Blogi

Kuva
Gessle

Kyllähän tuo eilinen keikka kannatti käydä katsastamassa. Mitään ultimaattista elämystä ei ollut tarjolla, mutta perusvarmaa tekemistä senkin edestä. Ehdottomasti keikan parasta antia olivat Gesslen juonnot, joita oli selvästi enemmän kuin aiemmin. Hyvin käsikirjoitettua – ja osin improvisoituakin – showta. 

Musiikkipuoli olikin sitten kaksijakoista. Uudemmat sovitukset toimivat pääsääntöisesti hyvin. Keikan aloittanut The Look oli hyvä, Dressed For Success, Dangerous ja How Do You Do! Toimivat myös. Illan paras yksityiskohta oli Fading Like a Flowerin intro. Ja omiin suosikkibiiseihini kuuluvan The Sweet Hello, The Sad Goodbye kuuleminen livenä oli tietysti myös todella hienoa. Biisi oli monelle yleisössä varmasti täysin tuntematon ralli. Yleisöstä puhenollen, Kulttuuritalo oli ehkäpä puolillaan, joten joku lienee tehnyt rahallisesti tappiota (enkä usko, että se oli Gessle).

Mutta niin, kaksijakoista oli. Koska Marie ei ole enää karkeloissa mukana, on Gessle ottanut Helena Josefssonin laulamaan enemmän vokaaleja. Hänhän oli Roxetten taustalaulajana vuosia ja tehnyt muutenkin Gesslen kanssa yhteistyötä ja on vielä kaiken lisäksi loistavaääninen artisti. Mutta… Helenasta ei ole ollenkaan paikkaamaan Marien vokaaleja. Olisin paljon mieluummin kuunnellut Gesslen laulavan Fading Like a Flowerin kokonaan yksin kuin Helenan olevan puikoissa. Ei vaan toiminut ollenkaan. Valitan.

Keikka oli kuitenkin ehdottomasti kokemisen arvoinen. T-paidankin ostin. Olisiko ensi vuonna sitten taas aika Gyllene Tiderin nousta lauteille? Olisin välittömästi menossa Ruotsiin!

Olen pitkään (vuosia) halunnut pohtia, mitkä ovat suosikkibiisejäni Roxettelta. Itse asiassa vuosituhannen alussa koodasin ohjelman, joka arpoi satunnaisen biisin nimen tietokoneen käynnistyksessä ja annoin sille sitten arvosanan yhdestä kymppiin ja pidemmällä aikavälillä minulle olisi sitten muodostunut tarkempi kuva, mistä biiseistä pidän ja mistä en. No, ei se nyt aivan onnistunut kokeilu ollut.

Sittemmin mietin, että jos vain löisin taulukkoon kaikki biisit ja tiputtelisin siitä sitten pois osan ja katsoisin, mitkä rallit jäisivät jäljelle. Eipä tullut sitäkään tehtyä. Nyt, kun Roxettelta tuli ulos Boxette neljän DVD:n livetaltiointiboksi, rupesin taas pohtimaan, että kyllähän ne parhaat biisit on helppo listata. Ei se voi olla niin vaikeaa. Eli laitan tavoitteeksi määritellä nyt ne biisit. Ja listan koko on enimmillään 20 kappaletta.

Menen tällä kertaa albumikohtaisesti tuotannon lävitse. Debyyttialbumilta Pearls of Passion en valitse yhtään kappaletta. Neverending Love on kyllä hyvä biisi, muttei aivan yllä tälle listalle. Myöskään seuraavalta Dance Passion remix-albumilta en valitse yhtään kappaletta.

Look Sharp! sitä vastoin tuottaa listalle kolme kappaletta: The Look, Chances ja Dangerous. Levyllä on paljon muitakin hyviä biisejä, mutta otan nyt nämä kasariklassikot listalle. Look Sharp!:n molemmin puolin julkaistua It Must Have Been Lovea en nosta listalleni. En joulu- enkä talviversiota.

Seuraavalta levyltä otan nimikkoraita Joyriden lisäksi kappaleet Fading Like a Flower (Every Time You Leave) ja Knockin' on Every Door. Pari muutakin on siinä hilkulla, mutta jätän nostamatta tälle listalle.

Tourismilta listalle nousee vain How Do You Do! Pahaa tekee olla ottamatta muita biisejä, mutta pelkään, että ylitän muuten 20 kipaleen määrän.

Sitten onkin vuorossa Crash!Boom!Bang!, joka on suosikkilevyni, jolta voisin napsia helposti mukaan kymmenenkin kappaletta. Nyt otetaan sieltä kuitenkin vain(!) seitsemän: Harleys & Indians (Riders in the Sky), Fireworks, Sleeping in My Car, I Love the Sound of Crashing Guitars, What's She Like?, Lies ja I'm Sorry.

Rartiesiltä mukaan taittuu jo aiemmin sinkkujen B-puolina pyörinyt The Sweet Hello, The Sad Goodbye. Ja kokoelmalevy Don’t Bore Us:lta She Doesn't Live Here Anymore. Baladas en español:lta en ota mukaan yhtään raitaa.

Have A Nice Day:ltä sitten otetaankin taas muutama. Crush On You, Stars ja 7Twenty7 kelpaavat oikein mallikkaasti mukaan. Sitä vastoin Room Service jää ilman osallistujaa tällä kertaa. Ihan pahaa tekee taas, mutta nyt kävi näin.

Kokoelmalevyiltä The Ballad Hits ja The Pop Hits mukaan tarttuvat sinkkujulkaisut A Thing About You ja Opportunity Nox. The Rox Box ja sitä vastaavaa kokoelmalevy ei tuota listalle mukaan yhtään uutta biisiä.

Charm School ei ole omilla listoilla kovin kummoinen levy, mutta Speak To Me nousee listalle aivan selvästi. Travelling ei myöskään levynä kanna kuuhun asti, mutta Touched By the Hand of God otetaan kyytiin itseoikeutetusti.

Viimeiseltä studioalbumilta Good Karma mukaan nousee nimikkoraidan lisäksi Some other summer.

Lopullinen lista näyttää siis seuraavalta, kun mukaan on vielä valittu biisistä paras versio:

  1. The Look

  2. Chances (12” Dancehall version)

  3. Dangerous

  4. Joyride (Single version)

  5. Fading Like a Flower (Every Time You Leave)

  6. Knockin' on Every Door

  7. How Do You Do!

  8. Harleys & Indians (Riders in the Sky)

  9. Fireworks

  10. Sleeping in My Car

  11. I Love the Sound of Crashing Guitars

  12. What's She Like?

  13. Lies

  14. I'm Sorry

  15. The Sweet Hello, The Sad Goodbye

  16. She Doesn't Live Here Anymore

  17. Crush On You

  18. Stars (7” Almighty Radio Edit)

  19. 7Twenty7 (Demo)

  20. A Thing About You

  21. Opportunity Nox

  22. Speak To Me (Bassflow remix)

  23. Touched By the Hand of God

  24. Good Karma

  25. Some other summer

Eli eihän tässä nyt sitten kuitenkaan lopulta päästy alle kahdenkymmenen biisin. Tässä kuitenkin on nyt listalla aika selkeät omat suosikit. Spotifyn soittolista löytyy tästä:

Ja Gesslehän on keikalla Kultturitalolla 12. marraskuuta, joten sinnehän sitä pitäisi nokkaa suunnata tällä kertaa.

Aiheet:

Anssi Kela pyöräytti taas ulos uuden pitkäsoiton. Olen jo aiemmin ostanut tiketit Tampere-talon keikalle, joten odotuksia tätä albumia kohtaan kyllä löytyi.

Vuosi sitten levyltä pukattiin ulos ensimmäinen sinkku Rakkaus upottaa. Kuuntelin sen silloin ja totesin, että ok, ihan Kelalta kuulostaa. Keväällä tuli sitten Ilves, ja vaikka seuraan Kelaa aktiivisesti naamakirjassa, törmäsin biisiin ekan kerran vasta pari viikkoa ilmestymisen jälkeen sen soidessa radiossa salilla. Kuuntelin biisiä sitten myöhemmin uudestaan ja loppujen lopuksi totesin, että siinähän on todella toimiva ralli!

Nyt tuli sitten kokonainen levy uutta matskua. Onko tämä Ääriviivoja sitten mistään kotoisin? Kuuntelin levyn sen julkaisupäivänä töissä sekä pöydillä olevilla saippuarasioilla että nappikuulokkeilla. Totesin lähes ääneen, että tämä on sitten todellakin Anssi Kelaa. Kommentti ei ollut suoranaisesti positiivinen. Odotukset olivat jossain muualla. Ääriviivoja tuntui ensimmäisen parin kuuntelukerran jälkeen niin kuullulta. Jäin samantien kaipaamaan Kelalta jotain oikeasti uutta.

Annoin levylle kuitenkin uuden mahdollisuuden päästyäni koti ja otettuani käyttöön vähän hifimpää laitteistoa. Volumeakin pystyi pumppaamaan enemmän kuin jaetussa toimistokopissa.

Jo levyn ensimmäiseltä kierrokselta kolme biisiä nousi ylitse muiden: Bumerangi, Ilves ja Kiitos ei. Nämä biisit ovat toimineet 120-prosenttisesti siitä lähtien. Levyn arvo nousi selkeästi, kun sitä pääsi kuuntelemaan kunnon laitteistolla ja paremmalla keskittymiskyvyllä. Levy on taattua Kelaa ja vaikka se ensimmäisen kuuntelun jälkeen tuntuikin olevan jälleen taas sitä samaa, nyt haluaisin sanoa, että se on taas sitä taattua Kelaa. Kuitenkaan en panisi pahakseni, jos seuraava putkesta ulos pullahtava levy lähtisi kokeilemaan jotain aivan uutta, mutta tästä lisää kirjoituksen lopussa.

Sanoitukset – tarinat – ovat aina olleet Kelan juttu. The juttu. Niin ne ovat myös Ääriviivoissa. Ilveksestä itselle tulee väkisinkin mieleen Cheekin elämä ja ura, vaikken kaveria todellakaan tunne. Päähän vain piirtyy sellainen mielikuva. Ilves lainaa paljon Mikan faijan BMW:tä, enkä koe sitä mitenkään ongelmana – päinvastoin.

Kiitos ei on ehkä suosikkini levyltä. Biisin soundi on levyn muista biiseistä poikkeava ja ai että, kun kertsi pamahtaa soimaan! Toimii, toimii, TOIMII! Tästä tulee mieleen Roxetten kipale Good Karma – sen verran on mahtipohtinen lähtö kertsiin. Lisää tätä ja heti! Perkele, jos tämä ei soi livenä Tampere-talossa.

Kiitos ei tuo itselleni myös mieleen Kelan toiselta albumilta kappaleen Sormus. Se kertoo miehestä, joka haluaa toista naista, mutta sormus sormessa estää tämän. Kiitos ei taas kertoo miehestä, jota nainen yrittää iskeä, mutta mies toteaa kiitos, mutta ei kiitos. Biisien sanomassa on vahva kontrasti. En tiedä kuinka paljon se tulee eletystä elämästä, mutta joku voisi niinkin ajatella.

Sitten tullaan hiljalleen levyn murheenkryyniin Kenenkään ei pitäisi olla yksin. Biisi on hieno, mutta itselleni tulee tästä valitettavasti ilmeisesti aivan muut mielikuvat kuin biisinikkari on tarkoittanut. Ajattelen ihmisiä, joilla ei ole elämässään ketään. Ainut kontakti kuukausiin voi olla lähikaupan kassan tervehtiminen. Kun on nähnyt läheltä, miten tällainen yksinäisyys tuhoaa ihmisen, ei tämän biisin kuuntelu tunnu oikein soveliaalta. Biisistä olisi pitänyt saada äärimmäisen surullinen, eikä tällainen poppiralli. Tämä nyt on vain oma mielipiteeni, mutten sille minkään mahda.

Ääriviivoja pitää sisällään pitkästä aikaa myös dueton. Sä et tiennyt on laulettu Yonan kanssa ja tuo tietysti mieleen Nummelan aikaisen Puistossa, muttei valitettavasti sille pärjää. Diggaan kyllä ajatuksesta, että levyllä on duettoja, joten toivottavasti näitä on seuraavallakin kiekolla.

Levyn päättää Lento, jossa Verneri Pohjola soittaa trumpettia. Biisi ei kolahda itselleni. Edellisen pitkäsoiton Kuolleen miehen kitara on aivan toista maata tähän verrattuna.

Nyt jos peilaan Ääriviivoja edellisiin Nostalgiaan ja Anssi Kelaan (käytän tästä muuten itse nimeä The Black Album – eikö olekin sopiva?), niin mitä jää käteen? Ääriviivoja on vahvempi kuin Nostalgia, muttei pärjää Anssi Kelalle. Aika näyttää tuleeko tähän muutosta, mutta nyt tuntuu tältä. Oli miten oli, tätä levyä voi suositella kyllä hyvillä mielin!

Sitten loppuun vielä ajatus, entä jos koko albumi olisikin kasattu Ilveksen soundien ympärille? Tämä on kyllä mielenkiintoinen ajatus ja sanotaan nyt vaikka näin, että olisin kiinnostunut tuotteesta. Kela itse oli tätä pyöritellyt päässään, mutta todennut, että ajatus toimi vain Ilveksen kohdalla. Ehkä saamme tätä lisää seuraavalla levyllä? Siihen vielä päälle Kiitos ein kaltaista stadion soundia, niin olisin valmis leijumaan musiikilliseen nirvanaan.

Gessle julkaisi viime vuonna kaksi sooloalbumia. En vacker natt ilmestyi keväällä ja En vacker dag syksyllä. Välissä oli kesän kiertue En vacker kväll(, josta tuli myös livealbumi ulos). Tänä vuonna ilmestyi vielä Small Town Talk, joka kasaa näistä ruotsinkielisistä levyistä parhaat palat ja lisää keitokseen myös muita aiemmin ilmestyneitä biisejä. Suoranaisesti yhtään uutta biisiä tällä englanninkielisellä kiekolla ei ole.

Kaikki kolme levyä ovat hyvin rauhallisia temmoltaan (jotain kantrivivahteita) ja biisit näyttävät uutta puolta Gesslen tuotannosta. Mitään hurjia menestyksiä yksikään näistä levyistä ei ole ollut, enkä kyllä yhtään ihmettele. Minulle nämä eivät ole avautuneet oikein ollenkaan. Varsinkin vuosi sitten julkaistu En vacker dag on omaan korvaan aivan mitään sanomaton, enkä ole vielä löytänyt siltä yhtään hyvää biisiä. En vacker natt ei ole kovin ihmeellinen sekään, mutta Första pris ja Tittar på dej när du dansar ovat kuitenkin todella hyviä biisejä.

Small Town Talk sisältää näiden levyjen parhaat puolet. The Finest Prize (Första priset) ja Simple Sound (Tittar på dej när du dansar) toimivat myös englanniksi, mutta alkuperäiset biisit ovat kyllä oma valintani. Levyllä on myös pingiksen MM-kisabiisi Name You Beautiful, joka on kyllä törkeän hyvä ralli, mutta ei sovellu tälle levylle ollenkaan.

Jos näitä levyjä pitäisi johonkin edellisiin julkaisuihin verrata, niin ehkäpä Gesslen omaa nimeä kantava debyytti 80-luvun alussa tai Mazarin 2003, mutta nämä uudet ovat kuitenkin selkeästi huonompia. Eivät ole ollenkaan mun juttu – muutamaan hyvää biisiä lukuunottamatta. Ehkä Gessle näille näki tilausta elämässään, mutta toivon itse, että seuraava julkaisu palaa takaisin raikkaan popin puolelle.

Kuva

Yle uutisoi kuinka Rautalammille haettiin uutta kirkkoherraa. Hakijoita oli yksi, mutta häntä ei valittu. Syynä oli pastori Anssi Massisen suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin.

Sen lisäksi, että Massinen ei suostuisi vihkimään samaa sukupuolta olevaa paria, hän uskoo myös “eheytyshoitoihin”. Nämä “hoidot” on todettu huuhaaksi – vaaralliseksi sellaiseksi – ties kuinka monta kertaa ja monet hoitoja ennen tarjonneet ovat pyytäneet julkisesti anteeksi aiheuttamaansa kärsimystä. Tässä valossa on siis päivän selvää, ettei Massista tulekaan valita kirkkoherraksi.

Jännää tästä asiasta kuitenkin tekee se, ettei kirkolliskokous ole vielä linjannut myötämielisyyttä samaa sukupuolta oleville pareille. Ei tarvitse mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun Massinen olisi ollut mallikirkkoherra. Pastori, joka olisi halunnut vihkiä homoja, olisi taasen jätetty valitsematta katraan paimentajaksi. 15 vuodessa on tultu pitkä matka yhdenvertaisuuden toteutumisessa. On vain ajan kysymys, kun kirkko antaa pappiensa vihkiä vapaavalintaisesti pareja sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntaukseen katsomatta. Jo tovin suurin osa papeista on ollut valmis vihkimään homoja, jos käsky käy. Ja suuri osa on valmis tekemään niin ilman lupaakin.

Maailma muuttuu ja kirkolla on edessään suuria muutoksia. Uskonnoilla ylipäätään on edessä muutoksia vastatessaan maallistuvaan maailmaan. Mitä kirkolla on tarjottavana siinä vaiheessa, kun alle 10 prosenttia uskoo kristinuskon jumalaan? Mitä nousee yhteisen uskon tilalle? Vai nouseeko mitään? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vielä vastauksia.