Olen nyt elänyt 10 vuotta ahdistukseni kanssa. Jouluna tulee myös täyteen 10 vuotta lääkityksen kanssa. Olisin ollut koko tämän ajan käytännössä työkyvytön, mikäli masennuslääkkeitä ei olisi olemassa. Olen aivan älyttömän kiitollinen lääketieteelle, että voin elää suht koht normaalia elämää. Mikäli tieteellisessä tutkimuksessa ei synny mitään läpimurtoja, tulen syömään koko loppuelämäni näitä(kin) lääkkeitä. Eikä se siis mikään ongelma ole. Annoskokoni on pitkään ollut puolikas pienimmästä tarjolla olevasta pilleristä, joten vähällähän tässä on päästy.

Kuutilla on ikää vasta pari viikkoa, mutta päässä on pyörinyt jo vaikka mitä. Isyys ei todellakaan näytä olevan mulle mitenkään helppo juttu. Ensimmäiset 48 tuntia oli aivan hirvittävät univajeesta johtuen. Sen jälkeen rupesin saamaan vähän omista ajatuksistani kiinni, mutta vain huomatakseni, että olen hyvin ahdistunut ja jossain määrin kroppa oli paniikissa.