Seuraavaksi käsiini hyppäsi Tom-Kristian Heinäahon Saatanasta seuraava – kaksoiselämäni Jehovan todistajana (Lind & Co, 2024). Vaikka Heinäahon kirja kertookin hänen omasta elämästään – jossa on ollut erittäin traagisia käänteitä – on kirjoitustyyli kuitenkin hyvin kevyt ja humoristinen. Sen ei pidä kuitenkaan antaa hämätä, sillä kirjan käsittelemät asiat ovat erittäin vakavia. Jehovan todistajien suorittama hengellinen väkivalta on jokapäiväistä maassamme, eikä sitä ole vielä saatu kitkettyä alkuunkaan pois.

Luin Marttisen kirjan jälkeen heti putkeen Ben Kallandin esikoisteoksen Vien sinut kotiin (Atena, 2017). Teos kertoo Markuksen elämästä uskonyhteisön parissa. Vaikkei kirjassa suoraan sanotakaan yhteisön nimeä, on kyseessä Jehovan todistajat. Eli siis lukukokemus oli jatkoa Marttisen romaanille. Kirjoja on kuitenkin hyvin vaikea verrata, vaikka molemmat tarinat ovat samasta aiheesta.

Luin Annamari Marttisen Tässä meillä on kaikki nyt -romaanin (Tammi, 2019). Pidin lukemastani ja olisin lukenut koko kirjan yhtä soittoa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista yksivuotiaan lapsen kanssa. Nyt siihen meni pari iltaa. Lyhyesti sanottuna kirja oli todellakin lukemisen arvoinen. Tekstini sisältää juonipaljastuksia, joten jos ne eivät kiinnosta, lue kirja ensin.

Eilen pamahti aikamoinen uutispommi, eikä se tällä kertaa ollut Saksan voitto Kanadasta olympialätkässä, vaan hovioikeuden vapauttama totaalikieltäytyjä. Suomessa on vuosittain kymmeniä ihmisiä, jotka eivät halua tarttua aseeseen, mutteivät myöskään halua käydä siviilipalvelusta. Nämä totaalikieltäytyjät käyvät sitten istumassa vankeustuomion.

Jehovan todistajien kanssa keskustellessani kyselin monesti, miten todistajat voivat olla varmoja, että juuri heidän uskontonsa on se ainoa oikea maailman tuhansista eri uskonnoista. Yksi perustelu oli, ettei mikään toinen uskontokunta tarjoa materiaaliaan niin monella kielellä. Outo perustelu, vaikkakin Raamatun valossa aivan perusteltu, sillä Kirjahan mainitsee, että lopun aikoina "hyvä sanoma" on saarnattu kaikille. Jehovan todistajat kokevat elävänsä lopun aikoja, joten heille on loogista pitää omaa saarnaustyötään merkkinä lopun ajoista. Itsensä toteuttava profetia siis.

Luin Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa – toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena, 2015). Kuvittelin aloittavani lukemaan kirjaa, jossa kuvataan miten Jehovan todistajat karttavat eronneita ja erotettuja jäseniään. Teos on kuitenkin paljon muutakin. Se on erittäin vahva kuvaus Jehovan todistajien harrastamasta henkisestä väkivallasta, kaksinaismoraalista ja kaiken lahkon ulkopuolisen arvostelemisesta.