Blogi

Case Huhtasaari sai Vesa Linja-aho kirjoittamaan kokemuksistaan, kuinka plagiointia esiintyy akateemisessa maailmassa. Linja-ahon teksti kertoo monesta opiskelijamaailmasta tutusta skenaariosta. Luin erittäin mielenkiintoisen blogauksen läpi ja itsellekin heräsi muutama muisto opiskelija- ja opettaja-ajoilta.

En muista, missä vaiheessa itse ymmärsin, mitä plagiointi tarkoittaa ja miksi se on väärin. Vielä lukiossa – kun internetkin oli aika uusi juttu – opiskelijat palauttivat täysin suoria plagioituja tekstejä ominaan. Kaikki eivät tuntematonta sotilasta jaksaneet lukea, kun leffojakin löytyi ja esseitä oli netissä, eikä äidinkielen opettaja nettiä osannut käyttää. Itseäni hieman ihmetytti ja naurattikin tällainen toiminta, mutten tuolloin vielä ymmärtänyt plagioinnin syvintä olemusta.

Yliopistossa tällaista kulttuuria ei enää suoraan ollut. Tai ainakaan kukaan tuntemani opiskelija ei surutta palauttanut suoraan kenenkään toisen tekstejä – mutta koodeja – ah niitä liikkui mitä ihmeellisemmin. Seuraavaksi muutama muisto vuosilta 2004 – 2015.

Aloitin opiskelemaan LUTilla syksyllä 2004. Ensimmäinen törmäys plagiointiin tuli toisella matematiikan kurssilla. Harkkojen alussa ruksittiin tehtävät, jotka oli tehnyt ja joku arvalla joutui esittämään ratkaisunsa taululle. Tehdyistä tehtävistä sai sitten pojoja tenttiin. No, kerran sitten arpa osui erääseen henkilöön, josta käytettiin käytävillä termiä prujaaja (prujata on siis termi, joka tarkoittaa toisen opiskelijan työn kopiointia). Kaveri siinä sitten käveli taululle ja näytti assarille ratkaisuaan, joka oli suoraan tulostettu netistä. Assari totesi, että seuraavalla kerralla kirjoita ratkaisu edes käsin. Tämä tapaus on siitä jännä, että oikean ratkaisun sai, kun osasi suunnata selaimensa vain oikeaan paikkaan yliopiston sivuilla. Tehtävät ja malliratkaisut olivat tarjolla netissä suoraan, joten pisteiden saaminen harkoista ei ollut aina vaikein mahdollinen tehtävä.

Tarina kertoo tästä samasta prujaajasta, että hän oli vuotta aiemmin ollut fuksikaveriensa kanssa istumassa iltaa ja siinä illan isännän käydessä vessassa onnistunut prujaamaan itselleen ohjelmoinnin perusteiden harkoitustyön koodit. Myöhemmällä uralla tämä sankari ilmeisesti onnistui muun muassa kavaltamaan jonkin yhdistyksen rahat, joten ura ei ollut oikein lottovoitto.

Itselläni oli myös edessä ensimmäisen vuoden syksyllä ohjelmoinnin perusteiden harjoitustyö. Viikkotehtävien malliratkaisut pyörivät paikallisella DC++-hubilla (, jonne en itse päässyt, kun en ollut Lnetissä kiinni), eikä harkkatyönkään ratkaisua kaukaa tarvinnut hakea niin halutessaan. LUTilla käytössä oli palvelu, johon kaikki koodit palautettiin, ja joka teki niille plagiointitarkastuksen. Kuitenkin, kun harjoitustyön sai tehtyä näytti palvelu suoraan malliratkaisun koodin. Kuulin käytävillä, kuinka kurssin assarit puhuivat, että kukahan sen oli unohtanut päälle, kun nyt malliratkaisuja palauttelevat vähän kaikki.

Tähän liittyy eettinen trilemma. Mitä nuori fuksi tekee, kun kaveri pyytää koodia, jotta pääsee itse eteenpäin? Pystyt joko toteamaan, ettet anna koodia, annat oman koodisi tai tarjolla olevan malliratkaisun? Tähän ongelmaan päädyin itse syksyllä 2004. Tilanne ei ollut mikään miellyttävä.

Vuotta myöhemmin pyörähdin treffeillä tuotantotalouden opiskelijan kanssa, joka oli käynyt vuotta aiemmin Tietorakenteet ja C-kieli -kurssin. Kysyin häneltä ihan suoraan, että tekikö itse harjoitustyönsä (ei ehkä fiksuin veto treffeillä?). Vastaus oli, että ei tehnyt vaan osti koodinsa TTY:n tietotekniikan opiskelijoilta, mutta hän oli itse vielä löytänyt virheitä koodista ja pistänyt sen bumerangina TTY:n suuntaan ja saanut sitten kunnolla rahalleen vastinetta. No, tuotantotaloudelta ei valmistu C-koodareita vaan johtajia, joten tämä oli harjoittelua teollisuutta varten?

Toisen vuoden syksyllä oli Algoritmien suunnittelu -kurssi. Kurssi meni omalta osalta ihan hyvin, mutta tentissä pähkäilin yhtä tehtävää pitkään. Lopulta tuntui siltä, että meni oikein. Sitten edessä istuva kaveri nousi ylös ja lähti palauttamaan omaa tenttipaperiaan. Käänsin päätä samalla ja näin hänen piirtämänsä vastauksen, joka oli aivan erilainen kuin omani. Rupesin sitten debuggaamaan omaa kuvaani ja lopulta tajusin, missä olin tehnyt virheen. Tehtävässä taisi olla jotain binääripuita tai vastaavaa.

Samaan aikaan oli käynnissä Tilastomatematiikan-kurssi, jolla tuli laskea jota kuinkin sata tehtävää ja palauttaa vastaukset nettiin. Tehtävät generoituivat jokaiselle opiskelijalle hieman erilailla perustuen opiskelijanumeroon, joten suoraa kopiointia ei kaverilta pystynyt tekemään. Luonnollisesti osaavampi tyyppi pystyi auttamaan vähän osaamattomampaa. Sen aikainen tyttöystäväni oli samalla kurssilla ja hän sai kolmea tehtävää vaille kaikki palautettua onnistuneesti, mutta sitten tuli ongelmia. En itsekään osannut näissä enää auttaa, joten hän laittoi assarille mailia, että mitenkähän päin niitä tehtäviä pitäisi oikein laskea. Meni minuutteja, kun assari vastasi antamalla oikeat vastaukset suoraan. Jäin miettimään, että olisiko miesopiskelija saanut tältä miesassarilta suoraan oikeat vastaukset.

Luonnollisesti laskimien muistiin mahtui kirjoittaa vaikka romaanin, jos niin halusi. Itse en yhteenkään tenttiin kirjoitellut itselleni kaavoja talteen, mutta tiedän tapauksia, jotka näin tekivät. Fysiikan kursseillahan ei tenttiin saanut ottaa mitään laskimia eikä taulukkokirjoja, joten tällaista lunttausmahdollisuutta ei edes syntynyt. Tietysti, kyllähän ihmiset pyyhekumiinkin kaavoja kirjoittivat…

Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista omalta opiskelu-uralta oli Pattern recognition -kurssi, jolle menin (, mutten sitä koskaan kylläkään suorittanut). Harkoissa oli taas ruksittavana tehtävät, jotka oli koodannut ja niitä pääsi sitten esittämään luokan eteen. Tällä kurssilla oli käytäntö, jossa epäonnistunut esitys, eli huijausyritys, johti - 30 pisteeseen kyseisen tehtävän kohdalta. Maksimipisteet kurssilla olivat jotain 50-60 luokkaa, joten kurssi oli käytännössä siinä, jos opiskelija narahti. Kurssin alkupuolen harkoissa todistin yhden vaihto-opiskelijan narahtavan tällaisesta yrityksestä. Kuitenkin, kun kurssin loppupuolella katsoin opiskelijoiden saamia pisteitä, oli tällä sankarilla rivillään -60 pistettä. Eli edes yhdestä kerrasta ei oltu opittu, vaan kikkaa oli menty kokeilemaan vielä uudestaan.

Myöhemmin päädyin itse assariksi ja luennoijaksi, joten tuli törmättyä plagiaatteihin sitten toisellakin puolen pöytää. Jo aiemmin mainitusta ohjelmointitehtävien palautusjärjestelmästä löytyi tuolloin ominaisuus, jossa aloittamalla tehtävien palautus juuri ennen deadlinea (klo 6.00 tiistaiaamuna) järjestelmä salli tehtävien palautuksen vielä deadlinen jälkeenkin. Kuitenkin mallivastaukset tulivat tarjolle 6.05, joten toisesta välilehdestä/selaimesta sai sitten copattu koodin suoraan toiseen ja täydet pisteet kotiin. Tämän kun tekin pariin kertaan, niin opiskelijan koodit alkoivat niin sanotusti hyppiä silmille plagioinnin tarkastuksessa. Opiskelija päätyi puhutteluun luennoitsijan kanssa ja kertoi havainneensa järjestelmästä tällaisen “ominaisuuden” ja tietäneen, että kiinnihän siitä jää, mutta kokeilei silti. Tämä kauppatieteilijä sai sitten yrittää paremmalla onnella seuraavana vuonna.

Pari vuotta myöhemmin kävin lävitse Object-oriented programming techniques -kurssin harjoitustöitä ja pisti silmään, että kymmenien opiskelijoiden joukosta vain kaksi oli käyttänyt do-while-rakennetta pelkän whilen sijaan. Tarkastin koodit tarkemmin ja nehän olivat samat lukuun ottamatta muutamaa ylimääräistä rivinvaihtoa. Kurssin vastuuhenkilö otti kaverit puhutteluun, ja jotta he pystyisivät kurssin läpäisemään täytyisi heidän tehdä kolmanteen harjoitustyöhön graafinen käyttöliittymä, joka ei ollut pakollinen vaatimus. Kaksikko palauttikin työn jossa oli GUI, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä koko kurssin asian kanssa, joten hylkäsin koko projektin.

Tällaisia muistoja itselleni tuli mieleen tällä erää. Ei plagiointi minnekään kanna. Huijaaja jää kiinni jossain vaiheessa elämäänsä ja sillä siisti. Ei yhtään himottaisi olla Huhtasaaren housuissa tällä hetkellä. Parhaiten ihminen oppii tekemällä itse. Jos ei ole valmis tekemään työtä asioiden eteen, ei kannata tavoitella kovinkaan korkealla.

Jussi Kasurinen julkaisi vastikään kirjansa Outoa ohjelmointia – esoteeriset ohjelmointikielet maksa-mitä-haluat palvelussa. Tästä (ja sairauslomasta) innostuneena kävin lueskelemaan kirjaa. En kylläkään Kasurisen kirjaa vaan Aini Linjakummun Uskonnon varjot -teosta. Tämä oli kuitenkin sen verran painavaa tekstiä, että otin Kasurisen kirjan rinnalle luettavaksi ja uppouduinkin sitten siihen ja Outoa ohjelmointia tuli lopulta luettua muutamassa tunnissa. Itselläni on siis kirjailijan signeeraama paperikopio (jonka arvo tulee olemaan vielä tuhansissa euroissa!), joten luin sitä enkä digitaalista kopiota. Koetin kyllä digitaalistakin versiota ostaa negatiivisella summalla rahaa, mutta se ei valitettavasti onnistunut…

Palatakseni itse asiaan, luin siis tämän vähintäänkin mielenkiintoisen kirjan. On hyvin vaikea kuvata, mistä kirja kertoo. Tietysti se kertoo erilaisista ohjelmointikielistä, mutta ei se kuitenkaan taida olla kirjan pääsanoma. Mistä lähtien ohjelmointia käsittelevillä tietokirjoilla on edes ollut sanoma? Kirjassa esitellään parikymmentä ohjelmointikieltä, joiden käyttöä ei voi kenellekään suositella vaan kielet ovat lähinnä vitsejä tai muuten vain outouksia. Oikeastaan kannattaa lähinnä kysyä: miksi? Ja vastauksena voi mielessään pyöritellä: koska pystyy. Kaikki kirjassa esitellyt kielet eivät olleet minulle tuttuja, joten lukiessa sai sivistystä itselleen. Ja voi taas ihastella mielessään kuinka ihmiset keksivätkin mitä ihmeellisempiä ohjelmointikieliä kellon tuntiviisarin vastatessa alkoholin promillemäärää veressä.

Kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ei välttämättä niinkään erilaisten kielten, tai ohjelmointia yleisesti käsittelevän osuuden takia, vaan sen takia, että kirjoittaja tipauttelee väliin mitä ihmeellisimpiä (enemmän tai vähemmän) asiaan liittyviä nippelitietoja ja tietoiskuja. Itse en esimerkiksi tiennyt, että Challenger-sukkulan onnettomuuden jälkeen datanauhoja luettiin elektronimikroskoopilla. Eli siis bittejä katseltiin silmällä.

Ja kyllä, kirja sai heräämään minussa himoja kehittää kieli, joka olisi vielä Malbolgeakin sekavampi. Pari hyvää ideaa asiasta tulikin jo mieleen…

Kirjassa on tietysti myös heikkoutensa. Yksi lisäkierros asiantuntevaa oikolukua olisi tipauttanut viimeisetkin kirjoitustekniset ongelmat pois. Tämän lisäksi kirjoittajalla on pari omaa sudenkuoppaansa kirjoitustyylissään, mutta näiden määrä on vähentynyt kirja kirjalta, eivätkä ne Oudossa ohjelmoinnissa enää häirinneet juuri ollenkaan.

Summa summarum: suunnatkaa payhippiin ja ostakaa sekä lukekaa kirja! (En saa provikoita, joten voitte ostaa sen nollan euron hintaan.)

Ohjelmistoala valittaaa työvoimapulaa, osaavat ammattilaiset viedään käsistä ja monet pääsevät määrittelemään oman palkkansa hyvin vapaasti. Elinkeinoelämän Valtuuskunta kirjoittaa tuoreessa raportissaan kuinka Suomi on luisumassa tilanteeseen, jossa meillä on kymmenien tuhansien koodarien työvoimapula.

Maa, jossa on syntynyt muun muassa Nokia, Supercell, Rovio ja Linus Torvalds tarjoaa nyt ohjelmistofirmoille ei-oota, kun kysytään kotimaista työvoimaa. Ohjelmointi on onneksi universaali taito, eikä ulkomaisen koodarin palkkaaminen Suomeen ole mikään ongelma. Asiakasrajapinnassa tarvitaan todennäköisesti suomea, mutta koodari ei sitä välttämättä hoida muutenkaan. On kuitenkin varsin outoa, että Suomi joutuu hakemaan osaavaa korkeasti koulutettua työvoimaa ulkomailta.

Seuraavassa taulukossa on esitetty maamme yliopistojen ICT-alan sisäänottomäärät vuosina 2011 – 2018.

Numerot poimittu lähteestä EVA Analyysi Nollaksi vai ykköseksi. (EVA puolestaan kertoo numeroiden alkuperäisiksi lähteiksi yliopistojen kotisivuja ja Opintopolku.fi -sivustoa). Olen yhdistänyt yliopistojen erilaiset sisäänotot yhdeksi arvoksi.

Numerot eivät hirveästi elä vuodesta toiseen, mutta piirrettäessä aloituspaikkojen kokonaismäärän kehitystä, huomataan, ettei trendi ole ollenkaan vastannut kysyntään. Ohjelmistoteollisuuden kaivatessa tuhansia osaajia lisää on sisäänotto laskenut kymmenillä 8 vuoden aikana.

Tämä on siis juuri sitä, mitä ohjelmistoteollisuus ei ole halunnut. Kotimaisia uusia, yliopistokoulutuksen saaneita, ammattilaisia täytyisi saada lisää, mutta nyt näyttää siltä, että sisäänottoa ovat lisänneet kunnolla ainoastaan Helsingin ja Oulun yliopistot. Näistäkin jälkimmäinen on vielä huippuvuosiaan perässä.

Yliopistojen sisäänotossa on suuria eroja. Åbo akademi ja LUT erottuvat selkeästi pieninä tekijöinä. LUTin sisäänotto tälle vuodelle on 25 opiskelijaa. Tämä on hädin tuskin yksi mikroluokallinen koodareita! Ja se on kaikkea muuta kuin, mitä LUTin viestintä kertoi minulle viime syksynä kysyessäni onko tietotekniikan sisäänoton määrä laskussa edelleen. Vastaus oli “ei” ja lopputulos näyttäisi olevan kyllä.

Sisäänottomääristä ei voi syyttää yliopistoja, sillä ne ovat kuitenkin opetusministeriön alaisuudessa. Ihmetyttää kuitenkin, eikö esimerkiksi LUT pysty neuvottelemaan itselleen vaikkapa 50 opiskelijan sisäänottoa? Itseni aloittaessa Lappeenrannassa 2004 uusia tietoteekkareita oli vaikka muille jakaa. Nokian huippuvuosista on tultu pitkä matka.

EVAn raportissa kerrotaan kuinka sisäänoton kaksinkertaistaminenkaan ei riittäisi paikkaamaan tulevaa osaajavajetta vaan kaivattaisiin aloituspaikkojen määrän kolminkertaistaminen. Tähän tuskin päästään, enkä tiedä olisiko se muutenkaan oikea ratkaisu. Joka tapauksessa supistamisen tie on selkeästi väärä.

Ensi keväänä on oiva paikka eduskuntavaaleissa äänestää puoluetta, joka tukee ihmisten koulutusta, opiskelua ja sivistystä nykyisten leikkausten sijaan. Ihmisen koko elämä on uusien asioiden oppimista ja opiskelua. Toivottavasti suomalainen koulutusjärjestelmä pystyy tarjoamaan mahdollisuuden tähän myös jatkossa niille, joita opiskelu kiinnostaa.

Huomasin vasta viime viikolla Tilastokeskuksen mahtavat avoimet tietokannat. Dataa löytyy valtavat määrät koneluettavassa muodossa. Ei tarvitse enää kaivaa wikipediasta ja koota käsin, kun voi vain ladata csv-tiedoston ja ruveta piirtämään käppyröitä. Ah, nykyaikaa <3

Ensimmäinen onginta tuotti dataa suomalaisten kuulumisista uskonnollisiin yhteisöihin. Dataa on tarjolla vuodesta 2000 eteenpäin ja se on jaettu viidelle ikäluokalle 0-14, 15-24, 25-44, 45-65 ja yli 65 vuotta. Uskontokunnista tarjolla ovat, alkuperäisuskonnot ja uuspakanuus, buddhalaisuus, hindulaisuus, islam, juutalaisuus, kristinusko, muut uskontokunnat ja uskontokuntiin kuulumattomat. Näiden pääsuuntien lisäksi kristinusko on jaettu seuraaviin alaosiin: adventismi, Anglikaaniset kirkot, baptismi, evankelisluterilaiset vapaaseurakunnat, helluntailaisuus, katolinen kirkko, metodistikirkot, ortodoksiset kirkot, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, vapaakirkot ja muut kristilliset. Muut uskontokunnat taasen on jaettu vielä muutamaan alakategoriaan: bahá'í yhdyskunnat, Jehovan todistajat, Myöh. Aik. Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (eli mormonit), Suomen Kristiyhteisö, vapaa katolinen kirkko ja muut. Tutkailen seuraavassa näiden 23:n ryhmän jäsenmääriä Suomessa.

Otettaessa kaikki ryhmät samaan kaavioon evankelis-luterilaisuus dominoi kuvaajaa. Kuitenkin, siinä missä Suomen väkiluku kasvaa koko ajan, on sekä kristinuskon yleisesti että evankelis-luterilaisten määrä ollut laskussa koko vuosituhannen. Kun ev.lut. määrä on ollut laskussa, on uskontokuntiin kuulumattomien määrä ollut vastaavalla tavalla nousussa. Kaavion alareunassa menee tasainen ortodoksien viiva. Mitään muuta tästä kaaviosta ei sitten pystykään sanomaan, sillä Suomi on niin vahvasti evankelis-luterilaisen “kansankirkon” dominoiva.

Jotta muista uskontokunnista saisi jotain selviötä otin seuraavaan kuvaajaan kaikki muut uskontokunnat kuin ev.lut. ja ortodoksit. Tämän lisäksi uskontokuntiin kuulumattomat on poistettu tästä kuvaajasta. Suomen kolmanneksi suurimman uskontokunnan titteliä on tässä kuvaajassa pitänyt vuosia Jehovan todistajat, mutta nyt näyttää siltä, että viimeistään ensi vuonna islam ajanee ohitse. Tässä tulee huomata, että kyseinen data käsittää vain islamilaiseen uskontokuntaan kuuluvat. Todellisuudessa Suomesta löytynee varmasti moninkertaisesti islamia harjoittavia ihmisiä, mutta he eivät näy tilastoissa. Myös katolilaisuus on nousussa, mikä yllättää itseni. Näyttäisi siltä, että myös paavin porukka on ajamassa Vartiotornin alaisten ohitse. Vapaakirkot ovat myös nostaneet kannattajamääriään, mutten näe heidän uhkaavan edellä mainittua kolmikkoa lähitulevaisuudessa. Kaaviossa on islamin lisäksi myös toinen huima nousija: helluntailaisuus. Helluntailaisten viiva lähtee nollasta, sillä keskusjärjestö on perustettu vasta 2003 ja edelleen suurin osa helluntailaisista ei kuulu tähän uskontokuntaan vaan he ovat osa ev.lut.:ia tai uskontokuntaan kuulumattomia. Wikipedian mukaan helluntailaisia on kuitenkin yli 40 tuhatta, mikä tekisi heistä oikeasti maamme kolmanneksi suosituimman uskontokunnan.

Mormonien, baha’in ja muiden pienempien yhteisöjen rooli maamme uskontokentällä on hyvin marginaalinen. Yhteisöt voivat olla hyvin toimivia ja eläväisiä, mutta määrällisesti heillä ei suurta jalansijaa täällä ole.

Alle 25-vuotiaiden joukossa islamin nousu on vielä selkeämpää ja edelle jäävät uskontokunnista ainoastaa evankelis-luterilaisuus ja ortodoksisuus. Tämän lisäksi uskonnottomat ovat edellä.

Evankelis-luterilaisilla on siis ollut maassamme varsin dominantti asema. Millainen kehitys on tarkemmin ollut eri ikäluokkien kesken? Seuraavassa kuvaajassa ev.lut. ihmiset on jaettu tilastokeskuksen tarjoamiin viiteen eri ikäsegmenttiin. Kasvua on tapahtunut ainoastaan eläkeläisten osiossa. Ihmisten ikääntyessä tämä on aivan loogista. Nuorempia ikäluokkia ei enää liitetä samalla tavalla kirkon jäseneksi. Suurinta väheneminen on ollut nuorissa aikuisissa. Kirkosta eroaminen siirryttäessä veronmaksajaksi lienee ihan kohtalaisen yleistä.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta, pystyykö uusi arkkipiispa Tapio Luoma nostamaan kirkon kannatusta. Itseni on vaikea nähdä, että näin tulisi käymään. Suomi tulee usein hieman Ruotsia perässä, joten otin Suomen kirkkoonkuulumisprosenttien rinnalle Ruotsin vastaavat lukemat (tämän käppyrän datat tarjosi Wikipedia). Ruotsissa kuului vielä 90-luvun alussa suurempi osuus ihmisistä ev.lut. kirkkoon kuin Suomessa. Tämän jälkeen Ruotsissa eroaminen (ja liittymättä jättäminen) on ollut Suomea suurempaa. Piirsin pari lineaarista ennustetta, joiden mukaan Ruotsissa alle 50 prosenttia kuuluisi kirkkoon noin vuonna 2025. Suomessa mahdollisesti 10 vuotta myöhemmin. Tulee huomata, että kirkon jäsenmäärän väheneminen ei suoranaisesti noudata lineaarista mallia vaan pikemminkin hieman kiihtyvää tahtia, joten 50% voi tulla Suomessa vastaan aiemminkin.

Mielenkiintosesti ortodoksien lukumäärä ei Suomessa ole juurikaan muuttunut tällä vuosituhannella. Edes alle 25-vuotiaissa ei ole hävikkiä tapahtunut.

Toinen erittäin mielenkiintoinen asia on uskontokuntiin kuulumattomien määrän kehitys. Viidessätoista vuodessa määrä on kaksinkertaistunut lähes puoleentoista miljoonaan. Tässäkin kaaviossa näkyy, kuinka nuoret aikuiset luopuvat kirkon jäsenyydestä. Huomattavaa on myös tällä vuosikymmenellä laajentunut lasten kastamatta jättäminen. Osissa Helsinkiä on jo tavanomaista, että alle puolet lapsista kastetaan kirkon jäseneksi. Data kertoisi siis vahvasti sekularismin olevan huomattavassa nousussa kotimaassamme.

Kirjoitin aiemmin Jehovan todistajien määrien kehityksestä Suomessa ja maailmalla. Oli nyt sitten tietysti pakko vilasta myös, mitä Tilastokeskus on asiasta mieltä. Aiemmat numerot pohjautuivat siis Vartiotornin raportoimiin lukuihin ja seuraavan kaavion luvut ovat Tilastokeskuksen tarjoamat. Kaaviosta näkyy kuikan todistajapiireissä nuorison, eli tässä tapauksessa alle 25-vuotiaiden, osuus on hupenemassa olemattomiin. Vastaavasti eläkeläisten osuus on kasvanut. Trendi on samanlainen kuin ev.lut. kirkolla. Kuvaajassa näkyy kuitenkin ihmeellinen piikki vuoden 2009 kohdalla.

Otin sitten rinnakkain Tilastokeskuksen ja Vartiotornin luvut ja ilmeisesti vuonna 2009 on tullut jokin muutos raportointiin, kun on äkkiä löytynyt tuhat uutta todistajaa vaikka Vartiotorni itse on raportoinut laskua kannattajamäärissä tuona vuonna. Ehkä tässä mielenkiintoisin asia on kuinka nopeasti tuon vuoden 2009 piikin jälkeen ollaan tultu alas. Vartiotornin itsensä raportoimisssa luvuissa lasku ei ole ollut yhtä voimakasta vaikka viimeiset kymmenen vuotta onkin tultu koko ajan alaspäin.

Hurjan mielenkiintoista dataa löytyi heti näin alkuun. Seuraavat data-aineistot alkavat jo hahmottua Tilastokeskuksen tietokannoista, joten lisää postauksia on luvassa. Tässä ensimmäisessä postauksessa näkyi siis kuinka uskontokunnat menettävät jäseniään tasaiseen (tai tasaisen kiihtyvään) tahtiin koko ajan väestön vanhetessa.

edit. Lisäsin vielä tekstiin muistutuksen, että varsinkin islamin kohdalla kuvaajissa näkyvät vain ne ihmiset, jotka kuuluvat uskontokuntaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan virallisesti, mutta voivat olla todella tunnustuksellisia uskonnonharjoittajia. Tietysti – varsinkin ev.lut. piireissä – tilanne on myös aivan päinvastainen.

edit2. Ei ollut tukimuksen valossa ortodoksit onnellisin yhteisö vaan hindut ja protestantit.

Luin Jared Diamondin kirjan Kolmas simpanssi. Teos on jo lähes 30 vuotta vanha, mutta se on edelleen todella ajankohtainen. Kirja kertoo ihmisen historian ja luo myös katsauksen siihen mitä on mahdollisesti tulossa. Luin aiemmin Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja Diamondin kirja on hyvin samanlainen, mutta oli helppo huomata, kuinka Hararin teoksessa tiede on mennyt jo 20 vuotta eteenpäin.

Ihmisen ja simpanssin DNA on 98,4 prosenttisesti samaa ja meidät voisi hyvin lukea yhdeksi simpanssiksi (simpanssin ja kääpiösimpanssin rinnalle). Mutta olemme kuitenkin oma homo-sukumme. Ihminen haluaa nostaa itsensä erilleen muista eläimistä, joten siinä mielessä lienee luontevaa, että olemme saaneet oman haaramme, vaikkei sille välttämättä tarvetta olisikaan. Kannattaa myös huomata, että simpanssin ja gorillan ero DNA:ssa on 2,3 prosenttia, eli simpanssin lähin sukulainen ei ole gorilla vaan ihminen.

Itse koin kirjan mielenkiintoisimpana antina tutkimukset siitä, kuinka paljon ihminen on kymmenien tuhansien vuosien aikana saanut tuhoa aikaan. Sosiaalisessa mediassa näkee usein ihannointia menneitä aikoja ja kulttuureita kohtaan. Tämä on vääristynyttä. Sen lisäksi, ettei ennen ollut paremmin, esimerkiksi intiaanit tappoivat sukupuuttoon lukuisia eläinlajeja. Eivätkä Australian alkuperäisasukkaat olleet sen parempia. Ihminen on tuhonnut eläinlajeja pidempään kuin on osannut viljellä maata tai kesyttää eläimiä. Kirjassa todetaan, että yksi eläinlaji kuolee sukupuuttoon noin joka neljäs minuutti (150 000 vuodessa). Ja tämä on siis ihmisen aiheuttamaa.

Ihminen on kuitenkin ainoa eläinlaji, joka pystyy ymmärtämään tällaiset mittasuhteet ja aiheuttamansa ongelmat. Se on avain muutokseen; siihen, että ilmastonmuutoksen ja luonnon diversiteetin katoamisen vaikutuksia voidaan vähentää ja lopulta – toivottavasti – kumota kokonaan. Työtä tällä saralla riittää pitkään.

Seuraavaksi täytynee varmaankin lukaista Hararin Homo Deus: Huomisen lyhyt historia.