Luin eilen illalla Annassa olleen jutun sukupuolensa korjanneesta nuoresta. Artikkelista jäi lämmin fiilis, mutta rupesin pohtimaan, milloin itse tutustuin näihin ihmisiin – tai edes käsitteisiin!
Olin jotain viiden vanha, kun kylässä olleet ihmiset kysyivät nuoremmalta veljeltäni, että kenenkäs kanssa hän menee sitten isona naimisiin. Veljeni, joka oli kolmi- tai nelivuotias, totesi ykskantaan naapurin pojan nimen. Vieraat tähän totesivat, ettei homma niin toimi, että kaksi poikaa menisivät naimisiin. Pitäisi valita tyttö. Mietin tuolloin, että tämähän on päivän selvä juttu. Mies ja nainen kuuluu yhteen. En tuntenut mitään muutakaan tapaa muodostaa avioliitto.
Sitten aloitin ala-asteen ja vikkelästi opin uuden haukkumasanan homo. Pääsin myös hyvin nopeasti luokan eteen asian tiimoilta. Opettaja kysyi, että tiedänkö mitä homo tarkoittaa. En tiennyt. Luokassa oli kuitenkin tyttö, joka viittasi ja kertoi homon olevan mies joka tykkää miehistä. Olin sivistynyt.
Seuraavan kerran seksuaalivähemmistöt nousivat framille kevättalvella 1997, kun tuleva yläasteen luokanvalvoja oli miehensä kanssa meillä kylässä. Joimme teetä ja äiti tiputti teelusikan lattialle. Tässä vaiheessa äitini totesi, että taitaa olla häät tulossa. Yllättäen vierasseurue kommentoikin tähän, että millaisetkohan häät Juha Föhrille on tulossa. (Meteorologi oli aiemmin tullut julkisesti ulos kaapista ja hänen siirrettiin sittemmin pois Ylen säälähetyksistä.) Äiti pohti sitten ääneen, että oliko tällaisten asioiden puhuminen korrektia, kun oli lapsia paikalla. Tuleva luokanvalvojani totesi rauhallisesti oppilaiden puhuvan näistä asioista koko ajan koulussa. Ja tottahan se oli. Ei nuorille ollut mitenkään vierasta puhua julkisuudessa keskustelluista asioista olivat ne mitä tahansa. Ja seksi ja seksuaalisuus on tietysti murrosikäisten puheenaiheista numero yksi.
Nämä ovat ensimmäiset kerrat jolloin kuulin ja tiedostin, etteivät kaikki ihmiset ole heteroita. Teinivuosien aikana erilaiset seksuaaliset suuntaukset tulivat tutuksi lähinnä pornon kautta. Kesti kuitenkin lähes lukioon asti ennen kuin törmäsin sukupuolivähemmistöihin missään muodossa. Tämä oli aika mielenkiintoinen sattuma, sillä ensimmäisen kerran luin muista kuin miehistä ja naisista Jallusta (jos nyt en väärin muista). Lehdessä oli kattava artikkeli Etelä-Aasian ladyboysta, jotka nähtiin siellä kolmantena sukupuolena. En asiaa tuolloin sen kummemmin ymmärtänyt, lähinnä ihmettelin.
Pitkälle täytyi tulla aikuisiälle ennen kuin aloin pohtia asiaa sen vakavammin. Vielä lukiossa kuulin käytettävän termejä “paskan pakkaaja” ja “sairaus” viitattaessa homoihin ja lesboihin. En muista itse koskaan ajatelleeni seksuaalivähemmistöistä mitään negatiivista, mutta eihän se nyt yllättäisi, jos muisti olisi tehnyt tepposet.
Sittemmin olen kannattanut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Tuntuu absurdilta ajatella, ettei homoilla olisi samoja oikeuksia kuin heteroilla. Samoin on outoa – ja väärin – että sukupuoltaan korjaava ihminen täytyy todeta steriiliksi. Ja että meidät täytyy kategorisoida binäärisesti, eikä Suomessa juridisesti ole vieläkään olemassa kuin kaksi sukupuolta.
Palaan vielä lapsuuteen. Minulle ei siis näistä asioista koskaan puhuttu ja olen tutustunut sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin vasta aikuisiällä. Tämä valitettavasti näkyy omassa ajatusmaailmassa. Olisi paljon helpompaa, jos asia olisi ollut jo lapsuudesta lähtien luonnollinen osa elämää. Onneksi nykypäivän nuorille ihmisten monimuotoisuus ei ole tabu vaan luonnollinen asia. Vältytään monilta ongelmilta, kun kenenkään ei tarvitse piilotella kaapissa omaa minäänsä. Tietysti edelleen on yhteisöjä, jotka haluavat kieltää homojen olemassaolon. Islamilaisissa maissa homous on rikos, eikä juuri mikään valtauskonto välitä homoista vaan haluaa tuomita heidät jonkinlaiseen kadotukseen. Työtä on on siis edelleen tehtävänä, eikä maailma suinkaan ole vielä valmis.
Yhteiskunnat menevät kuitenkin koko ajan kohti parempaa ja siitä olen iloinen.