ei päädy epäilyttäviin käsiin. Helpoin vaihtoehto on kuitenkin painaa vain Rekisteröidy Facebookin kautta -näppäintä ja katsoa tulokset. Näin tein itsekin, kun puhelimella testiä aamutuimaan sängyssä täyttelin. Tieku vielä mainostaa, ettei se jaa mitään tietoa Facebookiin. Tämä on hieno kierto. Kerrotaan, mitä ei jaeta, mutta jätetään kertomatta, että samalla käyttäjä pääsee markkinointikampanjan uhriksi.

Ensimmäisenä tippui siis sähköposti, jossa ilmoitettiin uratestin tuloksista. Kohta perään tippui Tiekun uutiskirje, jossa oli kuitenkin optio perua uutiskirjeen tilaus. Käytin tätä, eikä uutiskirjeitä enää tullut. Uutiskirjeen alareunassa luki lähettäjä “Bonnier Publications International”. Tämä on siis taho, joka oikeastaan vastasi tietojeni kalastelusta.

Pari viikkoa uratestin jälkeen sain spämmiä otsikolla “4 numeroa Kotimikro -lehteä + Ergonominen Bionic-hiiri. VAIN 21,90 euroa”. Tällä ei ole enää mitään tekemistä uratestin, eikä edes Tieteen Kuvalehden kanssa, vaan Bonnier käytti saamaansa sähköpostiosoitetta hyväkseen ja spämmäsi minua mainoksilla. Onnekseni FB-tilini on linkattu sähköpostiosoitteeseen, jonka voin poistaa koska vain ja luoda uuden. Osoite on siis muotoa spam@domain, joten ihminen (tai ehkä vähän fiksumpi tekoäly) ymmärtää, ettei tämä ole oikea sähköpostiosoitteeni. Sain myös puhelun, jossa minulle yritettiin myydä Tieteen Kuvalehteä. Kieltäydyin hyvin nopeasti, enkä ollut kohtelias sanavalinnoissani.

Jäin pohtimaan, mistä Bonnier oli saanut puhelinnumeroni. Olin siinä uskossa, ettei FB:llä ole numeroani (juuei...). Olen syöttänyt puhelinnumeroni Facebookille pari vuotta sitten, jotta tilini voisi palauttaa, jos unohdan salasanani. Poistin sen kuitenkin välittömästi, koska en halunnutkaan FB:n olevan tekemisissä puhelinnumeroni kanssa. Bonnier sai siis numeron jotain toista kautta (kyllähän heillä se varmaan oli jo aiemminkin) tai FB:llä oli kuitenkin numeroni jossain. Päätin ladata Facebookin minusta keräämän datan ja tutkia asiaa.

On oikein hyvä, että lainsäädäntö velvoittaa Facebookin kaltaiset tahot tarjoamaan kuluttajille tiedon siitä kaikesta datasta, jota ne ovat keränneet meistä. FB:n tarjoaman zip-paketin koko on 130 megatavua, mikä tuntuu omaan makuun aika vähältä. Olen kuitenkin ladannut Facebookiin lukuisia kuvia ja videoita.

Nopeasti huomasin, että Facebookilla on käytössään puhelimeni koko osoitekirja. Eli vaikka et itse olisi Facebookille antanu puhelinnumeroasi – minä olen. Asentamalla Facebook-sovelluksen puhelimeen antaa myös samalla Facebookille oikeuden kahmia osoitekirja käyttöönsä (tätä voi tietysti rajata ainakin osin, kun asentaa sovellusta – mutta kuka jaksaa tehdä niin?). Pelkkä osoitekirja ei kuitenkaan ole FB:lle riittänyt vaan se on kahminut myös puheluhistoriaa. Tässä ei ole kyseessä Messengerillä soitetut puhelut vaan aivan tavalliset puhelimella soitetut. Jostain syystä Facebook on ottanut tiedot niistä ylös itselleen. Listassa ei ole kuitenkaan kaikkia puheluita, vain osa vuoden 2016 puheloinneista.

Tieku4

Facebookilta saatu paketti ei muutenkaan sisällä kaikkea aktiviteettia, vaan seasta puuttuu osa tapahtumista. Listauksista puuttuu selkeästi osa jutuista, eikä tykkäyksiä tai kaikkia kommentteja ole tarjolla.  FB siis antaa käyttäjälle kasan dataa, mutta jostain syystä välistä puuttuu palikoita.

Onko nyt sitten mikään ihme, että Cambridge Analytica pystyy kertomaan, mistä tykkäämme paremmin kuin me itse? Google tietää raskauden aiemmin, kuin lapsen tuleva äiti, ja Venäjä pystyy vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen sosiaalisen median kautta pelottavan paljon.

Facebook palvelee asiakkaitaan – eli mainostajia ja muita tahoja, jotka maksavat palvelusta. Me käyttäjät olemme lähinnä dataa, jota voi myydä. Olemme siis kauppatavaraa. Oma kokemukseni Facebookista tuntuu päivä päivältä huonommalta ja on vaikea nähdä, että palvelu voisi olla nykyisen kaltaisena hengissä enää 10 vuoden kuluttua. FB oli ihan mukava palvelu, kun sinne liityin 2008, mutta nykyisellään se yrittää työntää minut luotaan pois, ja jos Facebookissa ei olisi käytännössä koko tuttavapiiri, en näkisi tarvetta olla itsekään siellä. Tällä erää ei ole somepalvelua, jossa olisivat “kaikki”, jonka käyttö olisi helppo ja mukavaa ja joka ei kauppaisi tietojamme ympäriinsä. IRC, Slack, Facebook ja monet muut tarjoavat jotain, mutta kaikissa näissä on puutteensa. Ehkä joskus tulevaisuudessa tulee jokin eettisesti hyvä Facebook?

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 18. maaliskuuta 2018 - 18:22

Nyt on vierähtänyt yli 24 tuntia avioliiton ihmeellisessä maailmassa. En tässä postauksessa paneudu juurikaan avioliiton rakkaudellisiin asioihin, vaan lähinnä eiliseen päivään. Avioliitto tarjoaa juridista suojaa ihmisille ja mitä tulee rakkauspuoleen, lainaan tähän vähän Gesslen kynää: Sometimes I feel, strange as it seems, you've been in my dreams all my life.

Ja sitten siihen eiliseen päivään. Projekti alkoi jo kauan sitten ja aikataulua lyötiin lukkoon joskus viime vuonna alkusyksystä. Käytiin katsastamassa muutama mahdollinen hääpaikka. Osa oli parempia, osa vähän huonompia. Osa tarjosi teetä, osa ei edes vastannut sähköposteihin. Lopulta kaksi kärkipaikkaa menivät Villa Sofialle ja Pikkupalatsille. Villa Sofia on paikkana todella kaunis, mutta ongelma oli, ettei siellä ollut saunaa. Tosin, kun menimme paikalle käymään, niin yllätykseksemme löysimme saunan! Valitettavasti hikimajaa pidettiin vain varastona, eikä se ollut käytetävissä. Pikkupalatsilla sitä vastoin oli käytettävissä kokonainen allasosasto ja kaikkea muuta kivaa. Rehellisesti sanottuna olimme hädin tuskin astuneet paikkaan sisälle, kun tiesimme jo, että olimme löytäneet unelmiemme hääpaikan. Olimme varanneet tutustumiskäynnin Pikkupalatsilta ja meitä oli vastaanottamassa kaksi smokkeihin pukeutunutta herrasmiestä. Tulimme fillareilla sateessa, joten tuli olo, että olimme ehkä vähän alipukeutuneita… Mutta sisällä meille tarjottiin mitä kattavin esittely tiloista, niiden historiasta, käytöstä, hinnoista ynnä muusta. Tämän lisäksi palatsi oli ainut, jossa tarjottiin kahvit/teet.

Eli mesta löytyi ensimmäisenä. Sitten piti alkaa rakentamaan ohjelmaa, lähettää kutsuja ja löytää catering hoitamaan sapuskat. Tämän lisäksi Aino kaipasi tietysti hienon morsiuspuvun ja sormuksetkin ajateltiin löytää sormiin.

Hääpuku oli näistä helpoin, koska siihen Aino sai ompelupalvelut suoraan kotoa Nuttu-Liinan erinomaisesta kavalkaadista. Projektia hieman hidasti ompelijatar Aulin käden murtuma, mutta puku saatiin kuitenkin hyvin valmiiksi.

Oma laiskuuteni ehkä oli suurin stressin aihe ruokapuolta mietittäessä, mutta saimme kuitenkin pari cateringia vertailtua ja päädyimme Arto Rastas cateringiin Lempäälästä. Pidimme heidän kanssaan pari suunnittelupalaveria ja homma luisti kuin rasvattu silakka kuutin suussa. Esimerkiksi tapahtumassa tarjotut perunat olivat erinomaisia! Ehkä parhaita koskaan syömiäni. Tätä vielä alleviivaa se, että iskä – parinkymmenen vuoden perunanviljelykokemuksella – oli samaa mieltä ja säästi perunat lautasella viimeiseksi, koska ne olivat niin hyviä. Missään muussakaan ruuassa ei ollut valitettavaa ja kakku – kuten kuvista näkyy oli vakuuttava esitys. Huomattavaa oli myös, että lähetin cateringille sähköpostia häiden aaton aattona 22.45 ja vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Tätä jos mitä voi kutsua hyväksi asiakaspalveluksi!

Kakku

Vaikkei Pikkupalatsi ole aivan nimensä veroinen, eli mini, ei sinne kuitenkaan pysty kutsumaan kuin sata ihmistä, joten übersuuret häät jäivät väliin. Teimme syksyllä ensimmäisen listan kutsuttavista ihmisistä ja sen pituus oli noin 150 ihmistä. Ja se oli vasta nopea raapaisu. Helposti olisi saanut kaksikin sataa ihmistä listattua. Hiljalleen tiputimme listalta nimiä pois ja lopulta lähetimme vuoden alussa kutsun 99 ihmiselle.

Halusimme tehdä kutsunkin oman tyylimme mukaan, joten teimme siitä tieteellisen artikkelin näköisen. Olen edelleen siihen suht tyytyväinen. Saimme kutsusta nyt sitten häissä myös reviewer-arviot, joiden lopputulemana oli, että minor revision ja printtiin. Tämä oli erittäin hauska idea ja arvostamme palauteen korkealle (joskin reviewer #2 kirjotusvirheistä sakotamme).

Kutsujen lähettämisen jälkeen jäätiin sitten odottelemaan, ketkä ilmoittautuisivat mukaan. Koska RSVP jäi puuttumaan, niin ei ollut tarkkaa tietoa, ilmoittavatko ihmiset tulemattajättämisistään. Kaksi päivää ennen deadlinea oli noin 30 ihmistä ilmoittautunut mukaan. Ja päivä deadlinen jälkeen mukana olikin sitten noin 80 ihmistä, joten tilanne näytti hyvältä. Pari viime hetken sairastumista tuli, mutta tämä ei tunnelmaa pilannut. Tilat olisivat olleet sadalla ihmisellä todella täynnä, joten laskimmekin osin sen varaan, etteivät kaikki kuitenkaan ilmottaudu, joten mahdumme hyvin istumaan jokainen omalla jakkarallaan.

Tilat

Tilat 2

Emme itse luoneet juhliin juurikaan ohjelmaa, mutta pari omaa twistiä halusimme mukaan. Tein intro-videon, jonka aikana ilmestyimme estradille. Video kuvasti niitä asioita, joita elämässämme on. Bändejä, joista tykkämme ja scifiä, jota katsomme. Tämä lisäksi teekkarikulttuuria haluttiin pitää esillä, joten ennen ruokailua laulettiin Krokotiili Genan syntymäpäivälaulu (Minä soitan harmonikkaa), joka on lappeenrantalaisten teekkareiden tunnusbiisi. Tapahtuma alkoi kahdelta ja naimisiin päästiin noin puoli kolme ja syömään vähän kolmen jälkeen. Seitsemään mennessä oli sitten ollut kaikenlaista kisailua, visailua ja tanssia. Sen jälkeen sauna oli lämmin, allas märkä ja biljardipöydällä pallot pyörivät mukavasti.

Sormuksista mainittakoon sen verran, että vaikken itse niistä niin välitäkään, päädyimme Tähtiportin näköisiin rinkuloihin. Kieltämättä, ei hullumman näköiset.

Sormukset

Tanssiminenhan ei ole suoranaisesti koskaan ollut mun juttu. Oli koko alkuvuoden ajatus treenata vähän valssia, mutta lopulta tilanne meni siihen, että edellisenä iltana Citymarketin käytävillä tuli valssattua parit askeleet ja niillä mentiin sitten tuotantoon. Valssi onnistui, eikä kukaan kaatunut, joten asia ok. Livemusiikkia pyysimme soittamaan tuttavan tyttären, joka saattaa tavoitella muusikon uraa. Tyttö hoiti hommansa paremmin kuin hyvin, sai esiintymiskokemusta ja me pääsimme tanssimaan livemusiikin tahdissa.

Lappu

Tänään avattiin häälahjoja, jotka olivat kulkeutuneet yön aikana meille (olimme itse hotellissa hääyötä). Täytyy myöntää, että häälahjojen kirjo pääsi kyllä yllättämään. Saimme muun muassa 5 pakettia Legoja, hyppykepin, bitcoineja, yli 50 lautasta, Star Trek -pizzaleikkurin, valokuvakirjan elämästämme, jäätelökoneen ja Star Trek -kuvioidut kaulimet.

Lahjat

Lautaset

Olemme erittäin kiitollisia kaikista lahjuksista, mutta erityisesti siitä, että elämässämme on ihmisiä, joiden kanssa saa viettää aikaa ja juhlia tällaista varsin ainutkertaista tapahtumaa elämässä! Nyt voikin sitten alkaa suunnittelemaan seuraavia pippaloita… Joskin tässä välissä tulee varmaan pyörähdettyä muiden häissä ja karonkoissa.

Kiitokset kaikille, jotka olivat mukana järjestämässä juhlia ja mukana juhlimassa!

Hääpari

Kirjoittanut: Erno Vanhala 26. helmikuuta 2018 - 15:59

Aiemmassa kertomuksessa perehdyimme Roin akateemiseen uraan. Tuolloin jäi kuitenkin kertomatta kuinka susikoiramme oli ennen tutkijan uraansa tutustunut internetin ihmeelliseen maailmaan. Jo 90-luvun alkuvuosina Roi oli ollut mukana perustamassa yritystä, jonka tarkoitus oli luoda uusi digitaalinen valuutta. Roi oli ehdottanut tuolloin valuutan nimeksi KoireCoinia, mutta yhtiökumppanit eivät olleet lämmenneet ajatukselle. Kuka muka haluaisi käyttää koiran näköisiä kolikoita?

Yritys ei löytänyt oikean kunnollista saumaa rakentaa bisnestä, ja kun Tekesin ja enkelisijoittajien rahat oli pumpattu loppuun, oli aika perustaa uusi firma. Ensimmäisen firman pyörityksessä Roi oli kuitenkin tutustunut uuten kommunikaatioväylään: sähköpostiin. Roi käytti alusta lähtien tekstipohjaista Pineä, vaikka hiljalleen graafiset asiakasohjelmistot valtasivat markkinoita.

90-luvun lopussa Roi pisti kavereineen pystyyn kännykkäpelejä tekevän yrityksen. Tavoite oli luoda tekstiviesteihin ja wappiin perustuvaa liiketoimintaa. Roista tuntui, että markkinat olivat idealle kypsiä, kun sijoittajat tuntuivat mättävän rahaa sisään niin paljon kuin vain kehtasi pyytää. Ja kaveruksethan kehtasivat. Muutaman miljoonan jälkeen yritys oli valmis palkkaamaan ensimmäiset Java-koodarinsa, joiden kanssa  he alkoivat hiljalleen konkretisoimaan visioitaan. Nopeasti paljastui kuitenkin, etteivät kuluttajat olleetkaan kiinnostuneet tekstiviesteillä pelattavista pilkkimispeleistä. Näytti myös vahvasti siltä, ettei wapistakaan tulisi mitään. Roi yritti vielä kotiuttaa firman rahoja Cayman-saarille, mutta valitettavasti hän myöhästyi joitakin päiviä ja verottaja pääsi väliin. Nopeasti firma oli ajettu konkurssiin ja Roi joutui aivan puille paljaille. Häneltä lähti alta niin Lamborghini, huvila Sipoossa kuin Nykäsen Matilta aikoinaan ostamansa olympiakullat.

Roi ei kuitenkaan masentunut vaan totesi, että kullat meni, so what ja lähti etsimään uusia töitä. Vahingosta viisastuneena hän ei kuitenkaan enää halunnut perustaa uutta yritystä vaan ajatteli kokeilla kokin uraa. Olihan hän väkertänyt internet-huumassa monet bisnesillalliset huvilallaan. Nyt olisi aika kokeilla kantaisiko hänen kehuttu kokkailunsa myös ravintola-alalla. Oli hänellä myös hieman akuutimpaakin motivaattoria. Koska kaikki omaisuus oli mennyt, Roi asusteli pahvilaatikossa Hakaniemen sillan kupeessa.

Roi marssi ensimmäiseen vastaan tulevaan ravintolaan ja ilmoitti halunsa päästä heille kokiksi. Ja kuinkas sattuikaan. Edellinen kokki oli juuri edellisenä päivänä lähtenyt lätkimään myytyään epämääräisen sosiaalisen median instanssin AOL:lle miljardilla. Ravintolalla oli sen verran kusi sukassa, ettei Roilta kysytty mitään todistuksia tai hygieniapasseja vaan omistaja heitti kokin hatun Roin päähän ja komensi susikoiran keittiöön.

Sinä iltana Hakaniemessä maisteltiin ensimmäistä kertaa Roin tekemiä maan mainioita pihvejä. Jo viikon kuluttua ravintolaan jonotettiin sisään sanan kiirittyä uudesta herkkupaikasta. Ravintolan omistaja myhäili tehneensä elämänsä diilin palkattuaan susikoiran kokiksi: – Kukapa paremmin pihvilaatikon paneroi, jos ei pahvilaatikon Pine-Roi.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 24. helmikuuta 2018 - 19:25

Eilen pamahti aikamoinen uutispommi, eikä se tällä kertaa ollut Saksan voitto Kanadasta olympialätkässä, vaan hovioikeuden vapauttama totaalikieltäytyjä. Suomessa on vuosittain kymmeniä ihmisiä, jotka eivät halua tarttua aseeseen, mutteivät myöskään halua käydä siviilipalvelusta. Nämä totaalikieltäytyjät käyvät sitten istumassa vankeustuomion.

Suomessa on kuitenkin useita ryhmiä, joiden ei tarvitse mennä vankilaan, vaikkeivat haluaisikaan käydä armeijaa tai suorittaa siviilipalvelusta. Ahvenanmaalaiset, naiset ja Jehovan todistajat on vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta. Aiemmin Jehovan todistajat joutuivat vakaumuksensa vuoksi linnaan, mutta heidät vapautettiin asevelvollisuudesta 1987. Nyt hovioikeus on linjannut, että myös muu vakaumus on hyväksyttävää.

Tätä samaa vetoomusta on käytetty aiemmin ties kuinka monta kertaa, mutta oikeus on ollut aina sitä mieltä, että linnaan joutuu kuitenkin. Niin kuin nytkin oli käräjäoikeuden päätös, mutta hovioikeus tämän kumosi. Asia tultaneen vielä käsittelemään korkeimmassa oikeudessa.

Maailma on siis muuttunut 30 vuoden aikana. Nykyisin tasa-arvon käsite otetaan vakavammin, eikä enää pystytä katsomaan sormien läpi, kun lain pykäliä tulkitaan kyseenalaisesti. Uskonnollinen vakaumus laittaa Jehovan todistajan ja muun uskontokunnan edustajan tai ateistin eriarvoiseen asemaan. Tämä on luonnollisesti vastoin Suomen perustuslakia ja se on ollut sitä lain säätämisestä asti.

Toivottavasti tilanne tulee muuttumaan pian mahdollisen korkeimman oikeuden päätöksen tai yksinkertaisesti hallituksen lainsäädännön kautta. Vaihtoehtoja on oikeastaa kaksi: joko Jehovan todistajilta poistetaan erioikeus tai se annetaan muillekin. Ensimmäisessä ei olisi sinänsä mitään ongelmaa, sillä Jehovan todistajat suorittavat siviilipalvelusta maailmalla muissa valtioissa täysin kivuttomasti ja myös Suomessa jotkut todistajat käyvät sivarin, eikä se aiheuta heille ongelmia esimerkiksi karttamisen muodossa.

Jos kuitenkin päädytään vaihtoehtoon, jossa mikä tahansa vakaumus riittää skippaamaan asevelvollisuuden ollaankin jännän äärellä. Tämä olisi tietysti ihmisoikeuksien puolesta parempi ratkaisu, mutten usko, että hallitus tällaiseen lähtisi. Puolustusvoimat eivät oletettavasti arvostaisi ajatusta, jossa armeijan käyvien miesten lukumäärä laskisi. Naisten määrään tällä ei varmaankaan hirveästi ole vaikutusta, vaikka nytkin osa naisista käy armeijan vain sen takia, että miestenkin täytyy. Ovat solidaarisia.

Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla mihin hovioikeuden päätös tulee johtamaan.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 13. tammikuuta 2018 - 18:21

Viime vuosi oli hyvä fillaroinnin kannalta. Rikoin omat enkat koko vuoden osalta ja myös joka kuukausi – lukuunottamatta toukokuuta. Nyt alkaa olla Tampereen (tai no, lähinnä Kangasalan, Pirkkalan ja Ylöjärven) väylät tuttuja. Suurin syy kasvulle lienee se, että ajelin pitkästä aikaa maantiepyörällä maastopyörän sijaan. Rullasi ihan kiitettävästi. Tälle vuodelle en aseta sen kummempia tavoitteita. Pirkan pyöräilyssä olisi tarkoitus ajaa vähän pidempi lenkki kuin tässä parina vuonna.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 9. tammikuuta 2018 - 10:38

Perehdyin muutamaan LiinanBlogin kirjoitukseen. Olen muistaakseni jo aiemminkin törmännyt näihin, mutta vasta nyt tuli vähän syvällisemmin lueskeltua. Blogia pitää Tampereen yliopiston dosentti Pauliina Aarva. Hän on saanut paljon kritiikkiä osakseen tutkiessaan valtavirrasta poikkeavia “hoitoja”.

Uusimmassa blogauksessaan kirjoittaja käsittelee Juhani Knuutin työtä paljastaa huuhaata maailmasta. Omasta mielestäni Knuuti tekee erinomaista työtä. Tutkijan uran ohella Knuuti käyttää aikaansa kirjoittaen blogia, jossa hän purkaa terveysväitteitä auki. Toisin sanoen hän debunkkaa huuhaata. Knuutin työstä kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomat. Tähän tarttuu Aarva blogauksessaan, joka on otsikoitu “Juhani Knuuti vapaaehtoistöissä huuhaan kitkemiseksi”. Otsikkohan on hyvä, sillä se kertoo juuri siitä, mitä Knuuti tekee. Itse blogiteksti on hyvin mukavasti soljuvaa ja huomaa, että kirjoittajalla on akateeminen rauhallisuus ollut tässä tekstissä mukana.

Kuitenkin tekstin tarkoitus on jotain muuta. Aarva kysyy kirjoituksessaan: Lukijalle piirtyy kuva, että huuhaa on sama asia  kuin uskomushoito ja vaihtoehtohoito. Mutta onko näin? Ja tätä hän käsittelee sitten kirjoituksessa tarkemmin. Teksti siis fokusoituu vaihtoehtohoitoihin, mikä lienee blogin fokus muutenkin.

Pohdin ensin itse, mitä nämä termit ovat. Huuhaa kuvastaa asiaa, joka ei ole totta, mutta se on pikemminkin harmitonta kuin vaarallista. Horoskoopit ovat yksinkertainen esimerkki huuhaasta. Valitettavasti joillekin ihmisille nekin näyttelevät turhan suurta roolia elämässä, joten huuhaata ei voi koskaan pitää täysin harmittomana asiana, vaikka useimmiten näin onkin. Huuhaa on ennen kaikkea epätieteellistä.

Uskomushoito on “hoito”, joka ei perustu todellisiin vaikuttimiin vaan ainoastaan uskomukseen “hoidon” toiminnasta. Tällaisia ovat esimerkiksi rukous ja homeopatia.

Sitten on vielä termi vaihtoehtohoito. Tämä on näistä kolmesta kaikkein kryptisin. Esimerkiksi eturauhassyövän hoidossa miehille annetaan joskus selkeästi kaksi vaihtoehtoista hoitotapaa: leikkaus tai sädehoito. Ensimmäinen eliminoi syövän, mutta se voi vaikuttaa sukupuolielämään, kun taas jälkimmäinen ei vie miehisiä kykyjä, mutta ei välttämättä myöskään nujerra syöpää. Tässä on siis kaksi asiaa, jotka molemmat kyllä hoitavat, mutta ne ovat kuitenkin vaihtoehtoisia tapoja (tässä tapauksessa jopa käsittääkseni toisensa poissulkevia). Kuitenkin puhuttaessa vaihtoehtohoidoista ei tarkoiteta todellisia vaihtoehtoisia hoitoja, vaan puhutaan pikemminkin “hoidoista”, joiden toiminnalle ei ole tieteellistä näyttöä. Näyttö voi puuttua yksinkertaisesti siitä syystä, ettei niitä ole vielä tutkittu tarpeeksi (menisikö mindfullness tähän kategoriaan? Käsittääkseni sen tutkimus on tuonut hiljalleen esiin hyötyjä) ja sitten on asioita, joita on tutkittu vaikka kuinka paljon, mutta hyöty ei ole plaseboa suurempi (kuten vaikkapa homeopatia tai vyöhyketerapia). Tällainen “hoito” ei oikeasti tunnu olevan vaihtoehto millekään, vaan kyseessä on uskomushoito.

Edellä mainittujen termien lisäksi löytyy vielä käsite täydentävä hoito. Jos ajatellaan, että masennukseen saa lääkitystä, jota täydentää liikunnalla ja omega-3:lla, voitaisiin olla ihan ok väylällä. Kirjoittaja mainitsee, että kolmasosa suomalaisista käyttää terveydenhuollon ulkopuolella olevia hoitoja. En tiedä tulisiko tähän suhtautua positiivisesti vai negatiivisesti, mutta tietäen, kuinka laajaa huuhaan käyttö on, en ole kovin iloinen tällaisesta luvusta. Lääkärin määräämiä hoitoja voi varmasti täydentää hyvillä tavoilla, mutta homeopatia, reiki tai akupunktio eivät ole sellaisia. Vastikään uutisoitiin tällaisten “täydentävien huuhaahoitojen” olevan riski potilaalle, kun väitöstutkimuksessa argumentoitiin luontaistuotteiden voivan olla vaarallisia yhdessä lääkkeiden kanssa.

Kirjoittaja esittelee bloginsa Täydentävät hoidot? -sivulla useita “hoitoja”, joiden  on todettu jo aikoja sitten olevan omalla tavallaan täysin hyödyttömiä, jopa haitallisia. Tällaisia ovat muun muassa homeopatia, reiki, vyöhyketerapia ja parantava kosketus. Jokainen edellä mainittu “hoito” tuo kuitenkin plasebovaikutuksen, joka voi olla kokijalleen todella tärkeä. Mielestäni kirjoittaja ei kuitenkaan käsittele näiden “hoitojen” vaaroja tarpeeksi paljon, vaan antaa pikemminkin ymmärtää, että esimerkiksi homeopatia olisi todettu toimivaksi, vaikka tilanne on päinvastoin, ja linjassaan jokainen metatutkimus on todennut homeopatian olevan plaseboon verrattavissa. Tulisiko Täydentävät hoidot? -sivulla siis lukea pelkästään plasebo? Plasebo ja nosebon (eli negatiivinen lumevaikutus, kuten olemattomasta lääkkeestä saadut sivuvaikutukset) tutkimuksia kannattaa tietysti jatkaa edelleen ja terveydenhuollolla on paljon parannettavaa, jotta plasebohoidoista voidaan ottaa hyväksi havaitut osat (asiakkaan kuuntelu, mukana eläminen) mukaan hoitokulttuuriin. Tässä on kirjoittajan suurin vahvuus. Plasebon roolin tutkiminen ja tuominen terveydenhuoltoon voi olla oikeinkin hyvä juttu, mutta se vaatii vielä vuosia tutkimustyötä.

Kuitenkin tuntuu vastuuttomalta, että blogin sivuilla puhutaan “kiinalaisesta lääketieteestä”, joka on myytti, ja koetetaan verhoilla tämä tieteen alle. Toisaalta sivustolla on aiemmin hyökätty kirjoituksissa Skepsistä vastaan, vaikka Skepsis tekee samaa työtä kuin alussa mainittu Knuuti ja pyrkii vähentämään huuhaan määrää maassamme. Mielestäni kirjoittaja ei myöskään sanoudu irti huuhaasta tarpeeksi, kuten akateemisen ihmisen tulisi tehdä (vrt. persut ja rasismi). Myöskin Skepsiksen Huuhaa-palkinnon arvostelu ja ilkkuminen kertoo, ettei kirjoittaja ole ymmärtänyt Huuhaa-palkinnon tavoitetta ja kenelle sitä myönnetään. Tällainen kirjoittajan toteuttama hyökkääminen faktapohjaista maailmaa vastaan ei palvele ketään ja antaa kyseenalaisen kuvan Tampereen yliopistosta. Itse en haluaisi nähdä työnantajani liputtavan “alternative facts”:in puolesta.

Avaan tähän loppuun vielä skeptisyyden ja vastakkainasettelun eroa. Aarva kirjoittaa blogissaan seuraavaa: Juhani Knuuti mainitsee kiinnostavasti inkiväärin, jonka suhteen hän kertoo muuttaneensa mielensä. Onko inkivääri siis ollut hänen käsitteistössään epäilyttävää huuhaata ja nyt se on – mitä? En tietenkään tiedä, mitä Knuuti on asiasta ajatellut, mutta voisin kuvitella, että hän on suhtautunut skeptisesti inkiväärin käyttöön nivelrikon hoidossa, sillä ajatus kuulostaa aika korkealentoiselta ensimmäisen kerran luettuna. Knuuti on kuitenkin tiedemies, joten hän lienee selvittänyt onko asiasta tutkimusta ja muodostanut mielipiteensä vasta tämän jälkeen. Mitä inkivääri nyt sitten on? Buranaan verrattavissa oleva tulehduskipulääke, kuten jo artikkelissa mainitaan. Tällä tavalla toimii analyyttinen ja skeptinen ihminen. Ei tästä kannata lähteä hakemaan huuhaan ja tieteen vastakkainasettelua inkiväärin kautta.

Summa summarum, tuntuu siltä, että sivusto taiteilee huuhaan ja tieteen rajamailla ja yrittää verhoilla uskomushoitoja kuulostamaan tieteellisesti todistetuilta, vaikka tutkimustulokset puhuvat aivan toista.

PS. Suomessa alkoholin mainonta on hyvin rajoitettua.

PPS. Kannattaa myös lukaista Juha Leinivaaran kirjoitus samasta aiheesta.

Pillereitä

Kirjoittanut: Erno Vanhala 15. joulukuuta 2017 - 21:19

Kuulemma somessa homeopaatit olivat innostuneet, kun “taas” tuli “lisää” todisteita homeopatian toimivuudesta. Homeopathic treatment for prolonged postoperative coma: a case report on julkaistu kesällä 2017 Journal of Medicine and Life -tiedelehdessä. Lehdellä näyttäisi olevan pieni impact factor, mutta suomalainen julkaisufoorumi ei tunnista koko lehteä. Predator-julkaisusta ei siis ilmeisesti ole kyse, mutta ei myöskään mistään korkeatasoisesta lehdestä.

Lehti on kuitenkin ottanut artikkelin vastaan huhtikuussa ja julkaissut sen kesäkuussa. Kahden kuukauden prosessointiaika ei ole kovinkaan pitkä ja antaa kuvan joko todella nopeasta vertaisarviointiprosessista tai sitten huolimattomasta sellaisesta. Luettuani artikkelin läpi kallistuisin jälkimmäiseen.

Artikkeli kertoo kuinka joskus lääketieteellisen operaation jälkeen potilas voi vaipua koomaan, josta hän ei herääkään. Tällainen voi sattua esimerkiksi leikkauksen jälkeen, kun potilas on ollut nukutettuna. Artikkeli kertoo kuinka tällainen on äärimmäisen harvinaista, mutta myöskin fataalia. Kuriositeettina artikkeli kertoo sekä abstraktissa että conclusionissa tällaisen tilan johtavan kuolemaan, mutta introductionissa ollaan lievempiä.

Tutkimus on siis case study ja se kertoo yhden potilaan olleen operaation jälkeen koomassa (juuri koomarajan alapuolella) kaksi viikkoa. Tämän jälkeen hänelle oli annettu homeopaattista valmistetta ja jo seuraavana päivänä potilas oli alkanut näyttää heräämisen merkkejä ja lopulta toipunut. Tutkimus oli tässä.

Täytyy myöntää, että harvoin näin luokatonta juttua tulee luettua. Tutkimuksessa on kaikkiaan 17 lähdettä, joista noin 4 on tieteellisiä tutkimuksia. Suurin osa on jotain (oppi)kirjoja ja webbilinkkejä homeopatiajuttuihin löytyy myös lähteistä. Tutkimuksessa ei keskustella homeopatian merkityksestä/toimivuudesta ollenkaan saati itse tutkimuksen ongelmista. Mitään kritiikkiä ei aseteta tutkimusasetelmaa kohtaan tai biasoitunutta näkemystä (kirjoittavat ovat kreikkalaisesta "kansainvälisestä klassisen homeopatin akatemiasta"). Näin lääketiedemaallikosta näyttää siltä, että sattuma on nyt tulkittu hoidon saavutukseksi, kausaliteetista ei näy edes varjoa. Luonnollisesti vaadittaisiin kymmenittäin tällaisia tuloksia, jotta voitaisiin lähteä tutkimaan onko hoidolla todella ollut vaikutusta. Tutkimus ei myöskään kerro kuinka monta kertaa vastaavaa hoitoa oli aiemmin yritetty tuloksettomasti.

On olemassa tiedettä ja sitten tällaista tieteeksi naamioitua roskaa. Ei jatkoon: ei tutkimus, eikä journali.

Medpic

Kirjoittanut: Erno Vanhala 6. joulukuuta 2017 - 15:12

Ajattelin näin itsenäisyyspäivän kunniaksi listata parhaat suomenkieliset biisit. Ei ollutkaan niin helppo homma kuin alkuun ajattelin. Last.fm:n tilastoja tutkaillessani huomasin kuuntelevani yllättävän vähän suomenkielistä musiikkia. Suomalaista menee kyllä, mutta tälle listalle eivät päässeet Nightwish, Him, The Rasmus tai The 69 Eyes. Alla on listattuna tusinan verran kappaleita, jotka juuri nyt tuntuvat parhailta, mitä suomeksi on koskaan laulettu. En valinnut kuin yhden biisin kultakin artistilta, joten lista olisi ollut vähän erilainen, jos olisin valinnut useamman biisin per muusikko/bändi. Jokaisen biisin valinnan takana on tarina, mutta jääkööt ne kertomatta tällä erää. Kipaleet eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä – joskin Kelan Miten sydämet toimii? olkoot tällä erää paras tarjolla oleva suomenkielinen biisi. Muutenkin lista on nopesti kasattu ja joku ralli varmasti puuttuu seasta.

  • Anssi Kela – Miten sydämet toimii?
  • Eläkeläiset – Päivätanssit
  • Kaija Koo – Tinakenkätyttö
  • Eppu Normaali – Suomi-ilmiö
  • Cheek – Kuka muu muka
  • Dingo – Levoton tuhkimo
  • Zen Café – Rakastele mua
  • Jukka Takalo – Jokainen on vähän homo
  • Leevi and the Leavings — Teuvo, maanteiden kuningas
  • Juha Tapio – Kaksi puuta
  • Haloo Helsinki! – Beibi
  • Jenni Vartiainen – Duran Duran

Mutta eiköhän näitä biisejä kehtaa kuunnella seuraavat 100 vuotta :)

Maisemaan ikkunasta

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 4. marraskuuta 2017 - 19:59

Vietin tänä vuonna ensimmäistä kertaa lihatonta lokakuuta, eli en syönyt lihaa koko kuukauden aikana (kananmunaa ja maitotuotteita käytin). Viime vuonna havahduin ideaan vasta liian myöhään, joten paikkasin tilannetta nyt sitten tänä vuonna.

Kuukausihan meni siis helposti ilman lihaa. Ainoat ongelmat tulivat, kun tarjoilut olivat jossain paikassa rajoittuneet tai meinasin itse unohtaa olevani lihattomalla. Jälkimmäistä pelkäsin eniten etukäteen, mutta yllättävän hyvin muistin kuitenkin asian.

Aiemmin kotosalla olen syönyt lihana lähinnä leikkelettä leivän päällä, mutta nyt oikeastaan konkreettisesti huomasi, ettei sekään ole mitenkään “pakollista”. Muuta lihaa tässä taloudessa ei juurikaan ole syöty. Ehkä jatkossa entistäkin vähemmän sitten. Töissä taas huomasi kuinka hyvää kasvisruokaa on välillä tarjolla. Nämä ruuat täytyy ehdottomasti pitää jatkossakin omassa menussa aina, kun tarjolla ovat.

Ei minusta vielä kasvissyöjää tullut, mutta jos tässä pystyisi hiljalleen jatkamaan lihankäytön vähentämistä. Elimistö kiittää, planeetta kiittää ja eläimet kiittävät, kun lihankulutus laskee.

Sivut