30. syyskuuta 2018 - 20.49

Anssi Kela pyöräytti taas ulos uuden pitkäsoiton. Olen jo aiemmin ostanut tiketit Tampere-talon keikalle, joten odotuksia tätä albumia kohtaan kyllä löytyi.

Vuosi sitten levyltä pukattiin ulos ensimmäinen sinkku Rakkaus upottaa. Kuuntelin sen silloin ja totesin, että ok, ihan Kelalta kuulostaa. Keväällä tuli sitten Ilves, ja vaikka seuraan Kelaa aktiivisesti naamakirjassa, törmäsin biisiin ekan kerran vasta pari viikkoa ilmestymisen jälkeen sen soidessa radiossa salilla. Kuuntelin biisiä sitten myöhemmin uudestaan ja loppujen lopuksi totesin, että siinähän on todella toimiva ralli!

Nyt tuli sitten kokonainen levy uutta matskua. Onko tämä Ääriviivoja sitten mistään kotoisin? Kuuntelin levyn sen julkaisupäivänä töissä sekä pöydillä olevilla saippuarasioilla että nappikuulokkeilla. Totesin lähes ääneen, että tämä on sitten todellakin Anssi Kelaa. Kommentti ei ollut suoranaisesti positiivinen. Odotukset olivat jossain muualla. Ääriviivoja tuntui ensimmäisen parin kuuntelukerran jälkeen niin kuullulta. Jäin samantien kaipaamaan Kelalta jotain oikeasti uutta.

Annoin levylle kuitenkin uuden mahdollisuuden päästyäni koti ja otettuani käyttöön vähän hifimpää laitteistoa. Volumeakin pystyi pumppaamaan enemmän kuin jaetussa toimistokopissa.

Jo levyn ensimmäiseltä kierrokselta kolme biisiä nousi ylitse muiden: Bumerangi, Ilves ja Kiitos ei. Nämä biisit ovat toimineet 120-prosenttisesti siitä lähtien. Levyn arvo nousi selkeästi, kun sitä pääsi kuuntelemaan kunnon laitteistolla ja paremmalla keskittymiskyvyllä. Levy on taattua Kelaa ja vaikka se ensimmäisen kuuntelun jälkeen tuntuikin olevan jälleen taas sitä samaa, nyt haluaisin sanoa, että se on taas sitä taattua Kelaa. Kuitenkaan en panisi pahakseni, jos seuraava putkesta ulos pullahtava levy lähtisi kokeilemaan jotain aivan uutta, mutta tästä lisää kirjoituksen lopussa.

Sanoitukset – tarinat – ovat aina olleet Kelan juttu. The juttu. Niin ne ovat myös Ääriviivoissa. Ilveksestä itselle tulee väkisinkin mieleen Cheekin elämä ja ura, vaikken kaveria todellakaan tunne. Päähän vain piirtyy sellainen mielikuva. Ilves lainaa paljon Mikan faijan BMW:tä, enkä koe sitä mitenkään ongelmana – päinvastoin.

Kiitos ei on ehkä suosikkini levyltä. Biisin soundi on levyn muista biiseistä poikkeava ja ai että, kun kertsi pamahtaa soimaan! Toimii, toimii, TOIMII! Tästä tulee mieleen Roxetten kipale Good Karma – sen verran on mahtipohtinen lähtö kertsiin. Lisää tätä ja heti! Perkele, jos tämä ei soi livenä Tampere-talossa.

Kiitos ei tuo itselleni myös mieleen Kelan toiselta albumilta kappaleen Sormus. Se kertoo miehestä, joka haluaa toista naista, mutta sormus sormessa estää tämän. Kiitos ei taas kertoo miehestä, jota nainen yrittää iskeä, mutta mies toteaa kiitos, mutta ei kiitos. Biisien sanomassa on vahva kontrasti. En tiedä kuinka paljon se tulee eletystä elämästä, mutta joku voisi niinkin ajatella.

Sitten tullaan hiljalleen levyn murheenkryyniin Kenenkään ei pitäisi olla yksin. Biisi on hieno, mutta itselleni tulee tästä valitettavasti ilmeisesti aivan muut mielikuvat kuin biisinikkari on tarkoittanut. Ajattelen ihmisiä, joilla ei ole elämässään ketään. Ainut kontakti kuukausiin voi olla lähikaupan kassan tervehtiminen. Kun on nähnyt läheltä, miten tällainen yksinäisyys tuhoaa ihmisen, ei tämän biisin kuuntelu tunnu oikein soveliaalta. Biisistä olisi pitänyt saada äärimmäisen surullinen, eikä tällainen poppiralli. Tämä nyt on vain oma mielipiteeni, mutten sille minkään mahda.

Ääriviivoja pitää sisällään pitkästä aikaa myös dueton. Sä et tiennyt on laulettu Yonan kanssa ja tuo tietysti mieleen Nummelan aikaisen Puistossa, muttei valitettavasti sille pärjää. Diggaan kyllä ajatuksesta, että levyllä on duettoja, joten toivottavasti näitä on seuraavallakin kiekolla.

Levyn päättää Lento, jossa Verneri Pohjola soittaa trumpettia. Biisi ei kolahda itselleni. Edellisen pitkäsoiton Kuolleen miehen kitara on aivan toista maata tähän verrattuna.

Nyt jos peilaan Ääriviivoja edellisiin Nostalgiaan ja Anssi Kelaan (käytän tästä muuten itse nimeä The Black Album – eikö olekin sopiva?), niin mitä jää käteen? Ääriviivoja on vahvempi kuin Nostalgia, muttei pärjää Anssi Kelalle. Aika näyttää tuleeko tähän muutosta, mutta nyt tuntuu tältä. Oli miten oli, tätä levyä voi suositella kyllä hyvillä mielin!

Sitten loppuun vielä ajatus, entä jos koko albumi olisikin kasattu Ilveksen soundien ympärille? Tämä on kyllä mielenkiintoinen ajatus ja sanotaan nyt vaikka näin, että olisin kiinnostunut tuotteesta. Kela itse oli tätä pyöritellyt päässään, mutta todennut, että ajatus toimi vain Ilveksen kohdalla. Ehkä saamme tätä lisää seuraavalla levyllä? Siihen vielä päälle Kiitos ein kaltaista stadion soundia, niin olisin valmis leijumaan musiikilliseen nirvanaan.

25. syyskuuta 2018 - 20.28

Gessle julkaisi viime vuonna kaksi sooloalbumia. En vacker natt ilmestyi keväällä ja En vacker dag syksyllä. Välissä oli kesän kiertue En vacker kväll(, josta tuli myös livealbumi ulos). Tänä vuonna ilmestyi vielä Small Town Talk, joka kasaa näistä ruotsinkielisistä levyistä parhaat palat ja lisää keitokseen myös muita aiemmin ilmestyneitä biisejä. Suoranaisesti yhtään uutta biisiä tällä englanninkielisellä kiekolla ei ole.

Kaikki kolme levyä ovat hyvin rauhallisia temmoltaan (jotain kantrivivahteita) ja biisit näyttävät uutta puolta Gesslen tuotannosta. Mitään hurjia menestyksiä yksikään näistä levyistä ei ole ollut, enkä kyllä yhtään ihmettele. Minulle nämä eivät ole avautuneet oikein ollenkaan. Varsinkin vuosi sitten julkaistu En vacker dag on omaan korvaan aivan mitään sanomaton, enkä ole vielä löytänyt siltä yhtään hyvää biisiä. En vacker natt ei ole kovin ihmeellinen sekään, mutta Första pris ja Tittar på dej när du dansar ovat kuitenkin todella hyviä biisejä.

Small Town Talk sisältää näiden levyjen parhaat puolet. The Finest Prize (Första priset) ja Simple Sound (Tittar på dej när du dansar) toimivat myös englanniksi, mutta alkuperäiset biisit ovat kyllä oma valintani. Levyllä on myös pingiksen MM-kisabiisi Name You Beautiful, joka on kyllä törkeän hyvä ralli, mutta ei sovellu tälle levylle ollenkaan.

Jos näitä levyjä pitäisi johonkin edellisiin julkaisuihin verrata, niin ehkäpä Gesslen omaa nimeä kantava debyytti 80-luvun alussa tai Mazarin 2003, mutta nämä uudet ovat kuitenkin selkeästi huonompia. Eivät ole ollenkaan mun juttu – muutamaan hyvää biisiä lukuunottamatta. Ehkä Gessle näille näki tilausta elämässään, mutta toivon itse, että seuraava julkaisu palaa takaisin raikkaan popin puolelle.

18. syyskuuta 2018 - 21.43
Kuva

Yle uutisoi kuinka Rautalammille haettiin uutta kirkkoherraa. Hakijoita oli yksi, mutta häntä ei valittu. Syynä oli pastori Anssi Massisen suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin.

Sen lisäksi, että Massinen ei suostuisi vihkimään samaa sukupuolta olevaa paria, hän uskoo myös “eheytyshoitoihin”. Nämä “hoidot” on todettu huuhaaksi – vaaralliseksi sellaiseksi – ties kuinka monta kertaa ja monet hoitoja ennen tarjonneet ovat pyytäneet julkisesti anteeksi aiheuttamaansa kärsimystä. Tässä valossa on siis päivän selvää, ettei Massista tulekaan valita kirkkoherraksi.

Jännää tästä asiasta kuitenkin tekee se, ettei kirkolliskokous ole vielä linjannut myötämielisyyttä samaa sukupuolta oleville pareille. Ei tarvitse mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun Massinen olisi ollut mallikirkkoherra. Pastori, joka olisi halunnut vihkiä homoja, olisi taasen jätetty valitsematta katraan paimentajaksi. 15 vuodessa on tultu pitkä matka yhdenvertaisuuden toteutumisessa. On vain ajan kysymys, kun kirkko antaa pappiensa vihkiä vapaavalintaisesti pareja sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntaukseen katsomatta. Jo tovin suurin osa papeista on ollut valmis vihkimään homoja, jos käsky käy. Ja suuri osa on valmis tekemään niin ilman lupaakin.

Maailma muuttuu ja kirkolla on edessään suuria muutoksia. Uskonnoilla ylipäätään on edessä muutoksia vastatessaan maallistuvaan maailmaan. Mitä kirkolla on tarjottavana siinä vaiheessa, kun alle 10 prosenttia uskoo kristinuskon jumalaan? Mitä nousee yhteisen uskon tilalle? Vai nouseeko mitään? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastauksia.

10. syyskuuta 2018 - 21.14

Ylen uutisjutussa kerrottiin kuinka tylsyys on ihmiselle hyvästä. Pystyin samaistumaan juttuun aika vahvasti. Toisaalta olen viimeksi ollut tylsistynyt syksyllä 1993. Silloinkin se johtui siitä, että maanantai-iltaisin piti olla jotain tekemistä, kun seuraavan päivän musiikintunti jännitti niin paljon. Kun nokkahuilun soitto alkoi sujua, jännitys laantui ja “tylsyys” poistui.

Ymmärrän, että joillain on tylsää, mutta itselleni se on mahdoton ajatus. Minut tarvisi laittaa suljettuun tilaan ilman mitään virikettä, jotta tulisi tylsää. Nyt ympärillä on kännyköitä, tietokoneita, kirjoja, luontoa, liikuntamahdollisuuksia, kiinnostavia ihmisiä, kulttuuria – ja paljon muuta. Miten minulla voisi olla tylsää keskellä tällaisia mahdollisuuksia?

Ja siinä se ongelma sitten onkin. Elämä on aivan liian täynnä kaikkea kiinnostavaa. Vaikka kuinka yritän kitkeä vähemmän tärkeitä asioita pois, täyttyy Trello lukuisista mielenkiintoisista projekteista, jotka jäävät odottamaan hetkeä jolloin olisi aikaa toteuttaa ne. Tämän blogaus odotti vuoroaan noin viikon. Monet projektit ovat nyt jo odottaneet vuosia. Yksi suurimmista täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta (ja siihen on nyt jo käytetty satoja tunteja).

Tällainen ajatuskasautuma rasittaa mieltä ja generoi ylimääräistä stressiä. Olisi niin paljon tekemistä, jos vain saisi tehtyä… Kun pitäisi tylsistyä ja laiskotella, niin mieli antaa siitä keppiä ja ahdistusta. Ei ole helppoa olla ihminen.

Tässä tietysti taustalla on myös se, ettei mikään näistä Trelloon listatuista asioista ole sellainen, josta saisi palkkaa. Nämä ovat kaikki enemmän tai vähemmän harrastuksia. Joskin useat projekteista on rakennettu sillä tähtäimellä, että ne voivat generoida tuloja, mutta projektien eteen tarvitsisi tehdä useita satoja (joihinkin tuhansia) tunteja töitä, eikä sellaisen ajan löytäminen ole aivan yksinkertaista. Hiljalleen hommat kuitenkin etenevät. Joskus lause sinne ja koodirivi tänne. Ajatus muistiin tuonne ja blogaus ulos sinne sun tänne.

Mutta että pääsisin nauttimaan tylsyydestä? Sinne on vielä matkaa. Kunpa osaisin vaikka olla vuodenkin ottamatta yhtään uutta vapaa-ajan projektia kontolleni...

Aiheet:
7. syyskuuta 2018 - 17.05

Diggaan kovasti Alice In Wastelandin musiikista. Omaan korvaani Alicen ralleissa on vahva blondiemainen tunnelma, joskin toteutus on paljon rosoisempaa – eikä se välttämättä ole huono asia. Kun (/jos) joskus pääsen tekemään elokuvan, on Alicen Steal Your Love (bändin paras biisi, jos minulta kysytään) avainasemassa sekä leffassa että sen soundtrackillä.

Alice in Wasteland kuitenkin kuoli pois. Sääli sinänsä, pidin Pikke Paanasen laulusta. Bändin muut hahmot eivät kuitenkaan pystyneet olemaan ilman musiikkia, eikä se ole ollenkaan huonompi juttu. Smolander, Rainio ja Remes herättivät henkiin jo muumioituneen Nuorisopalatsin – Alicen esiasteen – ja päättivät tehdä musiikkia. Ja julkaisivat nyt vielä levynkin. Jopa fyysisen sellaisen.

Myönnettäköön, kun biisejä rupesi tipahtelemaan Spotifyihin, eivät ne kovinkaan paljoa iskeneet. Ehkä odotin itse Alicen kaltaista voimaa vokaaleihin tai hieman elektronisempaa otetta, kuten Smolanderin demoilemassa  Swedish Cheese (Oops for Britneyssä) [pahoittelut, jos biisin nimi meni reisille; olen hukannut oman kopioni]. Kuitenkin nyt, kun levy on ulkona, biisit kuulostavat paremmilta. Parempihan tietysti onkin, ettei albumi ole heti kuunneltu puhki. Itsellä meni vuosi ymmärtää Gesslen 2003 julkaistu Mazarin ja tällä erää pidän sitä referenssitoteutuksena 2000-luvun albumille. Tähän ei tietysti Nuorisopalatsi yllä, mutten usko, että heillä siihen oli tavoitekaan.

Syysprinssin (biisi ei päätynyt levylle) basso ja kertsi tai Marsiin asumaan toimivat kuin junan (sininen kalusto) vessa. Levyssä on samanlaista rosoa kuin Alicen biiseissä. Kesäkissan (tämäkään ei päätynyt pitkäsoitolle!?!) biitti tarttuu päähän pidemmäksikin aikaa.

Kappaleiden sanoitukset ottavat kantaa tämän päivän polttaviin aiheisiin. Marsiin asumaan antaa nimessään osviittaa, minne ihmiskunta on laajentamassa reviiriään, mutta tulkitsen kappaleessa soivan vahvasti populismin vastaisen sanoman. Koneessa kummitus taas peilaa tekoälyn kehitystä jättäen kuitenkin kuulijalle auki onko teknologian kehitys hyvästä vai pahasta. Smolander on kaivannut tekoälyn kehityksestä käytävän eettistä keskustelua teknisen sijaan ja musiikki on luonnollinen tie tuoda keskustelua framille. Ilmastonmuutos, ylikansoitus ja ihmisten järjettömyys heijastelevat useammastakin rallista. Maa ihanin ottaa kantaa järjettömään kulutuskeskeiseen kulttuuriin. Ja hyvin ottaakin. Tuli oikeastaan Punk Lurexin (Tiina Wesslinin) sanoma mieleen siitä.

Lyriikoissa on myös vähän samaa kuin 90-luvun Apulannassa. Toisaalta Katrinan soundi kuulostaa jopa hieman Leevi and the Leavingsiltä. Johan tässä tietysti Göstalle kaivattiinkin seuraajaa. Ehkei nyt sentään aivan niin pitkällä olla. Potentiaalia kyllä löytyy.

Levyn suurin ongelma kuitenkin on, ettei lauluista saa oikein mitään selvää – ja levy on sentään suomeksi! Eivätkö kaverit sitten uskoneet omiin vokaaleihinsa vai miksi ne on täytynyt piilottaa kitaran taakse? Tähän kun saisi leevimäisen tatsin, niin ah, olisin tyytyväinen. Nykyiset sovitukset kuitenkin tiputtavat biisien sanoman kuunneltavuutta. Ja nämä kipaleet ovat kuitenkin lyriikoiltaan paljon merkityksempiä kuin Alicen. Ehkä saamme vielä tarjolle Spotifyhin Katrinan vocal up mixin? Kuuntelisin mielelläni.

Summa summarum, Seitsemäs kuningaskunta ottaa taiteen keinoin kantaa yhteiskunnan tämän hetken tärkeimpiin kysymyksiin ja tekee sen taidokkaasti. Parhaat rallit (tällä lyhyellä kuuntelulla): Koneessa kummitus, Maa ihanin, Katrina