Blogi

Kesän ja alkusyksyn aikana tuli katseltua Alfred J. Kwak -animaatiosarja lävitse. Muistan pitäneeni siitä lapsena ja kun Nyt-liite käsitteli sarjaa ja sen teemoja, rupesin itsekin katsastamaan, että mistä sarja kävelisi vastaan. DVD-boksit olivat ilmestyneet joitakin vuosia aiemmin ja mitä ilmeisemmin myyty loppuun sieltä sun täältä, mutta onni onnettomuudessa veljeni oli laatikot ostanut, joten lainasin ne.

Nyt, kun sarjan katseli aikuisiällä, huomasi tarinoissa ja opetuksissa paljon hyviä elementtejä. Alfred vastustaa sarjan pahiksen Korpin politiikkaa (äärioikeistoa), pitää ympäristöarvot korkealla ja haluaa auttaa pakolaisia. Muun muassa. Nämä ovat kaikki teemoja, jotka soveltuvat hyvin vuoteen 2016, vaikka sarja on käsikirjoitettu 80-luvulla.

Aivan nuorimmille sarja ei varmaan sovellu Muumien tavalla, mutta vähän vanhemmat saavat sarjasta irti vauhdikasta menoa ja animaatio tosiaan soveltui näin aikuisellekin – varsinkin nostalgiatrippinä lapsuuteen. Eihän tämä nyt Stargåtea ole, mutta voinen suositella kyllä. Ehkä seuraavana piirrettynä olisi sitten Prätkähiiret…?

Taivas, paratiisi, ikuinen elämä. Tällaista lupaavat monet uskonnot. Ajatus ikuisesta elämästä on houkutteleva. Ei sairauksia, ei tuskaa. Pelkästään onnea ja hyvää oloa. Kakkuja, wienereitä, pizzaa, seksiä, elokuvia – mitä ikinä keksitkin tehdä. Kuulostaa aika mukavalle, vai?

Mitä elämästä jää jäljelle, jos työ otetaan pois? Jos elämässä ei ole mitään raskasta tai vaikeaa? Äkkiä ajateltuna kuulostaisi kivalta, jos ei tarvitsisi murehtia koskaan. Mutta osaisiko sen jälkeä enää nauttia murheettomasta päivästä? Kevät on ihanaa aikaa, kun päivät pitenevät ja lämpenevät. Jos talvea ei ole, ei kevättä arvosta samalla tavalla. Samoin jossain päin Afrikkaa voi olla valtaisi ilon aihe, kun kylään tulee sähköt. Suomessa tällaisesta ei osata iloita; pikemminkin “tuskaa” tuottaa, jos sähköt ovat poikki. Pystyykö ihminen nauttimaan paratiisissa hyvistä asioita, kun ei ole mitään mihin peilata kokemuksiaan? Huippukokin tekemää pizzaa saa vaikka kuinka paljon, eikä tarvitse vastapainoksi syödä maksalaatikkoa. Pizzaankin turtuu, vaikka siitä nauttisi kuinka paljon.

Toinen mielenkiintoinen asia on sitten ikuinen elämä. Ei kuolemaa, ei tauteja, ei sairastamista. Voi uida vaikka joka päivä, tai tanssia, tai juosta maratonin. Oikeastaan, jos asiaa ajattelee tarkemmin näitä asioita on tehtävä koko ajan. Matemattisesti ajatellen ääretön (ikuinen elämä) on mystinen käsite. Ääretön + ääretön = ääretön. Ikuisen elämän tapauksessa ihmisen täytyisi tehdä kaikkea äärettömän kauan. Vaikka olisi tuhat vuotta uimatta on silti jäljellä äärettömän pitkä aika. Vaikka uisi tuhat vuotta putkeen, on silti jäljellä äärettömän pitkä aika. Vaikka söisi pizzaa tuhat vuotta, uisi tuhat vuotta, nukkuisi tuhat vuotta ja lukisi kirjoja tuhat vuotta, on silti aikaa jäljellä äärettömän paljon jäljellä. Kuulostaako ahdistavalta?

Paratiiseja ja ikuista elämää voisi nopeasti pohdittuna ajatella utopistisiksi asioiksi, mutta kun asiaa tarkemmin pohtii alkaa konsepti maistua dystopialta. On vaikea kuvitella, että haluaisin syödä pizzaa tuhansia vuosia – niin paljon kuin pizzasta tykkäänkin. Äärettömän pitkässä ajassa tulisi syötyä äärettömän monta pizzaa.

Kuoleman jälkeinen – ikuinen – elämä on jännä konsepti. Kuulostaa hyvälle, mutta lopulta vaikuttaa siltä, ettei ainakaan oma pää kestäisi katsoa samoja naamoja ja tehdä koko ajan samoja juttuja yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä sitä tuhat vuotta voisi kestää, mutta jossain välissä alkaisi maistua puulta. Vaatii vahvaa uskoa, että pystyisi ajattelemaan ikuisuuden positiivisena. (Onneksi paratiiseihin uskovilta ei uskoa puutu.)

Oma lukunsa on tietysti yksiavioisuutta kannattavien uskontokuntien sallima leskien avioituminen. Paratiisissa on sitten parhaassa(?) tapauksessa yhdellä ihmisellä useita puolisoita, joista joillekin toiset kumppanit tulevat täytenä yllätyksenä. Siinä voi olla pahaa mieltä hetki ikuisuuden alusta. Harva varmaan kuitenkaan jaksaa ikuisuuksia mököttää?

Aikoinaan Queen kysyi Who Wants To Live Forever? Kysyn itse aivan samaa. Yksi päivä voi joskus tuntua ikuisuudelta – tarvitseeko ihminen jotain muuta?

Tuli kirjoitettua elämäni ensimmäinen kolumni paperiseen lehteen. Josko syntyisi vielä tulevaisuudessa näitä lisääkin. Kirjoittaminen on kivaa :)

Luin Saara Jantusen Infosota-kirjan. Kirja imi yllättävän hyvin mukaansa. Ajattelin vain sivistää itseäni Venäjän infosodan käänteistä, mutta Jantunen kirjottaa sen verran hyvällä rytmillä, että kolmesataa sivua hurahti muutamalla istumalla. Tässä oli kuiva akateeminen kirjoittaminen kaukana.

Kirja kuvaa hyvin Venäjän toimintaa kokonaisuutena. Kuva on pelottava, eikä kirja oikeastaan missään vaiheessa kerro suoraan, kuinka tilanne voisi laueta onnelliseen loppuun (no pun intended). Ehkä pelottavin asia on kuitenkin, kun rupesin taas pohtimaan, koska itseeni uppoaa jokin venäläinen (tai muu) valheellista sanomaa levittävä viestitys – jos ei ole vielä siis uponnut. En haluaisi olla edesauttamassa Venäjän infosotaa.

Kirja siis piti otteessaan, mutta loppumetrit olivat ehkä vähän turhan aggressiivia omaan makuuni. Vaikken itse todellakaan haikaile mitään Paasikiven-Kekkosen linjaa, niin kai minussa sen verran on pasifistia, että lopun argumentointi oli omaan makuun liian uhkakuvia maalailevaa. Jantunen on Puolustusvoimien tutkija, joten näkökulma on tietysti aivan erilainen ja ymmärrys syvempää kuin allekirjoittaneella todennäköisesti koskaan tulee olemaan.

Jäin pohtimaan, kuinka Suomenkin tilanne olisi aivan toinen, jos olisimme liittyneet Natoon jo 90-luvulla. Ei tarvitsisi tätä suomettumisen höystämää keskustelua lueskella sieltä sun täältä.

Oli miten oli, kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ihan kenelle tahansa.

Luin elokuvaohjaaja Paul Verhoeven kirjan Jeesus Nasaretilainen. Verhoeven on melkein koko aikuisikänsä tutkinut Jeesuksen elämää. Hän on muun muassa mukana Jeesus-seminaarissa, joka pyrkii selvittämään, mitä Jeesus on oikeasti sanonut ja tehnyt. Jeesus Nasaretilainen on Verhoeven näkemys siitä, miten Jeesuksen elämä meni oikeasti.

Vaikka olen jonkin verran lukenut Raamatun epäloogisuuksista ja ongelmista evankeliumien kertomuksista, oli tämä kirja kattava kertomus sekä historiasta parin tuhannen vuoden takaa että Raamatun kertomusten muokkaantumisista ajan myötä. Kirja valaisi minua, kuinka evankeliumit ovat saaneet vaikutteita vanhan testamentin kertomuksista ja monet jutut ovat jopa suoria kopioita sieltä (esimerkkinä Juudas Iskariotin Jeesuksen pettäminen). Tai ainakin näin Verhoeven antaa ymmärtää. Hän ei ole teologi, vaikka onkin tutkinut Jeesuksen elämää koko ikänsä. Kirja pitää siis sisällään yhden näkemyksen asioiden mahdollisesta kulusta – totuutta me emme varmaankaan voi koskaan saada tietää. Verhoeven ei kuitenkaan ole yksin ajatustensa kanssa vaan monet teologit puoltavat monia kirjassa mainittuja teorioita. On kiehtova ajatus, että evankeliumien kirjoittajat – ja oikeastaan kirkkoisät – valitsivat ne tietyt 12 opetuslasta vasta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Eri ihmiset ovat muokanneet evankeliumeita niin monesti, että alkuperäisestä tekstistä lienee jäljellä enää häivähdys.

Tuli mieleen, että kun tekoälyt kehittyvät, niin jossain vaiheessa ne varmaan pääsevät analysoimaan Raamatun tekstejä – ja muita ajanlaskun alkuun liittyviä asiakirjoja – löytävätköhän ne millaisen punaisen langan, jota ihmiset eivät ole vielä löytäneet?

Oli miten oli, kirjaa voin kyllä suositella. Opin siitä itse uusia juttuja ja se soveltuu yleissivistäväksi teokseksi, mikäli kristinuskon historia kiinnostaa.