Anssi Kela pyöräytti taas ulos uuden pitkäsoiton. Olen jo aiemmin ostanut tiketit Tampere-talon keikalle, joten odotuksia tätä albumia kohtaan kyllä löytyi.
Vuosi sitten levyltä pukattiin ulos ensimmäinen sinkku Rakkaus upottaa. Kuuntelin sen silloin ja totesin, että ok, ihan Kelalta kuulostaa. Keväällä tuli sitten Ilves, ja vaikka seuraan Kelaa aktiivisesti naamakirjassa, törmäsin biisiin ekan kerran vasta pari viikkoa ilmestymisen jälkeen sen soidessa radiossa salilla. Kuuntelin biisiä sitten myöhemmin uudestaan ja loppujen lopuksi totesin, että siinähän on todella toimiva ralli!
Nyt tuli sitten kokonainen levy uutta matskua. Onko tämä Ääriviivoja sitten mistään kotoisin? Kuuntelin levyn sen julkaisupäivänä töissä sekä pöydillä olevilla saippuarasioilla että nappikuulokkeilla. Totesin lähes ääneen, että tämä on sitten todellakin Anssi Kelaa. Kommentti ei ollut suoranaisesti positiivinen. Odotukset olivat jossain muualla. Ääriviivoja tuntui ensimmäisen parin kuuntelukerran jälkeen niin kuullulta. Jäin samantien kaipaamaan Kelalta jotain oikeasti uutta.
Annoin levylle kuitenkin uuden mahdollisuuden päästyäni koti ja otettuani käyttöön vähän hifimpää laitteistoa. Volumeakin pystyi pumppaamaan enemmän kuin jaetussa toimistokopissa.
Jo levyn ensimmäiseltä kierrokselta kolme biisiä nousi ylitse muiden: Bumerangi, Ilves ja Kiitos ei. Nämä biisit ovat toimineet 120-prosenttisesti siitä lähtien. Levyn arvo nousi selkeästi, kun sitä pääsi kuuntelemaan kunnon laitteistolla ja paremmalla keskittymiskyvyllä. Levy on taattua Kelaa ja vaikka se ensimmäisen kuuntelun jälkeen tuntuikin olevan jälleen taas sitä samaa, nyt haluaisin sanoa, että se on taas sitä taattua Kelaa. Kuitenkaan en panisi pahakseni, jos seuraava putkesta ulos pullahtava levy lähtisi kokeilemaan jotain aivan uutta, mutta tästä lisää kirjoituksen lopussa.
Sanoitukset – tarinat – ovat aina olleet Kelan juttu. The juttu. Niin ne ovat myös Ääriviivoissa. Ilveksestä itselle tulee väkisinkin mieleen Cheekin elämä ja ura, vaikken kaveria todellakaan tunne. Päähän vain piirtyy sellainen mielikuva. Ilves lainaa paljon Mikan faijan BMW:tä, enkä koe sitä mitenkään ongelmana – päinvastoin.
Kiitos ei on ehkä suosikkini levyltä. Biisin soundi on levyn muista biiseistä poikkeava ja ai että, kun kertsi pamahtaa soimaan! Toimii, toimii, TOIMII! Tästä tulee mieleen Roxetten kipale Good Karma – sen verran on mahtipohtinen lähtö kertsiin. Lisää tätä ja heti! Perkele, jos tämä ei soi livenä Tampere-talossa.
Kiitos ei tuo itselleni myös mieleen Kelan toiselta albumilta kappaleen Sormus. Se kertoo miehestä, joka haluaa toista naista, mutta sormus sormessa estää tämän. Kiitos ei taas kertoo miehestä, jota nainen yrittää iskeä, mutta mies toteaa kiitos, mutta ei kiitos. Biisien sanomassa on vahva kontrasti. En tiedä kuinka paljon se tulee eletystä elämästä, mutta joku voisi niinkin ajatella.
Sitten tullaan hiljalleen levyn murheenkryyniin Kenenkään ei pitäisi olla yksin. Biisi on hieno, mutta itselleni tulee tästä valitettavasti ilmeisesti aivan muut mielikuvat kuin biisinikkari on tarkoittanut. Ajattelen ihmisiä, joilla ei ole elämässään ketään. Ainut kontakti kuukausiin voi olla lähikaupan kassan tervehtiminen. Kun on nähnyt läheltä, miten tällainen yksinäisyys tuhoaa ihmisen, ei tämän biisin kuuntelu tunnu oikein soveliaalta. Biisistä olisi pitänyt saada äärimmäisen surullinen, eikä tällainen poppiralli. Tämä nyt on vain oma mielipiteeni, mutten sille minkään mahda.
Ääriviivoja pitää sisällään pitkästä aikaa myös dueton. Sä et tiennyt on laulettu Yonan kanssa ja tuo tietysti mieleen Nummelan aikaisen Puistossa, muttei valitettavasti sille pärjää. Diggaan kyllä ajatuksesta, että levyllä on duettoja, joten toivottavasti näitä on seuraavallakin kiekolla.
Levyn päättää Lento, jossa Verneri Pohjola soittaa trumpettia. Biisi ei kolahda itselleni. Edellisen pitkäsoiton Kuolleen miehen kitara on aivan toista maata tähän verrattuna.
Nyt jos peilaan Ääriviivoja edellisiin Nostalgiaan ja Anssi Kelaan (käytän tästä muuten itse nimeä The Black Album – eikö olekin sopiva?), niin mitä jää käteen? Ääriviivoja on vahvempi kuin Nostalgia, muttei pärjää Anssi Kelalle. Aika näyttää tuleeko tähän muutosta, mutta nyt tuntuu tältä. Oli miten oli, tätä levyä voi suositella kyllä hyvillä mielin!
Sitten loppuun vielä ajatus, entä jos koko albumi olisikin kasattu Ilveksen soundien ympärille? Tämä on kyllä mielenkiintoinen ajatus ja sanotaan nyt vaikka näin, että olisin kiinnostunut tuotteesta. Kela itse oli tätä pyöritellyt päässään, mutta todennut, että ajatus toimi vain Ilveksen kohdalla. Ehkä saamme tätä lisää seuraavalla levyllä? Siihen vielä päälle Kiitos ein kaltaista stadion soundia, niin olisin valmis leijumaan musiikilliseen nirvanaan.
