Blogi

Ylen uutisjutussa kerrottiin kuinka tylsyys on ihmiselle hyvästä. Pystyin samaistumaan juttuun aika vahvasti. Toisaalta olen viimeksi ollut tylsistynyt syksyllä 1993. Silloinkin se johtui siitä, että maanantai-iltaisin piti olla jotain tekemistä, kun seuraavan päivän musiikintunti jännitti niin paljon. Kun nokkahuilun soitto alkoi sujua, jännitys laantui ja “tylsyys” poistui.

Ymmärrän, että joillain on tylsää, mutta itselleni se on mahdoton ajatus. Minut tarvisi laittaa suljettuun tilaan ilman mitään virikettä, jotta tulisi tylsää. Nyt ympärillä on kännyköitä, tietokoneita, kirjoja, luontoa, liikuntamahdollisuuksia, kiinnostavia ihmisiä, kulttuuria – ja paljon muuta. Miten minulla voisi olla tylsää keskellä tällaisia mahdollisuuksia?

Ja siinä se ongelma sitten onkin. Elämä on aivan liian täynnä kaikkea kiinnostavaa. Vaikka kuinka yritän kitkeä vähemmän tärkeitä asioita pois, täyttyy Trello lukuisista mielenkiintoisista projekteista, jotka jäävät odottamaan hetkeä jolloin olisi aikaa toteuttaa ne. Tämän blogaus odotti vuoroaan noin viikon. Monet projektit ovat nyt jo odottaneet vuosia. Yksi suurimmista täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta (ja siihen on nyt jo käytetty satoja tunteja).

Tällainen ajatuskasautuma rasittaa mieltä ja generoi ylimääräistä stressiä. Olisi niin paljon tekemistä, jos vain saisi tehtyä… Kun pitäisi tylsistyä ja laiskotella, niin mieli antaa siitä keppiä ja ahdistusta. Ei ole helppoa olla ihminen.

Tässä tietysti taustalla on myös se, ettei mikään näistä Trelloon listatuista asioista ole sellainen, josta saisi palkkaa. Nämä ovat kaikki enemmän tai vähemmän harrastuksia. Joskin useat projekteista on rakennettu sillä tähtäimellä, että ne voivat generoida tuloja, mutta projektien eteen tarvitsisi tehdä useita satoja (joihinkin tuhansia) tunteja töitä, eikä sellaisen ajan löytäminen ole aivan yksinkertaista. Hiljalleen hommat kuitenkin etenevät. Joskus lause sinne ja koodirivi tänne. Ajatus muistiin tuonne ja blogaus ulos sinne sun tänne.

Mutta että pääsisin nauttimaan tylsyydestä? Sinne on vielä matkaa. Kunpa osaisin vaikka olla vuodenkin ottamatta yhtään uutta vapaa-ajan projektia kontolleni...

Diggaan kovasti Alice In Wastelandin musiikista. Omaan korvaani Alicen ralleissa on vahva blondiemainen tunnelma, joskin toteutus on paljon rosoisempaa – eikä se välttämättä ole huono asia. Kun (/jos) joskus pääsen tekemään elokuvan, on Alicen Steal Your Love (bändin paras biisi, jos minulta kysytään) avainasemassa sekä leffassa että sen soundtrackillä.

Alice in Wasteland kuitenkin kuoli pois. Sääli sinänsä, pidin Pikke Paanasen laulusta. Bändin muut hahmot eivät kuitenkaan pystyneet olemaan ilman musiikkia, eikä se ole ollenkaan huonompi juttu. Smolander, Rainio ja Remes herättivät henkiin jo muumioituneen Nuorisopalatsin – Alicen esiasteen – ja päättivät tehdä musiikkia. Ja julkaisivat nyt vielä levynkin. Jopa fyysisen sellaisen.

Myönnettäköön, kun biisejä rupesi tipahtelemaan Spotifyihin, eivät ne kovinkaan paljoa iskeneet. Ehkä odotin itse Alicen kaltaista voimaa vokaaleihin tai hieman elektronisempaa otetta, kuten Smolanderin demoilemassa  Swedish Cheese (Oops for Britneyssä) [pahoittelut, jos biisin nimi meni reisille; olen hukannut oman kopioni]. Kuitenkin nyt, kun levy on ulkona, biisit kuulostavat paremmilta. Parempihan tietysti onkin, ettei albumi ole heti kuunneltu puhki. Itsellä meni vuosi ymmärtää Gesslen 2003 julkaistu Mazarin ja tällä erää pidän sitä referenssitoteutuksena 2000-luvun albumille. Tähän ei tietysti Nuorisopalatsi yllä, mutten usko, että heillä siihen oli tavoitekaan.

Syysprinssin (biisi ei päätynyt levylle) basso ja kertsi tai Marsiin asumaan toimivat kuin junan (sininen kalusto) vessa. Levyssä on samanlaista rosoa kuin Alicen biiseissä. Kesäkissan (tämäkään ei päätynyt pitkäsoitolle!?!) biitti tarttuu päähän pidemmäksikin aikaa.

Kappaleiden sanoitukset ottavat kantaa tämän päivän polttaviin aiheisiin. Marsiin asumaan antaa nimessään osviittaa, minne ihmiskunta on laajentamassa reviiriään, mutta tulkitsen kappaleessa soivan vahvasti populismin vastaisen sanoman. Koneessa kummitus taas peilaa tekoälyn kehitystä jättäen kuitenkin kuulijalle auki onko teknologian kehitys hyvästä vai pahasta. Smolander on kaivannut tekoälyn kehityksestä käytävän eettistä keskustelua teknisen sijaan ja musiikki on luonnollinen tie tuoda keskustelua framille. Ilmastonmuutos, ylikansoitus ja ihmisten järjettömyys heijastelevat useammastakin rallista. Maa ihanin ottaa kantaa järjettömään kulutuskeskeiseen kulttuuriin. Ja hyvin ottaakin. Tuli oikeastaan Punk Lurexin (Tiina Wesslinin) sanoma mieleen siitä.

Lyriikoissa on myös vähän samaa kuin 90-luvun Apulannassa. Toisaalta Katrinan soundi kuulostaa jopa hieman Leevi and the Leavingsiltä. Johan tässä tietysti Göstalle kaivattiinkin seuraajaa. Ehkei nyt sentään aivan niin pitkällä olla. Potentiaalia kyllä löytyy.

Levyn suurin ongelma kuitenkin on, ettei lauluista saa oikein mitään selvää – ja levy on sentään suomeksi! Eivätkö kaverit sitten uskoneet omiin vokaaleihinsa vai miksi ne on täytynyt piilottaa kitaran taakse? Tähän kun saisi leevimäisen tatsin, niin ah, olisin tyytyväinen. Nykyiset sovitukset kuitenkin tiputtavat biisien sanoman kuunneltavuutta. Ja nämä kipaleet ovat kuitenkin lyriikoiltaan paljon merkityksempiä kuin Alicen. Ehkä saamme vielä tarjolle Spotifyhin Katrinan vocal up mixin? Kuuntelisin mielelläni.

Summa summarum, Seitsemäs kuningaskunta ottaa taiteen keinoin kantaa yhteiskunnan tämän hetken tärkeimpiin kysymyksiin ja tekee sen taidokkaasti. Parhaat rallit (tällä lyhyellä kuuntelulla): Koneessa kummitus, Maa ihanin, Katrina

Tässä loppuvan kesän aikana tuli täyteen 10 vuotta siitä, kun vaihdoin Windowsista Linuxiin. Linuxin kernelin ensimmäinen versio pulpahti yleisön tietouteen 27 vuotta sitten. Isoja numeroita omaan korvaan. Jos lueskelee 10 vuotta sitten kirjoittamiani blogauksia, niin huomaa, ettei ensimmäinen vuosi, tai  pari, ollut kovinkaan helppoa aina, mutta kertaakaan ei ole tullut mieleen, että palaisin Windowsin pariin. Ei vaan nappaa.

10 vuotta sitten käyttöjärjestelmällä oli vielä väliä, mutta nykyään käyttiksen rooli on lähinnä toimia alustana, jolla saa selaimen käyntiin. No, ssh ja Spotify on ihan jees, mutta siihen se alkaa sitten jäämäänkin. Pois lukien pelit tietysti – vaikka niitäkin selaimesta löytyy.

Linuxin voittokulku oli vasta alussa kymmenen vuotta sitten. Nykyään Linux-kernel on ylivoimaisesti maailman käytetyin käyttöjärjestelmäydin. Valtaosa kaupoissa myytävistä puhelimista pitää sisällään Linuxia, muista laitteista nyt puhumattakaan. Mielenkiinnolla odotan, koska syntyy Linuxin voittaja. Suljetun koodin puolelta on vaikea nähdä sellaista tulevan, mutta jostain Googlen labrasta voi pöllähtää jotain Linuxia haastavaa. Mutta ei ainakaan viiteen vuoteen sellaista ole näköpiirissä.

Eli ensimmäiset kymmenen vuotta on nyt takana. Palataan asiaan taas kymmenen vuoden kuluttua. Kernelin kehitys ei ole hätäisen heebon hommaa.

Rakentelin keväällä löytämästäni sohvan raadosta partsille uuden kasvihyllyn. Kesä on ollut sen verran kuuma, ettei kurkkuja juurikaan kasvanut, tomaatteja tulee muutama ja raparperi nyt on ihan kokeilumuotoinen juttu. Chili kuitenkin näyttää nauttineen kesästä ja pukkaa jokusen podin syötäväksi. Jotain sentään.

Lisää kuvia hyllystä galleriassa.

Luin eilen illalla Annassa olleen jutun sukupuolensa korjanneesta nuoresta. Artikkelista jäi lämmin fiilis, mutta rupesin pohtimaan, milloin itse tutustuin näihin ihmisiin – tai edes käsitteisiin!

Olin jotain viiden vanha, kun kylässä olleet ihmiset kysyivät nuoremmalta veljeltäni, että kenenkäs kanssa hän menee sitten isona naimisiin. Veljeni, joka oli kolmi- tai nelivuotias, totesi ykskantaan naapurin pojan nimen. Vieraat tähän totesivat, ettei homma niin toimi, että kaksi poikaa menisivät naimisiin. Pitäisi valita tyttö. Mietin tuolloin, että tämähän on päivän selvä juttu. Mies ja nainen kuuluu yhteen. En tuntenut mitään muutakaan tapaa muodostaa avioliitto.

Sitten aloitin ala-asteen ja vikkelästi opin uuden haukkumasanan homo. Pääsin myös hyvin nopeasti luokan eteen asian tiimoilta. Opettaja kysyi, että tiedänkö mitä homo tarkoittaa. En tiennyt. Luokassa oli kuitenkin tyttö, joka viittasi ja kertoi homon olevan mies joka tykkää miehistä. Olin sivistynyt.

Seuraavan kerran seksuaalivähemmistöt nousivat framille kevättalvella 1997, kun tuleva yläasteen luokanvalvoja oli miehensä kanssa meillä kylässä. Joimme teetä ja äiti tiputti teelusikan lattialle. Tässä vaiheessa äitini totesi, että taitaa olla häät tulossa. Yllättäen vierasseurue kommentoikin tähän, että millaisetkohan häät Juha Föhrille on tulossa. (Meteorologi oli aiemmin tullut julkisesti ulos kaapista ja hänen siirrettiin sittemmin pois Ylen säälähetyksistä.) Äiti pohti sitten ääneen, että oliko tällaisten asioiden puhuminen korrektia, kun oli lapsia paikalla. Tuleva luokanvalvojani totesi rauhallisesti oppilaiden puhuvan näistä asioista koko ajan koulussa. Ja tottahan se oli. Ei nuorille ollut mitenkään vierasta puhua julkisuudessa keskustelluista asioista olivat ne mitä tahansa. Ja seksi ja seksuaalisuus on tietysti murrosikäisten puheenaiheista numero yksi.

Nämä ovat ensimmäiset kerrat jolloin kuulin ja tiedostin, etteivät kaikki ihmiset ole heteroita. Teinivuosien aikana erilaiset seksuaaliset suuntaukset tulivat tutuksi lähinnä pornon kautta. Kesti kuitenkin lähes lukioon asti ennen kuin törmäsin sukupuolivähemmistöihin missään muodossa. Tämä oli aika mielenkiintoinen sattuma, sillä ensimmäisen kerran luin muista kuin miehistä ja naisista Jallusta (jos nyt en väärin muista). Lehdessä oli kattava artikkeli Etelä-Aasian ladyboysta, jotka nähtiin siellä kolmantena sukupuolena. En asiaa tuolloin sen kummemmin ymmärtänyt, lähinnä ihmettelin.

Pitkälle täytyi tulla aikuisiälle ennen kuin aloin pohtia asiaa sen vakavammin. Vielä lukiossa kuulin käytettävän termejä “paskan pakkaaja” ja “sairaus” viitattaessa homoihin ja lesboihin. En muista itse koskaan ajatelleeni seksuaalivähemmistöistä mitään negatiivista, mutta eihän se nyt yllättäisi, jos muisti olisi tehnyt tepposet.

Sittemmin olen kannattanut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Tuntuu absurdilta ajatella, ettei homoilla olisi samoja oikeuksia kuin heteroilla. Samoin on outoa – ja väärin – että sukupuoltaan korjaava ihminen täytyy todeta steriiliksi. Ja että meidät täytyy kategorisoida binäärisesti, eikä Suomessa juridisesti ole vieläkään olemassa kuin kaksi sukupuolta.

Palaan vielä lapsuuteen. Minulle ei siis näistä asioista koskaan puhuttu ja olen tutustunut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin vasta aikuisiällä. Tämä valitettavasti näkyy omassa ajatusmaailmassa. Olisi paljon helpompaa, jos asia olisi ollut jo lapsuudesta lähtien luonnollinen osa elämää. Onneksi nykypäivän nuorille ihmisten monimuotoisuus ei ole tabu vaan luonnollinen asia. Vältytään monilta ongelmilta, kun kenenkään ei tarvitse piilotella kaapissa omaa minäänsä. Tietysti edelleen on yhteisöjä, jotka haluavat kieltää homojen olemassaolon. Islamilaisissa maissa homous on rikos, eikä juuri mikään valtauskonto välitä homoista vaan haluaa tuomita heidät jonkinlaiseen kadotukseen. Työtä on on siis edelleen tehtävänä, eikä maailma suinkaan ole vielä valmis.

Yhteiskunnat menevät kuitenkin koko ajan kohti parempaa ja siitä olen iloinen.