Blogi

Kuutilla on ikää vasta pari viikkoa, mutta päässä on pyörinyt jo vaikka mitä. Isyys ei todellakaan näytä olevan mulle mitenkään helppo juttu. Ensimmäiset 48 tuntia oli aivan hirvittävät univajeesta johtuen. Sen jälkeen rupesin saamaan vähän omista ajatuksistani kiinni, mutta vain huomatakseni, että olen hyvin ahdistunut ja jossain määrin kroppa oli paniikissa.

Kotiuduttuamme pystyin lähinnä tekemään perusjuttuja pakottaen kroppani toimimaan. Ei ollut mikään kevyt aloitus. Nostin lääkitystasoa välittömästi, mutta kokonaan ahdistusta ei saanut katoamaan. Jouduin jäämään hetkeksi sairauslomalle.

Mikä minua sitten ahdistaa? Siinä on hyvä kysymys, johon on harvinaisen vaikea löytää vastausta, mutta koetan löytää jotain langan päitä, joihin tarttua.

Lapsen tekeminen on pahimpia ilmastotekoja, joita voi kuvitella. Ja silti olen isä. Haluan pitää lapsen aiheuttamat hiilidioksipäästöt pienenä (kestovaipat, kirpparikamaa jne.), mutta jo tällaisen miettiminen aiheuttaa tuskaa pään sisällä. Haluan, että lapseni kasvaessa isoksi, ilmastonmuutos on voitettu.

Voisin kuvitella, etten pohtinut isyyttä etukäteen tarpeeksi. Eihän sitä tietysti koskaan voi tarpeeksi pohtiakaan – aina tulee yllätyksiä. Itse kuitenkin varmaan suljin lapsen tulon ajatuksistani. “Se tulee sitten joskus tulevaisuudessa”, toimi hetken, muttei enää. Pelkäsin.

Pelkäsin – ja pelkään edelleen – ainakin sitä muutosta, jonka lapsi tuo mukanaan. Kuinka en enää voi lähteä ulos vain avaamalla oven, vaan minun täytyy ottaa huomioon myös lapsen hoitaminen. Pelkään sitä, että olen pallo jalassa. (Onnekseni nämä pari ensimmäistä viikkoa eivät ole tuntuneet mitenkään siltä, että olisin ketjussa kiinni.)

Pelkään vastuuta. Olen pelännyt aina uutta askelta, joka tuo lisää vastuuta elämään. Kuten aiemmin kirjoitin, oli aika steppi hypätä vastaamaan Tampereen yliopiston verkkosivuista, mutta vastuu lapsesta on tähän nähden vähintään tuhatkertainen. Olen vastuussa toisesta ihmisestä.

Pelkään kuolemaa. Tämän kanssa olen nyt paininut enemmän tai vähemmän kymmenen vuotta. Joka kerta hypätessäni fillarin selkään tai matkustaessani pois Tampereelta kelaan mielessäni riskiä, joka voi viedä henkeni. Nyt vastuullani on pieni vauva. Ja pelkään lapsen (kätkyt)kuolemaa hirveästi, eikä sitä saa mielestäni mitenkään pois.

Olen tietysti miettinyt paljon paljon muutakin. Vaikkapa sitä, millaiset geenit kaveri on minulta perinyt. Nekö, jotka kirjoittavat tätä blogausta ahdistuksesta? Vaiko ne, jotka tekivät väitöskirjan? Itsestä tuntuu, että annan geenieni myötä kuutille takamatkaa. Joku muu saa syntymässään paremmat geenit kuin itse pystyin tarjoamaan.

Tietysti etukäteen on jo päässyt murehtimaan monesta asiasta. Kuinka pitää huoli siitä, ettei kuutti kaada televisiota päälleen? Tai pissaa jatkoroikkaan? Vastuuta tulee paljon seuraavien vuosien aikana.

Ja vaikka itse pystyisi hoitamaan kaiken ok, voi olla, että joku toinen hölmöilee. Ajaa autolla kuutin yli suojatiellä tai rupeaa koulukiusaajaksi.

Oma lukunsa on tietysti ihmiset, jotka eivät rokota lapsiaan tai itseään ja sillä vaarantavat myös minun lapseni hyvinvoinnin. Miten voisin ikinä laskea kuuttia minnekään, kun en tiedä kuka on edesvastuuton ja kuka ei? Täytyy vain toivoa, ettei kuutti ole allerginen millekään rokotteelle, jottei joudu olemaan pelkästään laumaimmuniteetin varassa.

Vanhemmuus ei pääty koskaan. Lakiteknisesti minun ei tarvitse enää noin 18 vuoden kuluttua huolehtia kuutista, mutta todellisuudessa olen vanhempi krematorioon asti. Olettaen, ettei kuutti nuku pois ennen minua – ja sehän olisikin mieltä musertavaa.

Olen vastuussa pienen kaverin kasvattamisesta, vaikken ole opiskellut lasten pedagogiikkaa päivääkään. Vahdin kuutin terveyttä, vaikkei minulla ole mitään koulutusta siltäkään suunnalta. Pystyisin päivittämään kuutin softat, jos kaverissa softaa olisi, mutta kun ei ole. Kuinka paljon paremman kasvatuksen kykenisin antamaan, jos olisin kouluttautunut lastentarhanopettajaksi ja lastenlääkäriksi?

Onko se nyt jotenkin ihme, että ahdistaa? Onneksi tässä vähitellen on saanut huomata, ettei kuutti mene rikki, vaikka siihen koskisi. Kaveri on ollut rauhallinen ja odotan innolla, että pääsen ensimmäisen kerran kävelemään ulos ja ihmettelemään luontoa pienen ihmisen kanssa. Saati sitten katselemaan rakettien laukaisuja ja sitä kuinka lähdemme ihmiskuntana Marsia kohti.

Tärkeimpänä asiana haluan kuitenkin opettaa kuutin ajattelemaan ja ymmärtämään asioita. Olemaan terveen skeptinen kaikkea kohtaan, myös minua itseäni.

Vaikken ole millään muotoa lapsen kasvattamisen ammattilainen, haluan antaa kuutille parhaan mahdollisen elämän. Kodin, jossa on hyvä ja turvallista olla. Jossa lapsen ei tarvitse pelätä, kuunnella riitelyä tai olla nälissään.

Kirjoitin tämän tekstin täysin omasta näkökulmastani. Onnekseni kanssani kuuttia hoitaa kuitenkin myös Aino. En pärjäisi mitenkään ilman ihanaa vaimoa, joka ymmärtää myös omaa ahdistustani.

Wikipediasta löytyy kaikenlaista tietoa, mutta myös paljon ihan raakadataa, josta on mukava pyöritellä käppyröitä. Tällä kertaa kaivoin esille dataa eri maiden uskonnollisuuksista – tai tarkemmin ottaen uskonnottomuuksista – ja murhatilastoja.

Näitä tilastoja, kun naitti yhteen, niin sai jonkinlaista korrelaatiota uskonnottomuuden ja murhanhimottomuuden välille. Uskonnottomuusarvona käytin Wikipedian listausten keskiarvoa ja mukaan otin vain maat, joista oli tarjolla sekä murha- että uskonnottomuustilastot. Tulos näyttää graafisesti seuraavalta (ylin pallukka on Venezuela, tuntemattomasta syystä siihen ei tule nimeä).

Maanosista Afrikka oli yllättäen ainut, jossa tilanne oli käänteinen. Siellä uskonnottomat valtiot olivat murhanhimoisimpia. No, minulla ei ole tietenkään mitään kompetenssia sanoa, onko tässä minkäänlaista kausaliteettia, vaikkakin uusimmat tutkimukset ovatkin kertoneet, että kansan luopuessa uskonnosta tulee siitä vauraampi ja naisten asema paranee.

Islantilaiset ovat tällä hetkellä maallistumassa vauhdilla. Uusimman tutkimuksen mukaan 0,0% alle 25-vuotiaista uskoi Jumalan luoneen maan. Länsimaat ovat muutenkin maallistumassa koko ajan. Suomessakin kirkon jäsenmäärä laski viime vuonna ensimmäisen kerran alle 70 prosentin, eikä pudotukselle näy loppua. Missä olemme 20 vuoden kuluttua? Seuraan tilastoja mielenkiinnolla.

Viime vuoden tsygäilyt menivät oikein hyvin. Olin huhtikuisen leikkauksen jälkeen pyöräilykiellossa juhannukseen asti, joten touko- ja kesäkuun ajamiset olivat varsin olemattomia. Myös Pirkan pyöräily jäi välistä. Maaliskuu oli myös niin viileä, ettei tullut vielä tuolloin ajettua. Juhannuksen jälkeen tulikin sitten tykitettyä, kun intoa oli vaikka kuinka.

Heinäkuun saldona oli yli 700km, mikä on oma kaikkien aikojen enkka. Kesällä tuli ajettua kolme yli sadan kilometrin lenkkiä (mm. Näsijärvi ja Pyhäjärvi ympäri erillisinä ajoina). Tästä on hyvä jatkaa tälle vuodelle. En aseta mitään sen suurempaa tavoitetta. Pirkan pyöräily olisi kiva ajaa, ja jos kaksituhatta tulee mittariin syksyllä, olen ihan tyytyväinen. Haluan kuitenkin pitää pyöräilyn harrastuksena, joka tuo(?) energiaa elämään, eikä vie sitä pakkopullana. Viime kevään tauko teki todella hyvää, koska juhannuksen jälkeen jo pelkkä fillarin haistelu sai ajohanskat syyhyämään.

Tampereen yliopisto aloittaa toimintansa 1.1.2019 kolmannen kerran (jos ollaan aivan tarkkoja, niin käsittääkseni ekalla kerralla toimintansa aloitti Tampereen Yliopisto). Suomalaisessa yliopistogengressä yliopistolla alkaa jo olla ikää ja painoarvoa, vaikka toiminta oli 1950-luvulla vielä lapsen kengissä. Kehitys on kehittynyt kehittymistään.

Mutta tarkoitukseni ei suoranaisesti ole kirjoittaa uudesta Tampereen yliopistosta, vaan sen toisen inkarnaation lopusta. Ja siitäkin vain weppipresensinsä puolesta.

Minut palkattiin yliopistolle ennen joulua 2015. Täytyy myöntää, että yllätyin itsekin saatuani duunin. Olin juuri väitellyt tekniikan tohtoriksi ja päättänyt muuttaa Tampereelle. Kaupunki oli jo löytynyt, mutta duuni ja kämppä puuttuivat. Kirjoitin jo UX-welhoiluhakemusta Jollalle, kun yrityksen rahahuolet pamahtivat otsikoihin. Jätin hakemuksen lähettämättä. Samaan aikaan huomasin, että yliopistolla oli parikin kiinnostavaa pestiä auki. Verkkopalvelusuunnittelijan hakua oli jatkettu. (Olin nenää myöten täynnä tutkimusta, joten akateemisia paikkoja en tuolloin edes katsellut. Tauko teki hyvää.)

Katsoin nopeasti hakijalle esitetyt vaatimukset “osaat Drupalia, kykenet oppimaan uutta, tulet toimeen ihmisten kanssa”. No, jotain sen suuntaista se oli. Laitoin hakemuksen vetämään ja pian soi puhelin. Olin juuri kävelemässä lounaalle, kun minulta kysyttiin, että “olenhan ymmärtänyt, että tässä duunissa joutuu tekemään oikeita töitä”. Vastasin olevani kartalla asiasta, en olisi muuten hakenutkaan duunia.

Sovimme työhaastattelun, jonka jälkeen minulle luvattiin soitella seuraavana päivänä. Puhelin soi kuitenkin jo tunnin päästä haastattelusta ja työtä tarjottiin minulle, mikäli se minua vielä kiinnosti. No kiinnostihan se. Sitten piti alkaa metsästää asuntoa. Sekin sitten löyty yhdellä puhelulla, mutta olkoon se toinen tarinansa.

Vuoden vaihteen jälkeen roudasin kaverini kanssa materiaalisen omaisuuteni Manseen ja henkinenkin taisi tulla siinä samalla. Mummon 90-vuotispäivien jälkeen aloitin työni uudessa ympäristössä.

Eipä tuota kauaa täytynyt hakea omaa roolia työtehtävien puolesta. Pääsin väkertämään yliopistolle uusia – viimeiseksi jääviä – verkkosivuja. Tuolloin uuden yliopiston oli tarkoitus aloittaa jo 2018, mutta TTY:n konfliktin jälkeen tuomionpäivää siirrettiin vuodella eteenpäin, joten omatkin koodini tulisi pyöriä vuoden pitempään pystyssä. Nyt juuri ennen joulua suljin niistä osan.

Mutta palataan vielä kevääseen 2016. Verkkopalveluprojekti oli tuossa vaiheessa jo hoitanut konseptoinnin ja graafisen ulkoasun jota kuinkin valmiiksi. Ei tarvinut kuin saada toteutettua hienot suunnitelmat. Niitä kyllä skaalattiin hieman alaspäin, kun työpanoksia rupesi jo 2016 siirtymään Tampere3-työhön.

Minulla oli siis vapaat kädet tehdä Tampereen yliopistolle, mitä tyylikkäin verkkopresenssi! Tai siis, palvelinympäristö oli määritetty, konsepti oli olemassa, graafinen suunnitelma oli ja tekniseksi alustaksikin oli työhaastattelun ja ensimmäisen työpäivän välillä linjattu Drupal. No, jos ei ollut vapaita käsiä niin kädet ainakin. (Vapaatkin menivät duunin vaihdon myötä, joten kesälomistakaan ei tarvinnut huolehtia.)

Drupal 8 oli tullut uunista ulos ennen joulua, joten ensimmäiseksi piti päättää olisiko parempi alkaa rakentaa kasin vai seiskan päälle. Pikaiset testit kasin parissa tuntuivat siltä, että kyllä sillä voidaan mennä eteenpäin. “Eiköhän tuo Feedskin tule kohta betana ulos”, ajattelin oleellisia moduuleita tarkistellessani. Ja alpha3 on tähän mennessä uusin ulos tullu versio ja se alkaa olla jo lähes valmis tuotantoon… No, oli miten oli. Kasilla lähdettiin liikenteeseen. Kasin suurimpia valtteja käyttäjälle oli monikielisyyden tuki suoraan coressa (terveisiä WordPress-kehittäjille). Samoin Views oli vihdoinkin integroitu coreen ja paljon muuta hienoa päälle (lisää terkkuja WP-maailmaan).

Alkukesästä ensimmäiset osat tulivat tuotantoon ja pääsivuston ensimmäinen – sisällöllisesti hyvin kevyt – lanseeraus tapahtui lukuvuoden 2016 – 2017 alkaessa. Tässä välissä kannattaakin muistella, kuinka hyvin polskuttelin syvässä päässä allasta.

En ole elässäni juurikaan softaa tehnyt muuten kuin harrastelumielessä ja siinähän meikä sitten tuotti kokonaista yliopiston pääsivustoa tarjolle. Ei tule ajatella, että tein kaiken itse ja yksin, mutta vastuuta tuli huomattavasti enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sivusto kuitenkin valmistui ajallaan ja kehittyi eteenpäin jokseenkin halutunlaiseksi. Ehkä mielenkiintoisin tapahtuma oli pääjulkaisua edeltäneellä viikolla palsu isojen pomojen kanssa. Minulta kysyttiin, missä on sivuston globaalinavigaatio, kun sitä ei näy. Vastailin, ettei se ole vielä käytössä, mutta tuon sen tuotantoon samana päivänä tai seuraavana viimeistään. “Tein sen jo aiemmin, mutta elin siinä uskossa, ettei sitä oltukaan ottamassa käyttöön.”

Palaverin jälkeen painelin työhuoneelle sormet ristissä, että olihan se palikka nyt tuotantokuntoinen, eikä tarvisi seuraavaa yötä painaa puuttuvaa featurea kasaan. Muistin kuitenkin onnekseni suht koht oikein, että palikka oli jäänyt lähes valmiiksi rikkinäisen puhelimen kerrottua minulle, ettei navigaatiota tuoda tuotantoon. Loppujen lopuksi siis otin vain palikan käyttöön ja vähän tuunasin CSS:ää.

Myöhemmin kuuntelin vierestä, kun opiskelijat kehuivat globaalinavigaatiota luentosalissa. Tuli hyvä fiilis.

Tein projektissa paljon asioita, joita en ole koskaan Drupalin kanssa tehnyt ja osa näistä jutuista oli sen verran kryptisiä, että sivuston purkaminenkin tuotti jo vaikeuksia näiden viritysten kanssa.

Minulle koko projekti oli todella vahvaa opettelua monessa suhteen, mutta en silti pidä lopputulosta katastrofina. Itseäni lähinnä eniten harmittaa, etten osannut ja kerennyt virittää sivuston suorituskykyä tappiin asti, enkä älynnyt tutkia mediakirjastojen käyttöä enempää. Drupal 8.6 toi mukanaan mediakirjaston coreen alpha-tasoisena ja se on jäätävän hyvä juttu se (WP-kehittäjä vilkuttaa minulle takaisin). Tätä ei tietenkään ollut tarjolla ensimmäisten kasisarjalaisten kanssa, mutta jotain vaihtoehtoista olisi varmasti löytynyt, jos olisi tajunnut tonkia. Moni muukin juttu olisi kaivannut parannusta – ja paljon, mutta ne ovat menneitä juttuja ne. En suoranaisesti saanut kertaakaan haukkuja työstäni (suorituskyvystä huomauteltiin kyllä).

Nyt Tampereen yliopisto saa uuden Drupal-sivuston laajemmilla ominaisuuksilla ammattilaisten tekemänä. Samoin Turun yliopisto vaihtoi Drupalin pariin muun muassa Helsingin ja Oulun yliopistojen seuraksi. Kannattaa huomata, että että kun puhutaa esim. yliopistojen verkkosivuista, olisi naivia ajatella, että ne ovat vain verkkosivut. Kyseessä on korkean kuorman tietojärjestelmät, jotka sisältävät valtavia kasoja integraatiota ties mihin järjestelmiin. Ei niitä kukaan tee kesätöikseen.

On hieman eri asia kasata sivustoa muiden töiden ohella verrattuna malliin, jossa ulkoiselta toimittajalta ostetaan koko paketti. Jos siis ajattelen käytettyjä resursseja ja kustannuksia, niin saatoinpa olla kustannustehokas vaihtoehto. Ehkä?

Ja edelleen painotan, etten ollut yksin vastuussa tekemisistä vaan projektissa oli muitakin henkilöitä (Aino, Anna, Hannu, Reetta, Riikka jne.) tekemässä erittäin hyvää duunia :) Tekemäni Drupal-palikat jäänevät kuitenkin nyt hiljalleen historiaan ja keskitymme uuden tuni.fi-sivuston hiomiseen loppuun asti.

PS. Tämän blogauksen piti jo tulla ulos Drupal 8 -alustalta, mutta olen ollut yhteensä 3 viikkoa (and counting) flunssassa tässä kuussa, joten en vielä ole saanut valmista. Tuon beta-version ulos heti, kun saan palveluntarjoajan kanssa setvittyä sopivaa PHP:n versiota käyttöön.

Törmäsin hetki sitten naiseen, joka kertoi kuinka hänestä tuntuu “likaiselta”, jos hän näkee elokuvassa seksikohtauksen. Eikä kyseessä tarvitse olla minkään eroottisen elokuvan vain ihan tavallinen romanttinen Hollywood-pätkä riittää. Hän koki, että uskonnollinen tausta on aiheuttanut hänelle tällaisen ajatusmaailman, josta on hyvin vaikea päästä eroon. Itse asiassa monelta ihmiseltä voi mennä siihen koko aikuisikä ja silti kokee, ettei nuoruuden opetuksista pääse eroon.

Kristinusko (kuten myös islam ja juutalaisuus) on vuosisatoja pitänyt seksiä häpeällisenä asiana, joka on pitänyt piilottaa mahdollisimman kauas jokapäiväisestä elämästä. Tätä stigmaa on nyt murrettu muutamia vuosikymmeniä yhä kiihtyvällä tahdilla.

Nelosen Stand up! -ohjelmassa mieskoomikko kertoili, kuinka toinen mies oli halunnut panna häntä. “Ja se oli vielä sellainen tosi hyvännäköinen mies!”, tuli tarinaan lisäyksenä. Kuitenkin hänkin koki, että 80- ja 90-luvuilla vallinnut ilmapiiri asetti rajoitteensa.

Muutos on kuitenkin ollut hurjaa. Väestöliiton tutkimuksen mukaan alle 25-vuotiaista naisista 40% ei rajoita omaa seksuaalista kiinnostustaan vai miehiin. Tämä on hurja muutos, sillä 70-luvulla osuus oli vain 10%, eikä se lähtenyt nousuu ennen kuin vasta tällä vuosituhannella. Miehet eivät tutkimuksen valossa ole yhtä bi-/pan-henkisiä.

Yhteiskuntien vapautuminen ja sekularisoituminen lienee monessa asiassa taustalla, mutten tiedä pystyykö sillä selittämään kaikkea. Numerot ovat omaan silmään niin suuria. Joku varmasti haluaa selittää näitä kemikalisoitumisella ja toinen muoti-ilmiönä. Oli miten oli, trendissä ei näy tällä erää tasoittumisen merkkejä.

Seuraan nykypäivänä niin monia tutkimuksia, tilastoja ja yhteiskunnallisia trendejä, että tämähän sujahtaa sinne muiden jatkoksi. Katsotaan tilannetta taas jokusen vuoden kuluttua.