Blogi

SpaceX:n Starhopper lensi viime yönä Suomen aikaa toisen lentonsa. Ensimmäisen jäädessä tarkoituksella alle kahdenkymmenen metrin korkeuteen, käytiin nyt noin 150 metrissä. Starhopper-testialus – lentävä vesitorni – jää nyt eläkkeelle ja seuraavat lennot tullaan tekemään Starship-aluksen prototyypeillä.

On ollut hienoa nähdä kuinka SpaceX:n vuosien kehitystyö alkaa nyt tuomaan näkyviä tuloksia. Ensimmäiset maininnat uusien aluksien käyttämästä Raptor-rakettimoottorista ovat jo kymmenen vuoden takaa, mutta viimeisen muutaman vuoden ajan SpaceX – lähinnä Elon Musk – on alkanut hypettämään, kuinka uudella BFR-aluksella päästäneen Marsiin.

Viimeöinen testi oli hyvä askel kohti lopullista avaruudessa lentävää rakettia. Sen lisäksi, että Raptor-rakettimoottorit ovat todella tehokkaita, ovat ne ensimmäisiä käytössä olevat full flow staged combustion cycle -kombinaatiota (ai, mitä se on suomeksi?) käyttävät moottorit. Näitä ovat insinöörit visioineet jo 60-luvulla, mutta vasta nyt SpaceX:n insinöörit ovat onnistuneet tekemään toimivan version järjestelmästä (vaati muun muassa uuden metalliseoksen kehittämisen, jotta moottori kestää kasassa). Käytännössä moottorin tehokkuus on huomattavasti suurempi kuin open cycle Merlin-rakettimoottoreissa, joita käytetään nykyisissä SpaceX:n Falcon-raketeissa. Tämän lisäksi polttoaine on vaihtunut kerosiinista metaaniksi. Luonnollisesti raketit osaavat laskeutua ja niitä käytetään uudelleen useita kertoja.

Vielä on vuosia matkaa siihen, että päästään edes Kuuhun saati sitten Marsiin. Askeleita otetaan kuitenkin nyt koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Toivottavasti Starship saa ensimmäisen testilentonsa vielä tämän vuoden puolella.

Ihmiskunta on hiljalleen siirtymässä pelkän maapallon asuttamisesta kohti lajia, joka pystyy liikkumaan myös avaruudessa planeettojen välillä. Odotan tätä kuin kuuta nousevaa monesta syystä ja haluan päästä ennen eläkeikää Marsiin. Pelkkä menolippu riittää.

Gyllene Tideriltä pyörähti viimeinen studioalbumi ulos ennen, nyt jo käynnissä olevaa, bändin jäähyväiskiertuetta. Samma skrot och korn on hieman ristiriitainen tapaus, mutta kuitenkin hyvä albumi.

Ensimmäisenä sinkkuna julkaistiin Jag drömde jag mötte Fluortanten. Kolahti toisella tai kolmannella kuuntelukerralla aivan totaalisesti. Todella hyvä ralli. Ei suoranaisesti kuulosta GT:ltä, muttei suoranaisesti miltään muultakaan. Sopiva mixaus 70-lukua, Gesslen sooloja ja Gyllene Tideriä. Ehkä lähimmäksi tätä biisiä pääsee Här kommer alla känslorna tai Jag skulle vilja tänka en underbar tanke.

Albumi itsessään kuulostaa hyvin Gyllene Tideriltä, mutta suoranaisesti mitään Sommartiderin tai Gå & fiskan kaltaisia hittejä levyllä ei ole yhtään. Albumi on kuitenkin vahva kokonaisuus, eikä siellä ole heikkoja lenkkejä mukana.

Oikeastaan, kun tarkemmin pohdin, niin en oikein ole koskaan ollut kiinnostunut GT:n albumeista, vaan lähinnä biiseistä. Hittejä on järjetön kasa ja livelevyt tarjoavat niitä kovalla sykkeellä. En muista koska olisin kuunnellut viimeksi Moderna tider tai Puls-albumit lävitse. Albumina olen soitellut lähinnä vain näitä kahta uusinta, jotka ovat todella tasapainoisia kokonaisuuksia. Kuitenkin, Gyllene Tiderin perintö on valtava läjä kovia poppibiisejä ja pari balladia.

Uusimmalle kiekolle on mahdutettu pari hyvää twistiä. Någon att hålla i hand on koveribiisi, kuten pari muutakin Gyllene Tiderin rallia 80-luvulla oli, eikä tämä ole ollenkaan hullumpi. Samoin rumpali Micke Sydin laulama Låt denna trumslagarpojke sjunga! on oiva piristys 80-lukua.

Olisihan sitä tietysti toivonut, että viimeisimmälle levylle olisi tullut jokin järjetön leka, mutta ei tullut (joskin Fluortanten on omasta mielestäni GT:n paras biisi tämän vuosituhannen puolella). Nyt sitten vielä viimeinen kiertue loppuun ja sitten se oli siinä. 40 vuotta Gyllene Tideriä. Haikeaksi vetää.

Ostin keväällä 2014 käytettynä Lenovon Thinkpad X1 Carbon -kannettavan. Kone maksoi tuolloin 1200€, kun se hinta oli uutena (2012) ollut jotain kahden ja kolmen tonnin väliltä. Asensin tuolloin vielä uutukaisen Kubuntu 14.04 LTS -julkaisun käyttikseksi ja rupesin duunailemaan koneella juttuja.

Ja tulihan niitä sitten tehtyä. Kone oli päivittäisessä käytössä 4 vuotta ja se reissasi ympäri Suomen ja ulkomaillakin pyörähti. Kuitenkin viime syksynä jossain välissä kone ei enää herännyt, kun läpän laski kiinni ja avasi. Aukaistessa näyttö pysyi mustana, vaikka kone ruksutteli jotain. Ajattelin, että jokin läpän mekanismi on pettänyt, mutten asiaa oikein koskaan kerennyt selvittelemään. Käyttelin konetta kuitenkin edelleen, mutta niin, että sammutin sen aina. Kone kuitenkin buuttaa muutamassa sekunnissa loginiin, joten ei hätää.

Nyt kuitenkin tuo Kubuntu-julkaisukin tuli elinkaarensa päähän, joten ajattelin tarkistaa, ettei nyt kuitenkin ollut vain softavika. Ja olihan se! Löin uusimman Fedoran koneeseen ja kaikki pelaa taas. Intelin prossujen tietoturvaongelmat tätä konetta ovat eniten hidastaneet ja akun kesto ei ole koskaan ollut hyvä, mutta muuten tätä käyttää edelleen oikein mielellään. Pidän näppäimistöä ja tappihiirtä parhaana, mitä olen koskaan käyttänyt. Työkoneena tällä erää käytössä oleva X280 ei ole alkuunkaan näin hyvä varsinkaan tappihiiren osalta.

Kubuntu 14.04:aa tuli myös ajettua koko elinkaaren ajan ja olin kyllä onnellinen käyttäjä. Käyttis toimi vikkelään ja vakaasti, joskin sitten lopulta korruptoitui tuon läppärin sulkemisen kanssa. Myös Chromiumin päivitykset laahasivat perässä aivan jäätävästi, joten ei Canonical nyt aivan puhtaita jauhoja saa. Kuitenkin KDE 4:n viimeinen intanssi toimi juuri, kuten minä sen haluan toimivan, joten olen tyytyväinen. Tykkään käyttiksestä, jonka saan kustomoitua vastaamaan omia työtapoja, eikä päinvastoin.

Nyt alla on Fedora 30, jonka käyttöikä on maksimissaan puolitoista vuotta, joten sitten täytyy taas katsella, että siirrynkö Fedora 31:een, vai kokeilenko jotain muuta KDE-distroa. Työkoneessa on nyt Kubuntu 18.04 Fedoran sijaan, joten tulee näitä suosituimpia jakeluita pyöriteltyä puolin ja toisin.

X1 Carbon jatkakoon puksutteluaan.
 

Kirjoittelin aiemmin miesten lätkämenestyksistä eri maiden välillä. Pyörittelin nyt voitokkaan MM-turnauksen jälkeen taas dataa. Käsittelen tässä vain modernia jääkiekkoa vuodesta 1992 eteenpäin. Vuoden 1992 kisat olivat ensimmäiset, joissa mukana oli Venäjä Neuvostoliiton sijaan ja mestaruus ratkaistiin playoff-menetelmällä.

Näin 28 MM-turnauksen sijoitusten keskiarvoissa viisi maata nousee ylitse muiden. Ruotsi on menestynein kiekkomaa keskiarvoisen sijoituksen ollessa karvan yli kolme. Käytännössä Ruotsi pelaa siis mitaleista aina. Tätä tekevät myös perässä tulevat Kanada ja Suomi. Tsekki oli vielä hetki sitten menestyneempi, mutta heillä viimeiset vuodet ovat menneet nihkeästi ja MM-kisasijoituksen ka. on vajaat neljä. Viidentenä olevan Venäjän keskiarvo on pykälän yli neljän ja tämä johtuu lähinnä 2000-luvun alun sekoiluista kiekkokaukaloissa. Tällöin oli lähellä, ettei Venäjä jopa tippunut ykkösdivariin. Nämä viisi maata ovat samalla myös ainoat, jotka ovat aina pelanneet MM-kisoja korkeimmalla sarjatasolla.

Seuraavaan rykelmään nostan neljä kiekkomaata: USA (6,04), Slovakia (7,63), Sveitsi (8,32) ja Saksa (10,07). Yhdysvallat on nostanut profiiliaan tämän vuosituhannen puolella, mutta jymypotti on vielä antanut odottaa itseään. Voisin kuitenkin kuvitella, että finaalipaikka irtoaa vielä seuraavan viiden vuoden sisään. Slovakia ei ole viime vuosina pärjännyt, mutta vuosituhannen vaihteen menestysvuodet pitävät vielä keskiarvon aika korkealla. Sveitsi taaseen pyörähtä B-sarjassa 90-luvulla, mutta on viime vuosina pelannut kaksi kertaa finaalissa Ruotsia vastaan, joten käyrä on mennyt selkeästi ylöspäin. Myös Saksan käyrä on mennyt ylöspäin ja viimevuotinen olympiahopea oli jättipommi, vaikkei se tässä tilastossa mitenkään näykään.

Kolmas kategoriani sisältää seuraavat kiekkomaat Latvia (11,00), Norja (12,32), Valko-Venäjä (12,58), Ranska (13,61) ja Tanska (14,25). Eritoten olen ilolla seurannut Tanskan nousua kiekkomaaksi. Maa, jossa ei pysty luistelemaan ulkona on nyt kuitenkin tasainen pääsarjatason kiekkomaa. Ranskan taival taasen pääsarjatasolla päättyi tänä keväänä ja ensi vuonna vauhtia haetaan ykkösdivarista.

Suomalaiseen jääkiekkoiluun on nyt tarttunut voittamisen kulttuuri; sekä miehiin että naisiin. On siis mahdollista, että voimme juhlia mestaruutta jo ensi vuonna uudestaan miesten puolella.

Ruotsalais-tanskalaisen rikossarja Sillan kaikki neljä kautta on nyt tullut katseltua ja kyseessä on yksi parhaita TV-sarjoja – ellei paras – joita on tullut tsiikailtua. Katselin ensimmäiset pari kautta niiden tullessa Netflixiin joskus 2015 ja tänä vuonna katseltiin nyt viimeiset kaksi kautta, kun Netflix oli nekin sisältötarjontaansa haalinut.

Jos kausia pitäisi jotenkin arvottaa, niin en oikein muuta osaa sanoa kuin, että toinen kausi oli inasen heikompi kuin muut kaudet. Yllätyksenä tuli myös, ettei neljännessä kaudessa ollut kuin kahdeksan jaksoa muiden kausien kymmenen sijaan. Jokainen 38 jaksosta oli kuitenkin jännittävää viihdettä.

Nordic noir toimii ja poliisisarjan näkökulmasta koen, että Silta hakkaa kaikki jenkkituotannot mennen tullen. CSI ja kumppanit ovat kevyttä komediaa Sillan rinnalla. Sarjaa voi suositella kaikille rikossarjoista tai yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille. Ja tietysti sarjan päähenkilön Sagan autismin/aspergerin kanssa painiva hahmo on kiinnostava. Miten yhteiskunta ja työkaverit suhtautuvat ihmiseen, joka toimii erilailla kuin he.

Suomalainen Sorjonen ei pääse lähellekään Sillan käsikirjoituksen tasoa, vaikka muuten suomalaisella vastineella on hetkensä. Sillan selkeästi parasta antia on käsikirjoitus, joka on niin monisyinen, ettei katsoja arvaa syyllistä kovinkaan nopeasti.

Odottelen, koska saamme pohjoismaisen scifi-sarjan katseltavaksi. Enkä tarkoita tällä Iron Skyta tai Star Wreckiä, vaikka Samuli Torssonen hyvää työtä tekeekin. Sillan kaltainen melankolinen ja vakava scifi toimisi omaan makuun paremmin kuin Star Wreck.