Blogi

Olen seurannut Maikkarin F1-uutisia noin 20 vuotta. Vielä muuttaessani ensimmäiseen yksiöön vuonna 2006 selaimen kolme ensimmäistä (aina) aukiolevaa välilehteä olivat The Daily Roxette, Maikkarin F1-sivusto ja F1-forum. Nykyään en tapita näistä enää mitään aktiivisesti, mutta kahta ensimmäistä luen, kun sopiva otsikko kävelee vastaan sosiaalisessa mediassa.

Maikkarilla oli ennen tarjota kuski- ja rataesittelyt, kuntopuntarit, uutiset, pistetilastot ja sen sellaista. Nyt näistä ei ole tarjolla kuin uutiset. Koko F1-sivusto on kutistunut sekavaksi sillisalaatiksi, josta sisältö on lähtenyt kävelemään jo aikoja sitten. Tulee mieleen nihkeä WordPress-sivusto, jossa seikkaillaan vain yhdellä sisältötyypillä tägien kautta. Tähänkö www:n kehitys on johtanut?

Sinänsä tämä ei ole ollenkaan yllättävää. Kun haluan seurata pistetaulukoita ja kauden edistymistä, suuntaan Wikipediaan. Sieltä löytyy juuri se sisältö mitä haluan. Uutisia siellä ei kuitenkaan ole. Uutisista haluaisin nähdä kronologisen listauksen, jotta voisin listasta nopeasti katsoa, mitä haluan lukea ja klikata ne auki erillisiin välilehtiin. Tällaista optiota maikkari ei tarjoa. Joskus jopa uutisen uuteen välilehteen avaaminen on estetty.

Jokainen uutinen (geneerinen sivu?) on ahdettu täyteen videoita, joita en jaksaisi ollenkaan. Samoin sivuilla on mainoksia ja linkkejä ties minne muualle sisältöön. Adblock tietysti estää mainokset, mutta aivojani kuormittaa silti linkit ties mihin salkkariuutisiin ja klikkiotsikoihin.

Parhaiten F1-uutisten lukeminen onnistuukin Maikkarin teksti-tv:stä! On hieman tragikoomista, että vuotta 2019 Maikkari tarjoaa luettavaa sisältöä parhaiten 70-luvun teknologialla.

Lätkän MM-kisojen aikaan tuli pelien tilanteita ja tuloksia seurattua Ylen teksti-tv:stä (puhelimen selaimen kautta tosin), koska se oli reaaliaikaisin ja informaatiotihein vaihtoehto. Olennainen – ja vain olennainen – oli tarjolla helposti.

En tykkää tästä web-kehityksen kehityksestä. Meillä olisi hienoja teknisiä ratkaisuja erilaisiin sisältöihin ja silti joudumme lukemaan mainostoimistojen väkertämiä WP-sivuja, joissa pääosassa on aivan muut asiat kuin sisältö ja sen tarjoamien kuluttajalle.

Eilen tuli luukutettua Pirkan pyöräilyssä pisin tarjolla ollut matka. Päivän saldoksi kertyi 219 kilometriä, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin ajamani päivämatka ja kaikkiaan toinen yli kahdensadan kilometrin päiväajo. Ja olihan tämä oikeastaan vasta kuudes yli satasen lenkki viimeisen kymmenen vuoden aikana. Mutta hyvin meni!

Olin tankannut koko edellisen viikon ja vielä lauantaina Särkänniemen buffetissa tuli täytettyä mahaa. Sunnuntaiaamuna heräsin neljältä aamupalalle (makaronia ja kalapuikkoja), painuin tämän jälkeen takaisin unille ja nousin seitsemältä ylös. Siitä sitten vessan kautta jäähallille odottamaan starttia.

Aamusta kaatoi vettä oikein kunnolla ja olin jäähallilla jo aivan märkä. Onneksi oli niin lämmintä, ettei sade haitannut ollenkaan, vaan shortsit ja t-paita olivat riittävät päällä. Noin 7.40 lähdimme Maran kanssa viimeisten pitkämatkalaisten mukana ajamaan.

Pirkan pidemmät lenkit ajetaan isoja teitä pitkin. Liikennevalot vilkuttelevat keltaisia ja ihmisiä on ohjaamassa liikennettä suurimmissa risteyksissä. Oli siis hyvä ajaa ilman pysähdyksiä ensin Rantatunnelista ja siitä sitten kohti Nokiaa ja Hämeenkyröä, josta takaisinpäin Ylöjärvelle ja siitä pohjoiseen Kurua kohti ja Näsijärven itäpuolta takaisin Tampereelle.

Epämääräisellä vauhdilla tuli ajeltua ensimmäiset kilometrit, mutta Nokian rajan hujakoilla törmäsimme ensimmäiseen (tai ehkä siis viimeisenä lähteneeseen?) Team Rynkeby -joukkueeseen. Ajoimme heidän perässään parikymmentä kilometriä, kunnes he pitivät omaa taukoaan ja me jatkoimme eteenpäin.

Ensimmäinen taukopaikka oli 44 kilometrin jälkeen. Tässä vaiheessa sade alkoi heittää ja itselläni alkoi elimistössä tuntua jo hieman murkinan tarvetta. Taukopaikalla ei kuitenkaan ollut tarjolla mitään muuta kuin juotavaa ja rusinoita! Tämä oli pettymys (en syö rusinoita).

Seuraavalle etapille lähdimme turkulaisen Team Rynkeby -ryhmän perässä, mutta hekin hidastelivat, joten painoimme taas menemään kahdestaan. Joitakin kilometrejä ennen Hämeenkyrön taukopaikkaa turkulaisryhmä sai meidät kiinni ja iskimme peesiin ja saimme hyvän draivin pitkän matkaa. Hämeenkyrössä olikin sitten onneksi tarjolla banaania ja suklaapatukoita. Molempia yksi kappale naamaan ja baanalle. Turkulaiset jäivät vielä taukoilemaan, joten painoimme jonkun toisen keltapaitaisen tiimin perässä, kunnes he taas jäivät omalle tauolleen, jolloin jatkoimme kahden seuraavalle taukopaikalle.

Tämä kaava toistui moneen kertaan ja tuntuikin, että suurin osa ajajista kuului johonkin Team Rynkeby -joukkueeseen. Matkan puolessa välissä keskituntinopeutemme oli yli 25 km/h, mikä oli todella hyvin ja siitä sai kyllä kiittää keltapaitaisia joukkuita, joiden imussa oli hyvä tulla (varsinkin heistä joku tuntui vähän väliä tiputtavan ketjut, joten sitten mentiin 15km/h teknistä vauhtia, joten itse pääsi vähän lepuuttamaan jalkoja). Yhteensä keltapaitojen perässä tuli ajettua jotain 30-50 kilometriä.

Kurun jälkeen alkoikin sitten paluu takaisin etelää kohti. Vastatuuli tiputti vauhtia, eikä keltapaitojakaan enää sattunut huudeille – ennen kuin turkulaisryhmä onnistui ohittamaan meidät muutama kilometri ennen maalia, vaikka koetin viimoisen 10 kilometrin välin vetää niin kovaa kuin vain jaksoin.

Maaliin tullessa oli aika rento olo ja tuntui siltä, että aamuisesta lähdöstä oli jo iäisyys. Mitä ajosta sitten jäi käteen? Lähinnä tunne, että vähän ylitti omia fyysisiä rajojaan. Maisemia ei tullut juurikaan katseltua. Tällä hetkellä ei kiinnostaisi pätkääkään lähtä ajamaan lenkkiä uusiksi. Oma kroppa toimi aika hyvin koko reissun ajan. Oikea polvi kipeytyi puolessa välissä ja Muroleen kohdilla nappasin Ibuxinin (Burana) ja se onneksi sittemmin lievitti kipua ja varmasti edesauttoi myös sitä, että niska kesti maaliin asti. Matkan puolesta lihaksisto olisi kestänyt vielä ainakin 50 lisäkilometriä. Päivän aikana tuli juotua ehkäpä jotain kolmisen litraa, mikä oli selkeästi liian vähän ja tänään onkin vähän päätä särkenyt ja ollut nestehukkaa.

Suurella osalla (95%?) pisimmän lenkin ajajista oli omaa fillariania uudempi ja parempi tsyggeli. Marahan ajoi lenkin maastopyörällä, enkä itse ainakaan bongannut ketään toista, joka olisi reissun taittanut niin leveillä renkailla. Olisi itsellekin tuottanut lisähaastetta. Rispektit.

Taukopaikkojen tarjoilut olivat selkeä pettymys. Banaaneja oli jaossa vain kahdella paikalla ja suolakurkkuja kolmella, mutta nekin olivat ohuita voileipäkurkkuja. Leipää oli yhdellä taukopaikalla ja sen päälle ei ollu tarjolla mitään muuta kuin edellämainittuja suolakurkkuja – ei edes voita. Kouvolassa aikoinaan tuli poljettua 7-8 kertaa yöpyöräily, jonka tarjoilut olivat huomattavasti paremmat.

Oli miten oli, tämä elämys on nyt koettu, joten ajatukset kohti seuraavaa – mikälie se sitten onkaan.

Maastopyörä varastettiin yliopiston pihasta pari viikkoa sitten, mikä harmittaa edelleen. Ostin heti seuraavana aamuna järeämmän lukon, jottei maantiepyörälle käy sama kohtalo. Vielä ei ole käynyt.

Tänään oli oiva hetki aloittaa pidempien ajojen treenit. Näsijärven kierron 130 kilometriä käynee nyt hyvin valmistavana treeninä Pirkan pyöräilyä varten, mikä taas on sitten treeniä seuraavan vuoden mahdolliseen Vätterrundaniin. Aika näyttää mitä tapahtuu.

Tämän päivän lenkki meni yllättävän kevyesti. Jalat pelasivat koko reissun hyvin, mutta hartiat olivat viimeiset 30 kilometriä aivan lukossa. Täytyy pyörähtää hierojan luona pariin kertaan ennen kuin todellinen lenkki on edessä. Puolessa välissä reissua Maran fillarista paukahti etuvaihtajan vaijeri poikki. Piti vähän macgyveroida ja köyttää vaijeri kiinni runkoon ja sitten mukana onneksi olleella pullolla kiilata vaihde sopivaksi (erilaisilla pullon täyttöasteilla olisi tietysti saanut vielä eri vaihteitakin käyttöön, taikuutta!).

Olen jokusen vuoden ajanut liian tavoitehakuisesti. Viime vuoden kevään tauko teki todella hyvää ja kesän fillaroinnit menivät ilman paineita. En tällekään vuodelle mitään muita tavoitteita suoranaisesti ole asettanut kuin Pirkan pyöräilyn ja että kokonaismatkaa kertyy 2000+.

Liikunta on kuitenkin itselle elinehto, että jaksaa tehdä yhtään mitään muuta. Liikunta auttaa pitämään mielenterveyden kunnossa ja antaa voimaa telmiä Felixin kanssa ja sitä kautta tarjota Ainolle omaa aikaa. Vielä, kun saadaan fillarin perään kärry Felixille, niin voidaan koko perhe lähteä rullaamaan baanalle.

Vaikka otsikosta voisi jäädä kuva Anssi Kelan uudesta kirjasta, ei kyse ole nyt kuitenkaan siitä. On jo pidemmän aikaa pitänyt istahtaa kahvikupposen ääreen Aarvan kanssa ja nyt pääsiäisen jälkeen aikataulumme osuivat yhteen. Aarva pitää siis Liinanblogina tunnettua blogia, jossa keskustellaan terveydenhuollon ulkopuolella (ja sisäpuolellakin) olevista hoitomuodoista.

Olen kinannut blogistin kanssa uskomushoitojen vs. täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitojen (CAM-hoidot) määritelmästä ja nyt oli aika istahtaa alas ja tutkia olemmeko niin eri mieltä asioista, kuin blogauksissamme olemme antaneet ymmärtää. Ei liene yllätys, ettemme oikeasti ole ajatusmaailmaltamme niin kaukana toisistaan.

Valitettavasti meinasin itse unohtaa(!!!) koko tapaamisen ja saavuin kahville 10 minuuttia myöhässä. Kalenterimerkintä asiasta oli, mutta taisin olla juuri puhelimen piippauksen aikaan vessassa, joten tajusin tilanteen vasta pienellä viiveellä ja juoksin tapaamispaikkaamme. Tämä valitettavasti tarkoitti sitä, että jouduimme lopettamaan keskustelumme jo 50 minuutin kuluttua lounasravintolan sulkeutumiseen. Juttua olisi varmasti riittänyt vielä tunneiksi :)

Keskustelimme alkuun termistä uskomushoito. Aarva oli kanssani samaa mieltä, ettei yksisarvishoitoja voi edes kutsua hoidoiksi, vaan ne ovat erilaisiin uskontoihin verrattavissa olevia asioita. Pystyimme siis selkeästi heti rajaamaan osan “hoidoista” huuhaan puolelle. Tällaisesta lähtökohdasta oli helppo lähteä keskustelemaan.

Meistä kumpikaan ei myöskään lämmennyt hopeaveden juomiselle tai mustalle salvalle. Tässä vaiheessa jo melkein tuntui, että löydämmekö ollenkaan eroavaisuuksia ajatusmaailmoistamme. Vielä, kun Aarva totesi, ettei ymmärrä homeopatian toimintaa ollenkaan, alkoi minusta jo tuntua, että Liinanblogia kirjoittaa joku muu.

Keskustelimme myös terveydenhuollossa saatavasta hoidosta. Aarvalla oli tilanteesta mielestäni ehkä hieman vanhahtava kuva “buranaa käteen ja pihalle”. Tämä on varmasti ollut tilanne aiemmin, kun lääkärit ovat hoitaneet tautia (tai pahimmassa tapauksessa oiretta), eikä ihmistä. Itse koen, että lääkärikoulutus on ottanu oppia uskomushoitojen puolelta, jossa ihmisen kuunteleminen on tärkeää (jo pelkästään bisneksen, mutta myös varmasti ihmisen oman luonteen takia). Omat kokemukseni lääkäreistä ovat pääsääntöisesti hyviä, vaikka mukaan mahtuu kyllä myös “buranaa ja pihalle” tapauksiakin. Ei pidä kuitenkaan ajatella, etteikö Aarva arvostaisi lääkäreitä ja lääketiedettä. Päinvastoin hän on pitää sekä tieteenalaa että ammattikuntaa suuressa arvossa.

Ehkä suurin näkemyseromme tuli siinä, miten lapsia voidaan hoitaa. Itse en hyväksy lapsille tutkitun tiedon vastaisia hoitoja. Tarkoitan tällä siis hoitoja, joiden tehosta A) ei ole mitään tietoa (esim. yksisarvisterapia(?)) tai B) jotka on jo todettu tehottomiksi/plaseboksi (esim. homeopatia). En veisi lastani myöskään ensimmäiseksi kiropratikolle. Aikuinen hoitakoot itseään miten tahtoo, mutta aikuisella on velvollisuus pitää huoli siitä, ettei lapsille juoteta hopeavettä eikä heiltä evätä oikeaa hoitoa. Aarva ei ollut näin jyrkkä kannassaan, mutta hän totesi selkeästi vastustavansa sitä, että syöpää yritetään hoitaa ties millä huuhaalla. Joskin kuulemma “koulutukset käyneet ihmiset eivät tällaista tee”. Tästä en ole aivan samaan mieltä. Mieleeni tuli heti Liisa Sulkakoski, joka kieltäytyi lääketieteellisistä hoidoista ja suuntasi Sveitsiin homeopaattiselle klinikalle, jossa kuoli. Sulkakoski oli lääkäri ja hän yritti hoidattaa omaa syöpäänsä homeopatialla. Sulkakoski on itse puhunut, ettei pitkälle edennyttä syöpää hoitaisi homeopatialla, mutta hän on myös puhunut sen puolesta, että homeopatialla voitaisiin tuhota syövän etäpesäkkeitä. Ristiriitaista. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ketään muuta ajanut pois toimivan lääketieteen parista.

Lopuksi keskustelumme kääntyi vähemmän yllättäen uskontoihin ja Antti Heikkilään. Itse näen Heikkilän toiminnassa tällä hetkellä lahkomaisia piirteitä. Olen niihin törmännyt vapaaehtoistyössäni ja Heikkilän viimeaikaiset kirjoitukset ovat olleet hälyttäviä. Keskustelimme Aarvan kanssa Heikkilän syksyllä ilmestyneestä kirjasta. Olemme molemmat sitä mieltä, että kirjassa on varmasti hyviä asioita, mutta sitten on kohtia, joissa on menty alta riman. Kuitenkaan kumpikaan meistä ei hyväksy yksittäisen ihmisen ajojahtia. Olimme molemmat vähän pahoillamme, ettei Heikkilä myöntänyt rehellisesti kirjassaan olleita virheitä ja sitten korjannut niitä. Nyt hän antaa edelleen ymmärtää, ettei kirjassa ole koskaan ollut virheitä, vaikka hän on niitä jo itse korjannut.

On selkeä vaaran merkki, jos joku väittää, että yksi asia toimii kaikille. Oli kyseessä sitten ketodieetti tai Raamatun tulkinta. Tällainen kulttimaisuus johtaa usein katastrofiin, jossa kärsijöiksi joutuvat johtajaa seuraavat ihmiset.

Opin Aarvalta taas uusia juttuja lääketieteen historiasta ja monesta muustakin asiasta. Tällaiset keskustelut ovat palkitsevia, kun ihmisillä on pyrkimys dialogiin, eikä trumpmaiseen huutamiseen. Aarva tekee tärkeää työtä siinä, että pyrkii luomaan dialogia lääketieteen sekä vaihtoehtoisten ja täydentävien hoitojen välille. Osa näistä hoidoista voidaan todeta oikeasti toimiviksi ja osa niistä varmasti todetaan täydeksi huuhaaksi. Ongelmana tässä koen, että tällä erää CAM-hoitoihin luetaan paljon sellaista, jota on laajasti tutkittu ja todettu täydeksi huuhaaksi. Ei homeopatia tai reiki-hoito muutu toimivaksi vaikka sitä kuinka pitäisi CAM-hoitojen listalla. Juhani Knuuti kirjoitti tästä hyvin Turun Sanomien blogissaan.

Lopuksi Aarva antoi minulle vielä viime vuonna ilmestyneen Inhimillisyyden vallankumous – iloa ja toivoa terveydenhoitoon -kirjan, jota on ollut mukana kirjoittamassa. Hän vielä signeerasi kirjan minulle! Tulen lukemaan tämän jossain välissä varmasti ja blogaan siitä sitten myös. Valitettavasti kirjoja on niin paljon jonossa, etten kerkeä tähän teokseen paneutua vielä ainakaan tänä vuonna.

Kaiken kaikkiaan kahvittelu (en mä siis kahvia itse juonut, Pommaccia meni) oli erittäin antoisaa ja asiaa todellakin olisi vielä vaikka kuinka, joten toivottavasti istahdamme toistekin alas juttelemaan lääketieteen kehityksestä.

Tiukathan näistä vaaleista tulivat sitten. Pureudun tässä blogauksessa pariin itseä kiinnostavaan asiaan.

Oma ehdokkaani ei valitettavasti päässyt lävitse (Oras Tynkkynen on varasijalla Pirkanmaalta), mutta mitä ilahduttavinta oli nähdä kuinka Iiris Suomelasta tuli piiiiitkään aikaan nuorin kansanedustaja. Tulemme kuulemaan Suomelasta vielä paljon.

Olen hieman pettynyt Vihreiden tulokseen. Toivoin 12 prosentin kannatusta, mutta siitä jäätiin hieman ja esimerkiksi Pirkanmaalta Vihreistä pääsi lävitse vain kaksi ehdokasta (, joten Tynkkynen jäi rannalle tällä kertaa). Vihreät kuitenkin nousi Helsingin suurimmaksi puolueeksi, mikä on valtaisa harppaus!

Kepu sitä vastoin kynti oikein kunnolla. Eduskunnassa vain yksi puolue menetti edustajapaikkoja, eli tänä vuonna Keskustan ruutuja jaettiin muille puolueille. Sipilän johtama ihmisistä ja arvoista vähät välittävä politiikka ei saanut meidän kansalaisten tukea. Keskustalla on paljon tekemistä, jos tätä ei haluta toistaa neljän vuoden kuluttua. Sipilältä oli kyllä miehekäs – ja ainut oikea – veto vetäytyä puolueen johdosta. Toivottavasti diplomi-insinöörin tilalle saadaan poliitikko, jotta hommassa olisi jatkossa jotain tolkkua.

Jäin pohtimaan Keskustan menestystä ja menestymättömyyttä vähän tarkemmin. Suomi on siitä harvinainen länsimaa, että meillä on edelleen politiikassa puolue, joka pohjaa agraariyhteiskuntaan. Muissa maissa vastaavat ovat kuihtuneet pois teollistumisen myötä. Tietysti Keskusta on nykypäivänä yleispuolue siinä missä SDP, Kokoomus tai nykypäivän Vihreätkin.

Suomessa on tällä erää käytössä 13 vaalipiiriä. Niiden määrä, koko ja muoto on aikojen saatossa muuttunut. Kolmen selkeästi suurimman vaalipiirin muodostavat Helsingin, Uudenmaan ja Pirkanmaan vaalipiirit. Kurkataan ensin millaista kehitys on ollut Helsingissä.

Helsinki on ollut SDP ja Kokoomuksen kaksintaistelua, mutta nykypäivänä kyse on pikemminkin Vihreiden ja Kokoomuksen taistelusta Stadin herruudesta. Keskusta on saanut hyvin binäärisen määrän ehdokkaita läpi, eikä tänä vuonna Helsingistä noussut eduskuntaan yhtään kepulaista. Entäpä Uusimaa?

Uudellamaalla valta on vaihtunut vuosien saatossa SDP:ltä Kokoomukselle. Nykypäivänä Persut ovat myös Uudellamaalla hyvässä kannatuksessa. Myös Vihreät ovat nostaneet kannatustaan. Keskusta saa lävitse vain muutaman kansanedustajan. Entäpä Pirkanmaalla?

Pirkanmaa on myöskin SDP:n ja Kokoomuksen kamppailua, johon PS on nyt viime vaalit hyökännyt mukaan. Keskustallakin on sanansa sanottavana ja Vihreät eivät ole vielä merkittävässä roolissa.

Nämä kolme kuvaajaa eivät kerro vielä kovinkaan paljoa. Täytyy huomata, että väestön muuttaessa kasvukeskuksiin niiden painoarvo vaalipiireinä kasvaa. 65 vuodessa näiden kolmen vaalipiirin yhteinen paikkamäärä on kasvanut 47:stä 77:ään.

Tänä vuonna näistä vaalipiireistä valittiin siis yhteenä 77 kansanedustajaa, eli siis lähes 40% koko eduskunnasta. Ei ihme, että näitä vaalipiirejä jännitetään enemmän kuin Lappia! Miltä puolueiden kannatus sitten näyttää näissä kolmessa vaalipiirissä yhteensä?

"Yllättäen" kamppailu on ollut SDP:n ja Kokoomuksen välillä, mutta Kokoomus näyttäisi tämän skaban vieneen. Persut ovat nostaneet itsensä kolmanneksi, mutta Vihreät ovat kiilanneet rinnalle. Keskustan saldo ei ole kovin kummoinen.

Luonnollisestikaan tämä kolmen vaalipiirin otanta ei kata koko Suomea ja esim. RKP:n oleminen Keskustan kanssa yhtä vahva kertoo jo tarpeeksi vääristymistä. Kuitenkin, nämä kolme vaalipiiriä kasvavat edelleen ja tällä erää näyttäisi, että nämä kolme vaalipiiriä tarjoavat yli sata paikkaa eduskuntaan joskus vuosisadan loppupuolella. Tämä ei lupaa hyvää Keskustalle, mutta Kokoomus ja Vihreät eivät varmaan pane pahakseen.

Olihan vaaleissa muutakin, Väyrynen ei päässyt läpi. Monet äänestivät Halla-ahoa väärässä vaalipiirissä (tähän valui muuten yksi Persujen kansanedustajapaikka). Piraatit eivät yltäneet vieläkään läpi ja paljon muuta.

Seuraavia vaaleja ei tarvitse kauaa odottaa, sillä EU-vaalit ovat jo ovella!