Luin juhannuksen aikana kaksi kirjaa. Ensimmäisenä valmiiksi tuli Frank Martelan Elämän tarkoitus – suuntana merkityksellinen elämä (Gummerus, 2020). Olin aloittanu kirjan jo aikoja sitten ja lueskellut sitä silloin tällöin junamatkalla töihin, mutta viimeinen kolmannes tuli luettua vasta nyt.
Yksi terapiani ensimmäisistä kotitehtävistä oli sanoittaa oma arvomaailma. Vaikka se itselle aika selkeä olikin, en sitä koskaan ollut kirjoittanut tai piirtänyt auki. Tulipahan sitten istuuduttua alas ja pohdittua, kuinka asian saisi visualisoitua hyvin. Eikä tämä nyt parissa vuodessa ole mihinkään muuttunut. Kuvittelen näiden arvojen kantavan hyvin pitkään – todennäköisesti läpi elämäni.
Sain vihdoin luettu 21 oppituntia maailman tilasta ja nyt olen sitten lukenut Hararin koko kolmikon. Sapiens on näistä paras ja Homo Deus huonoin sen sisältämän Sapiensin toiston takia. 21 oppituntia antoi paljon ajattelemisen aihetta ihmisen toiminnasta ja loogisuuksista toimintojen takana. Se ei kirjana ole täydellinen, enkä allekirjoita aivan kaikkia Hararin ajatuksia, mutta voin siitäkin huolimatta suositella kaikkia kirjoja hyvin varauksetta.
Luin Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla -romaanin (Tammi, 2013). Kirja on ensimmäinen lukemani Marttisen kirjoittama teos ja myös ensimmäinen kerta, kun luen kirjan tuntien kirjailijan henkilökohtaisesti. Tässä blogauksessani on juonipaljastuksia, joten jos et halua niitä saada käsiisi, suosittelen lopettamaan tähän.
Elämä on pitkä aika olla itsensä kanssa. On aikaa tutustua itseensä, tutkia omaa luonnettaan ja siinä sivussa koittaa parantaa itseään ihmisenä.
Olen saanut jonkin verran osakseni arvostelua siitä, että toitotan omia mielipiteitäni somessa ja muuallakin. En tätä mitenkään kiellä, koska olen usein hyvin kärkäs sanomisissani. Kuitenkin monesti arvostelu on kohdistunut minuun niin, ettei kyse ole mielipiteistäni vaan tiedosta, jota jaan. Mennään pitkän kaavan kautta tällä kertaa.
Kokoomus menee työn kautta. Vaalimainokset ovat sitä toitottaneet tappiin asti. Toisaalta heidän mainoksena linjaa myös “asetetaan työ etusijalle”. Tämä on aika hyvin linjassa Mäntylahden maitseman “työ on itseisarvo” mentaliteetin kanssa.
Voisiko työ sitten olla itseisarvo, joka ajettaisiin esim. hyvinvoinnin edelle? Olin aiemmassa kirjoituksessani vahvasti tätä vastaan enkä sitä edelleenkään allekirjoita, mutta koetan pohtia tätä asiaa nyt toisesta vinkkelistä.
Jotenkin tässä fuksiviikon jälkimainingeissa jäin pohtimaan tavoitteita elämälle. Fukseilla oli hyviä tavoitteita; he näkivät opiskelun yhtenä askeleena elämässä. Opiskelu ei ollut heille suurin tavoite elämässä, mutta he eivät myöskään vähätelleet opiskelun mahdollistamia asioita. En muista, että olisin itse kymmenen vuotta sitten ajatellut asiaa yhtä syvällisesti. Enkä taida ajatella nytkään. Elän hetkessä ja tähtään ehkä hieman abstrakteihin asioihin.
Ei tästä nyt tullut sellaista kuin halusin, mutta heitetään kuitenkin linjoille... :)
Osa 1: Kunnioitus
Joskus aikoinaan juttelin näistä elämänfilosofioista erään kaverin kanssa. Annettakoon tyypille nimeksi tällä erää vaikka Thomas Middlehill.
Viimeiset 10 vuotta on naureskeltu, olisiko ensi vuosi se, jolloin Linux löisi itsensä lävitse ja sen markkinaosuus kasvaisi nykyisestä noin yhdestä prosentista. Koko ajan on siis unelmoitu, että Linuxin käyttö kasvaisi työpöytäkäytössä, mutta nykyisessä maailmantilassa koko työpöytäkäytön käsite on hämärtynyt ja suhteellinen käyttö lienee vähenemään päin.