Blogi

F1-kausi alkaa viikonloppuna, joten oli aika hommata kanavaa tarjolle. Realistisia vaihtoehtoja oli kolme: suoraan Maikkarilta Katsomon kautta, Elisa Viihde ja kaapeli-tv-maksukanava.

Vaikka teknisesti ottaen kaikki väylät tarjoavat MTV Total Sport -kanavaa hintaan 24,95 / kk Katsomo olisi halvin, koska mitään muuta kustannusta ei menisi. Kaapeli-tv:n kautta tarvitaan kortin vuosimaksua yms ja Elisa Viihde tuo mukanaan omat kuukausimaksunsa.

Katsomon ongelmat ovat, että se taitaa edelleen tarjota palveluita ainakin osin Silverlightin läpi – eli Windowssille. Toimintavarmuus on toinen kysymys. Mikäli palvelu pettää kisaviikonlopun aikana, huutoni on valtaisa.

Elisa Viihde… No, sanotaan niin, että en välitä maksaa ylimääräistä palvelusta, jota en tarvitse, enkä halua yhtään ylimääräistä kaukosäädintä. Ja internet kertoo liikaa Viihteen sopimushelveteistä. Tämä olisi myös aivan puhtaalla matematiikalla kallein vaihtoehto.

Eli päädyin siis kaapeli-tv-kanavapakettiin. Tässä ongelmina voivat olla sähkökatko tai muuten vain lähetyksen hajoaminen. Sonerallakin näitä Lappeenrannassa välillä oli, mutta eivät onneksi pilanneet F1-viikonloppua.

Piipahdin Elisan myymälässä keskiviikkona tilaamassa MTV Total Sport -kanavapaketin ja noutamassa kaapeli-tv-kortin. Otin oman kortinlukijani tiedot (pahvilaatikon) mukaan, jotta kanavakortin ja lukijan saisi paritettua. Kysyessäni myyjältä parituksesta tuli hölmistynyt katse ja toteamus, ettei näitä kyllä tarvitse parittaa. Kuitenkin hän rupesi tietoja syöttämään ja totesi lopulta, että kanavien pitäisi näkyä heti kuin televisio vain saa rekisteröityä oikeudet. Olin vielä tarkistanut, että parittaahan myyjä kortinlukijaa oikealla numerolla, johon hän totesi, että sarjanumero on se, jolla paritetaan. Kuulosti hassulta, kun laitteessa on erillinen paritus-ID, mutta toisaalta, en minä niitä hommia ole ikinä tehny.

Suuntasin koti, mutta tyyppäsin systeemiä vasta torstaina. Eikä ne kanavat mitään näkyneet. Kokeilin kuitenkin SD-kanaville tarkoitettua kortinlukijaa ja sillähän maksukanavat toimivat välittömästi. HD-kanavat puuttuivat, jote näytti vahvasti siltä, ettei korttia ja kortinlukijaa oltu linkitetty (oikein).

Kanavapaketin myötä pääsin myös kirjautumaan nettipalveluun, jossa kerrottiin, “ettei korttini ole HD-yhteensopiva”. Nämä tiedot mukanani piipahdin perjantaina uudestaan Elisan myymälässä. Toinen myyjä löi käteen uuden kortin ja totesi, ettei linkitystä tarvita.

Kuten arvata saattaa, ei tämäkään kortti toiminut sen paremmin kuin edellinenkään. Soitin lauantaina Elisan asiakaspalveluun, jossa minut ohjattiin tekniseen tukeen ja sieltä kortti paritettiin kortinlukijan kanssa ja aspa lupasi vielä soittaa myöhemmin varmistaakseen, että kaikki pelaa – ja piti lupauksensa.

Ja hommahan toimi. Nyt kortti oli paritettu oikealla numerolla ja F1-kausi oli tekniikan puolesta valmis alkamaan. Elisan myymälästä jäi harvinaisen osaamaton mielikuva, mutta asiakaspalvelu pelasi puhelimen päässä suht nopeasti ja asiantuntevasti. Siitä plussaa.

Viime syksynä alkoi aikamoinen mouhoaminen sosiaalisessa mediassa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa maailmalla ja Suomessa. Tuntui jo alkuvuodesta, että ehkä jengi on jo suurimmat paineet päästänyt pellolle, mutta sitten tuli kulman takaa taas sellaista tekstiä, että vaikea oli nähdä, miten sivistynyt ihminen pystyy sellaista kirjoittamaan; jakamaan suoranaisia valheita ja muunneltuja totuuksia vain ajaakseen omaa rasistista agendaansa. Faktoilla ei ole mitään merkitystä, kunhan oman äänensä vain saa kuulumaan mahdollisimman kovaa.

Tämä rasistien rinkirunkkaus kulminoitui pariin kertaa aika säälittävällä tavalla. Oli syntynyt taas keskustelua mitä turvapaikanhakijoille tulisi tehdä. Keskusteluun osallistui puolituttu eläkeläismies asiallisella kommentilla, mutta koska se ei miellyttänyt tämän mouhoajalauman agendaa haukuttiin mies kusipääksi. Samalla tietysti haukuttiin kaikki vihervasemmiston ja suvaitsevaisuuden edustajat. 

Nämä “keskustelut” tuntuvat olevan aika kovatasoisia. On muun muassa todettu, että “ei ole saamelaisetkaan sopeutuneet Suomeen”. Kyllä, keskustelun taso on oikeasti näin pahasti pakkasella (ja monesti vielä huomattavasti enemmänkin).

Näiden rasistien “huoli” on, etteivät turvapaikanhakijat kunnioita suomalaisia arvoja. Samalla itse he haukkuvat toisia kusipäiksi, toivovat “suvakkihuorien” raiskausta ja haluavat upottaa pakolaiset Atlanttiin, jonne “ne apinat” kuuluvat. Näitäkö arvoja turvapaikanhakijan pitäisi kunnioittaa? En minä ainakaan halua. Mieluummin kunnioitan ihmisoikeuksia. Ei suomalaisia tällä hetkellä uhkaa kukaan muu kuin suomalaiset itse.

Ihmisen on joskus vaikea hyväksyä, etteivät kaikki ole samanlaisia oman ajatusmaailman kanssa. Joskus, kun alkaa tuntua, että onkohan oma ajatusmaailma liian kapeakatseinen, kannattaa ruveta etsimään todistusaineistoa tukemaan sitä, että on itse väärässä. Mikäli tällaista löytyy (muualta siis kuin MV-lehden sivuilta), voi olla itsetutkiskelun paikka. Vahvistusvinouma takaa kyllä sen, että omille ajatuksilleen löytää tukevaa materiaalia pilvin pimein, joten kannattaa keskittyä välillä tonkimaan kolikon toista puolta – tarkistaa onko sellaista.

Minä en jaksanut enää katsella tätä rasistien rölläämistä, vaan heivasin jengiä pois FB-kavereistani. Enkä ole ainut näin tehnyt. Olen nukkunut yöni nyt huomattavasti tasaisemmin.

Muutama kuukausi on nyt väitöksestä aikaa. Josko sitä vähän muistelisi väitöskirjan tekemistä. Aika tuskaahan alku oli. Jotenkin tuntui luonnolliselta jäädä kandin ja dipan jälkeen jatkamaan väikkäriä, mutta silloin akateeminen maailma tuntui suurelta ja pelottavalta (oikeasti, pelottavalta). Kaiken muun kaatuessa päälle totesin syksyllä 2011, ettei minusta koskaan tohtoria tule. Kuitenkin sen jälkeen palikat loksahtivat niin, että jatkoin duunejani ja lopulta keväällä 2013, kun ensimmäinen väikkäriin tullut artikkeli meni konferenssiin läpi, totesin, että tämähän viedään nyt maaliin. Eikä siinä sen jälkeen mitään ongelmaa ollutkaan. Tekstiä paperille ja paperia eteenpäin. Kevättalvella 2015 kirja oli valmis ja lähti byrokratian rattaisiin.

Tieteen tekeminen on mukavaa. Akateeminen vapaus on mukavaa (minut herätettiin useamman kerran, kun olin nukahtanut työhuoneen sohvalle kesken päivän...). Akateeminen vastuus... onkin sitten haastavaa. Vaikkei kovin montaa deadlineä tullut vastaan, niin ne mitä tuli, oli sitten pidettävä. Tämä tarkoitti sitä, että työ ei ollut 9-17 vaan useimmiten laiskottelua (eli ajattelua), kunnes oli pakko tehdä jotain konkreettista (kirjoittaa) ja sitten meni myöhälle. Ketä siitä nyt syytämään muuta kuin itseään. Nautin työstäni joka tapauksessa.

Nyt työ on sitten kellokortitettua, joten palkattomia ylitöitä ei tule tehtyä – vapaa-aika on lisääntynyt! Pidän tästä, vaikka toisaalta akateeminen vapaus ei enää koskekaan minua, vaan töissä on oltava viisi päivää viikossa. Jäikö väitöskirjasta sitten jotain konkreettista käteen? Jäi, taito ymmärtää maailmaa taas vähän paremmin. Oma tavoitteeni on itseni sivistäminen ja ihmiskunnan vieminen eteenpäin, eikä siihen paljon parempaa tapaa ole kuin väitöskirjan tekeminen (jostainhan on pakko aloittaa, enkä kuitenkaan ole yhtä sanavalmis kuin Vesa Linja-aho).

Oli miten oli, kirja tuli tehtyä ja nyt tehdään jotain muuta. Pyrin pitämään kuitenkin tieteellisen tekemisen pienellä liekillä taustalla. Jos vaikka syntyisi jotain artikkeleita – jos ei, niin ajatuksia. Tällä erää työstän kuitenkin pääsääntöisesti ihan muita juttuja. Niistä lisää – joskus. Ehkä.

Loppuun vielä kuva meikästä ja vastaväittäjä Slinger Jansenista. Kuvasta kiitokset LUTin kuvaajalle.

Luin Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla -romaanin (Tammi, 2013). Kirja on ensimmäinen lukemani Marttisen kirjoittama teos ja myös ensimmäinen kerta, kun luen kirjan tuntien kirjailijan henkilökohtaisesti. Tässä blogauksessani on juonipaljastuksia, joten jos et halua niitä saada käsiisi, suosittelen lopettamaan tähän.

Mitä ilman ei voi olla on Marttisen kuudes ja tällä erää toiseksi uusin teos. Viime vuonna ilmestynyt Vapaa pääsi hyvin otsikoihin ajankohtaisuutensa vuoksi, mutta koin kuitenkin, että Mitä ilman ei voi olla voisi olla aiheensa puolesta enemmän itselleni sopiva teos. Kirja siis kertoo kolmiodraamasta (ikään kuin mulla siitä siis kokemusta olisi). Täytyy kyllä todeta, että minua hieman häiritsi, että tunnen kirjailijan. Jotenkin ajatukset koko ajan hakivat maisemia Lappeenrannasta ja sellaista tunnelmaa, joka sopisi kirjailijan persoonaan. No, loppua kohden tämä jäi onneksi taustalle – vaikkakin koin, että kirjassa olevan Liljan koti on ravintola Wolkoffia vastapäätä. Mieli vain päätti näin.

Toinen asia mikä kirjasta nousi välittömästi mieleen, että osaisinpa kirjoittaa näin luonnollista tekstiä. Paljon on vielä työtä itsellä tehtävänä. Kirja on siis teknisesti varsin onnistunut, enkä huomannut kuin yhden tai kaksi kirjoitusvirhettä (hyvä oikoluenta) ja muutamia kertoja teksti oli vähän jäykkää. Tai oikeastaan Marttinen kirjoittaa tietyt asiat niin, että ne eivät iske omaan korvaani, mutta tämä on aivan täysin makuasia.

Kirjassa on hyvin verkkainen kerronta. Vähän yli neljäsataa sivua kertoo puolen vuoden ajanjakson, mutta koska jokainen luku kertoo asioita yhden henkilön näkökulmasta, tulee jokainen asia kerrottua kolmesti. Valitettavasti tämä maistuu välillä vähän puulta. Tätä sekoittavat vielä muutamat takaumat ja kerronnan lievä pomppiminen, kun luvun päähenkilö vaihtuu. Menin itse kerran vähän enemmän sekaisin lukiessa ja piti pitkän aikaa kelailla missä päivässä mennään. Mielenkiintoinen valinta on ollut myös olla käyttämättä minä-kertojaa, vaikka luvun sisältö kuvataankin yhden ihmisen näkövinkkelistä. Tuntui toimivan.

Kirja alkaa kuin vauhdikas elokuva, pidin siitä. Tämän jälkeen panemista onkin sitten vaikka muille jakaa. Jörnitään siellä ja hässitään täällä. Marttinen kuvaa kyllä seksin todella hyvin. Se soveltuu kirjaan sujuvasti, eikä kuitenkaan muuta kirjaa miksikään pehmopornoksi. Pikemminkin kyseessä on elegantti muoto rakkaudesta. Mutta tässä piilee myös mielestäni yksi kirjan epärealistisimmista asioista; kaikki saavat aina orgasmin. Onhan se tietysti hienoa – ja fiktiivisessä kirjassa mahdollista – mutta toisaalta eihän näin oikeasti käy. Jokaikinen yhdyntä ja molemmat laukeavat. Kirja ei anna mitään kuvaa siitä, etteikö seksiin sisältyisi orgasmi. Niin siis yhdyntöjä. Mitään muuta seksiä kirjassa ei olekaan. Kuulostaako tylsältä? Minusta kuulostaa. Tai no, mukana on yksi miehen runkkaaminen, mutta tämä kuvataan ikään kuin väärin tekemisenä. Vaimo ei ymmärrä miehensä masturbointia (joutaakin heivata tällainen mamma takaisin 1800-luvulle).

Itse en myöskään pysty millään muotoa samaistumaan kirjan henkilöihin. He ovat jotenkin liian fiinejä makuuni, mutta tämä nyt on taas niitä makukysymyksiä. En ehkä ole kirjan suoranaista kohdeyleisöä? Tarinassa ei juurikaan ole sivujuonteita. Vaulan synnyttämisen kuvaaminen on yksi tällainen, mutta siihen ne sitten jäävätkin. Olisin kaivannut muitakin tarinoita kiemurtelemaan henkilöiden ympärille. Nyt homma oli vähän valjua.

Mutta itse asiaan, eli tarinaan. Kolmiodraama. Mies (Iiro) panee vaimonsa tietämättä toista naista (Lilja). Paneminen muuttuu ihastumiseksi, ihastuminen rakastumiseksi. Vaimolle (Vaula) selviää miehen petollisuus ja riita on valmis (tässä vaiheessa kirja tosin loppuu). Voiko Iiro nimittää tunteitaan rakastumiseksi? Hän ei ole viettänyt yhtään yötä Liljan vieressä? Ei käynyt kertaakaan hänen kanssaan syömässä, ei lenkillä eikä katsomassa elokuvia. Ketä hän rakastaa? Liljaa naisena, joka hän oikeasti on, vaiko naista, jonka hän on rakentanut kuvitelmisssaan unelmiensa naiseksi? Tällainenhan ihminen on; ihastuu nopeasti ja odottaa kuuta taivaalta. Pettyy ja lähtee metsästämään seuraavaa tähteä. Samalla jo olemassa oleva rakkaus kärsii.

Kirjassa mainitaan ohimennen polygamia. Miksi meidän tarvitsisi rajoittaa rakkautemme vain yhteen ihmiseen? Jos rakkautta riittää annettavaksi useammalle, niin antaa palaa! Kirja ei ota asiaan sen kummemmin kantaa, mutta henkilöhahmot tekevät hyvin selväksi, etteivät halua jakaa miestä keskenään (jaettu onni on kaksinkertainen onni, anyone?). Tämä asia tulee vielä jossain vaiheessa eduskunnankin pohdittavaksi. Polysuhteilijoita tässä maassa kuitenkin on, joten eikö heilläkin tulisi olla oikeus rakkauteensa? 

Kirja kuvaa hyvin kuinka intohimo vie mukanaan. Olet jo pukeutunut ja lähdössä, kun toinen koskettaa juuri sellaisella tavalla, joka vie mukaansa ja kohta olet taas suihkussa ja pukemassa päällesi. Niin totta, niin totta.

Mitä tästä kirjasta sitten jäi käteen? En oikein tiedä. Tämän tyylinen kirjallisuus ei ole sellaista mitä olen tottunut lukemaan, joten kirja ei sineensä iskenyt. Huonohan se ei tietenkään ollut, vaikka sitä tässä arvostelinkin. En pystyisi mitenkään kirjoittamaan tämän veroista teosta. Ainakin mieleni jäi pohtimaan ihastumisen kummallisuuksia ja kulttuurievoluution ihmeellisyyksiä. Se, mikä oli joskus outoa ja vierasta, on nykyään arkipäivää. Se, mikä on nyt outoa ja vierasta, on joskus arkipäivää. Elämä on – ihmisen parasta aikaa.

Tuli väkerrettyä viime kesänä keinu. Tulipahan vähän ommeltua ja sen sellaista. Enemmän kuvia tästä löytyy galleriasta.