Blogi

16. helmikuuta 2019 - 18.09
Kuva
Parta

Sain aikoinaan rippilahjaksi parranajokoneen. Se oli hyvä, mutta vähitellen sen akku kului loppuun ja partaa pystyi leikkaamaan vain kone seinässä kiinni ajon ajan. Lopulta akku meni niin huonoon kuntoon, etteivät elektronit enää virranneet sen lävitse, joten oli pakko vihdoin ja viimein mennä kaupoille ostamaan uusi. Pärjäsin tällä ensimmäisellä härvelillä 15 vuotta.

Syksyllä 2013 päädyin kuitenkin Anttilaan etsimään uutta parranajokonetta. Poistomyynnissä oli Remingtonin vastaavan näköinen laite (-50%), joten ostin sen. Philipsini oli saanut korvaajan.

Kotona huomasin, ettei ostokseni ehkä ollutkaan paras mahdollinen (halvinhan se oli). Akun lataamiseen meni 24 tuntia, eikä parran ajaminen onnistunut laturin ollessa seinässä.

Ensimmäisillä ajoilla huomasin, ettei ajo ollut alkuunkaan niin pehmeää kuin aiemmalla koneella. Remington suoranaisesti repi karvoja irti, niin että se kirpaisi, eikä tämä “ominaisuus” ajan myötä hävinnyt minnekään. Onneksi oma parraskasvuni ei vaadi päivittäistä ajamista.

Viisi vuotta keplottelin tällä härvelillä, mutta loppuvuodesta leikkuri ei enää mennyt päälle, ja kun sen lopulta sai päälle, se ei enää sammunut power-nappulasta, vaan avaamalla teräosio lennosta auki!? Ja akkuhan siinä laitteessa ei missään vaiheessa kestänyt kovin montaa ajoa. Lopulta hädin tuskin yhtä.

Lopulta Prismasta jäi käteen uusi Philipsin parranajokone. Olen tähän mennessä ladannut sen akun kerran ja se toimii sillä latauksella edelleen. Kone ei ole repinyt missään vaiheessa yhtään karvaa, joten olen siinäkin mielessä tyytyväinen ostokseeni.

Remingtonin parranajokone on yksi huonoimpia, ellei huonoin, ostos, mitä on tullut tehtyä. Onneksi siihen ei montaa kymppiä uponnut valuuttaa. Itse asiassa tämä uusi silppuri oli halvempi kuin edeltäjänsä olisi ollut täysihintaisena.

Oppiko tästä nyt sitten mitää tai jäikö käteen muuta kuin karvat? En tiedä. No, ainakin nyt parranajo on taas pikemminkin nautinto kuin kärsimys.

31. tammikuuta 2019 - 21.19
Kuva
Gpiste.org 10

Gpiste.org on ollut nyt kuukauden ajan Drupal 8:n päällä toimimassa. Ihan hyvältä näyttää, vaikka tekemistähän tässä on vielä vaikka kuinka. Mennään betalla vielä pitkään. Toimii kuitenkin sekä desktopilla että mobiilissa, joten sisältö on saatavilla ja sillä pääsee nyt jo aika pitkälle.

Graafinen suunnittelijahan mä en ole, joten täytyy nyt vaan pärjätä sellasella leiskalla ku sattuu tulemaan. Palasin designissa kesällä 2015 käyttämääni värimaailmaan, kun se tuntui hyvältä.

Joitain sivustosuunnittelun filosofisia ajatuksia tässä pyrin noudattamaan. Kuten huomaa, niin mitään karuselleja tai superhero-elementtejä näiltä sivuilta ei löydä. Samoin sivusto ei laajene koko näytön kokoiseksi 4K-ruudulla. En yhtään diggaa sellaisista sivuista, joilla näkee yhden sanan, kun fontti on giganttisen kokoinen. Luonnollisesti haluan kuitenkin pitää fontin sen kokoisena, että sitä pystyy lukemaan sekä desktopilla että mobiilissa.

Käytössä on myös perinteinen navigaatiopalkki desktopilla, enkä luota pelkän hampurilaismenun voimaan. En halua aiheuttaa käyttäjälle yhtä ylimääräistä klikkausta, kun siihen ei ole mitään tarvetta.

Ja käytössä on myös animointeja hyvin maltillisesti. En halua sivuille mitään pyöriviä latausikoneita tai vilkkuvia valoja linkkien hover-efektiin.

Eikä täällä muuten lähde automaattisesti mikään videokaan pyörimään (poislukien 404-sivu...). Se jos mikä on ärsyttävää. Sivustoa voi myös kelata alas ja ylös nuolinäppäimillä (toisin kuin maikkarin sivuja välillä).

Aikomukseni ei siis ole pyöriä kaikkien nykyisten muoti-ilmiöiden mukana vaan panostaa lähinnä sisältöön. Blogaus on kivaa, mutta olen nyt julkaissut myös muutamia omia proosatekstejäni. Tulen niitä lyömään linjoille jatkossa vielä lisää. Samoin uutena sisältöelementtinä on julkaisut-osio. Olisin halunnut tähän käyttää Bibliography & Citation moduulia, mutta se ei osaa vielä hakea kunnolla tietoja Zoteron exportista, joten jään odottelemaan moduulin kehitystä ja menen tällä erää staattisella sivulla.

Muuten teknisellä puolella otin käyttöön Varbase-distron, joka tarjosi suoraan laatikosta paljon hienoja juttuja ja säästi kehittäjän työtä suuresti. Täydellinen ei tämäkään ole, mutta olen silti hyvin tyytyväinen. Sisällön tuottaminen on entistä rattoisampaa :)

 

23. tammikuuta 2019 - 21.06
Kuva
Kuutin jalka

Kuutilla on ikää vasta pari viikkoa, mutta päässä on pyörinyt jo vaikka mitä. Isyys ei todellakaan näytä olevan mulle mitenkään helppo juttu. Ensimmäiset 48 tuntia oli aivan hirvittävät univajeesta johtuen. Sen jälkeen rupesin saamaan vähän omista ajatuksistani kiinni, mutta vain huomatakseni, että olen hyvin ahdistunut ja jossain määrin kroppa oli paniikissa.

Kotiuduttuamme pystyin lähinnä tekemään perusjuttuja pakottaen kroppani toimimaan. Ei ollut mikään kevyt aloitus. Nostin lääkitystasoa välittömästi, mutta kokonaan ahdistusta ei saanut katoamaan. Jouduin jäämään hetkeksi sairauslomalle.

Mikä minua sitten ahdistaa? Siinä on hyvä kysymys, johon on harvinaisen vaikea löytää vastausta, mutta koetan löytää jotain langan päitä, joihin tarttua.

Lapsen tekeminen on pahimpia ilmastotekoja, joita voi kuvitella. Ja silti olen isä. Haluan pitää lapsen aiheuttamat hiilidioksipäästöt pienenä (kestovaipat, kirpparikamaa jne.), mutta jo tällaisen miettiminen aiheuttaa tuskaa pään sisällä. Haluan, että lapseni kasvaessa isoksi, ilmastonmuutos on voitettu.

Voisin kuvitella, etten pohtinut isyyttä etukäteen tarpeeksi. Eihän sitä tietysti koskaan voi tarpeeksi pohtiakaan – aina tulee yllätyksiä. Itse kuitenkin varmaan suljin lapsen tulon ajatuksistani. “Se tulee sitten joskus tulevaisuudessa”, toimi hetken, muttei enää. Pelkäsin.

Pelkäsin – ja pelkään edelleen – ainakin sitä muutosta, jonka lapsi tuo mukanaan. Kuinka en enää voi lähteä ulos vain avaamalla oven, vaan minun täytyy ottaa huomioon myös lapsen hoitaminen. Pelkään sitä, että olen pallo jalassa. (Onnekseni nämä pari ensimmäistä viikkoa eivät ole tuntuneet mitenkään siltä, että olisin ketjussa kiinni.)

Pelkään vastuuta. Olen pelännyt aina uutta askelta, joka tuo lisää vastuuta elämään. Kuten aiemmin kirjoitin, oli aika steppi hypätä vastaamaan Tampereen yliopiston verkkosivuista, mutta vastuu lapsesta on tähän nähden vähintään tuhatkertainen. Olen vastuussa toisesta ihmisestä.

Pelkään kuolemaa. Tämän kanssa olen nyt paininut enemmän tai vähemmän kymmenen vuotta. Joka kerta hypätessäni fillarin selkään tai matkustaessani pois Tampereelta kelaan mielessäni riskiä, joka voi viedä henkeni. Nyt vastuullani on pieni vauva. Ja pelkään lapsen (kätkyt)kuolemaa hirveästi, eikä sitä saa mielestäni mitenkään pois.

Olen tietysti miettinyt paljon paljon muutakin. Vaikkapa sitä, millaiset geenit kaveri on minulta perinyt. Nekö, jotka kirjoittavat tätä blogausta ahdistuksesta? Vaiko ne, jotka tekivät väitöskirjan? Itsestä tuntuu, että annan geenieni myötä kuutille takamatkaa. Joku muu saa syntymässään paremmat geenit kuin itse pystyin tarjoamaan.

Tietysti etukäteen on jo päässyt murehtimaan monesta asiasta. Kuinka pitää huoli siitä, ettei kuutti kaada televisiota päälleen? Tai pissaa jatkoroikkaan? Vastuuta tulee paljon seuraavien vuosien aikana.

Ja vaikka itse pystyisi hoitamaan kaiken ok, voi olla, että joku toinen hölmöilee. Ajaa autolla kuutin yli suojatiellä tai rupeaa koulukiusaajaksi.

Oma lukunsa on tietysti ihmiset, jotka eivät rokota lapsiaan tai itseään ja sillä vaarantavat myös minun lapseni hyvinvoinnin. Miten voisin ikinä laskea kuuttia minnekään, kun en tiedä kuka on edesvastuuton ja kuka ei? Täytyy vain toivoa, ettei kuutti ole allerginen millekään rokotteelle, jottei joudu olemaan pelkästään laumaimmuniteetin varassa.

Vanhemmuus ei pääty koskaan. Lakiteknisesti minun ei tarvitse enää noin 18 vuoden kuluttua huolehtia kuutista, mutta todellisuudessa olen vanhempi krematorioon asti. Olettaen, ettei kuutti nuku pois ennen minua – ja sehän olisikin mieltä musertavaa.

Olen vastuussa pienen kaverin kasvattamisesta, vaikken ole opiskellut lasten pedagogiikkaa päivääkään. Vahdin kuutin terveyttä, vaikkei minulla ole mitään koulutusta siltäkään suunnalta. Pystyisin päivittämään kuutin softat, jos kaverissa softaa olisi, mutta kun ei ole. Kuinka paljon paremman kasvatuksen kykenisin antamaan, jos olisin kouluttautunut lastentarhanopettajaksi ja lastenlääkäriksi?

Onko se nyt jotenkin ihme, että ahdistaa? Onneksi tässä vähitellen on saanut huomata, ettei kuutti mene rikki, vaikka siihen koskisi. Kaveri on ollut rauhallinen ja odotan innolla, että pääsen ensimmäisen kerran kävelemään ulos ja ihmettelemään luontoa pienen ihmisen kanssa. Saati sitten katselemaan rakettien laukaisuja ja sitä kuinka lähdemme ihmiskuntana Marsia kohti.

Tärkeimpänä asiana haluan kuitenkin opettaa kuutin ajattelemaan ja ymmärtämään asioita. Olemaan terveen skeptinen kaikkea kohtaan, myös minua itseäni.

Vaikken ole millään muotoa lapsen kasvattamisen ammattilainen, haluan antaa kuutille parhaan mahdollisen elämän. Kodin, jossa on hyvä ja turvallista olla. Jossa lapsen ei tarvitse pelätä, kuunnella riitelyä tai olla nälissään.

Kirjoitin tämän tekstin täysin omasta näkökulmastani. Onnekseni kanssani kuuttia hoitaa kuitenkin myös Aino. En pärjäisi mitenkään ilman ihanaa vaimoa, joka ymmärtää myös omaa ahdistustani.

 

Aiheet:
17. tammikuuta 2019 - 21.21
Kuva
Japani

Wikipediasta löytyy kaikenlaista tietoa, mutta myös paljon ihan raakadataa, josta on mukava pyöritellä käppyröitä. Tällä kertaa kaivoin esille dataa eri maiden uskonnollisuuksista – tai tarkemmin ottaen uskonnottomuuksista – ja murhatilastoja.

Näitä tilastoja, kun naitti yhteen, niin sai jonkinlaista korrelaatiota uskonnottomuuden ja murhanhimottomuuden välille. Uskonnottomuusarvona käytin Wikipedian listausten keskiarvoa ja mukaan otin vain maat, joista oli tarjolla sekä murha- että uskonnottomuustilastot. Tulos näyttää graafisesti seuraavalta (ylin pallukka on Venezuela, tuntemattomasta syystä siihen ei tule nimeä).

Murhat vs. uskonnottomuus

 

Maanosista Afrikka oli yllättäen ainut, jossa tilanne oli käänteinen. Siellä uskonnottomat valtiot olivat murhanhimoisimpia. No, minulla ei ole tietenkään mitään kompetenssia sanoa, onko tässä minkäänlaista kausaliteettia, vaikkakin uusimmat tutkimukset ovatkin kertoneet, että kansan luopuessa uskonnosta tulee siitä vauraampi ja naisten asema paranee.

Islantilaiset ovat tällä hetkellä maallistumassa vauhdilla. Uusimman tutkimuksen mukaan 0,0% alle 25-vuotiaista uskoi Jumalan luoneen maan. Länsimaat ovat muutenkin maallistumassa koko ajan. Suomessakin kirkon jäsenmäärä laski viime vuonna ensimmäisen kerran alle 70 prosentin, eikä pudotukselle näy loppua. Missä olemme 20 vuoden kuluttua? Seuraan tilastoja mielenkiinnolla.

1. tammikuuta 2019 - 13.28
Kuva
Fillaroinnit 2018

Viime vuoden tsygäilyt menivät oikein hyvin. Olin huhtikuisen leikkauksen jälkeen pyöräilykiellossa juhannukseen asti, joten touko- ja kesäkuun ajamiset olivat varsin olemattomia. Myös Pirkan pyöräily jäi välistä. Maaliskuu oli myös niin viileä, ettei tullut vielä tuolloin ajettua. Juhannuksen jälkeen tulikin sitten tykitettyä, kun intoa oli vaikka kuinka.

Heinäkuun saldona oli yli 700km, mikä on oma kaikkien aikojen enkka. Kesällä tuli ajettua kolme yli sadan kilometrin lenkkiä (mm. Näsijärvi ja Pyhäjärvi ympäri erillisinä ajoina). Tästä on hyvä jatkaa tälle vuodelle. En aseta mitään sen suurempaa tavoitetta. Pirkan pyöräily olisi kiva ajaa, ja jos kaksituhatta tulee mittariin syksyllä, olen ihan tyytyväinen. Haluan kuitenkin pitää pyöräilyn harrastuksena, joka tuo(?) energiaa elämään, eikä vie sitä pakkopullana. Viime kevään tauko teki todella hyvää, koska juhannuksen jälkeen jo pelkkä fillarin haistelu sai ajohanskat syyhyämään.

Fillarointidata 2018
Aiheet: