Annoin Ainolle vuosi sitten joululahjaksi Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit) (Atena, 2020) ja sain kuin sainkin sen itsekin luettua. Ja sehän kannatti. Kirjan hyödyt ovat kaksinkertaiset, sillä siitä oppii paljon lastenkasvatuksen ongelmakohdista, mutta myös, miten oma minuus on muovautunut omasta lapsuudesta ja omien vanhempien kasvatuksesta.
Ehkäpä kiteytettynä Perryn pointti on suhtautua asioihin rauhallisesti, sillä kaikkeen on syynsä. Tai sitten ei ole, sillä pienet lapset tekevät asioita täysin impulsiivisesti (kuten eilen sai taas huomata, kun juniori kaatoi vesipullon sänkyyn käydessämme nukkumaan). Nämä ovat kuitenkin vain osa lapsen – ja vanhemman – kasvuprosessia. Hermostuminen lapselle ei edesauta mitään – päinvastoin.
En osaa sanoa pohdinko kirjaa lukiessa enemmän itseäni kasvattajana vai lapsena. Molempia tuli kuitenkin paljon paljon pohdittua. Olen edelleen sitä mieltä, että on varsin absurdia, että kuka vain voi tulla vanhemmaksi ilman minkäänlaista koulutusta. Perryn kirjojen kaltaiset oppaat auttavat edes vähän paikkaamaan omaa osaamattomuutta. Perry myös viestii, että vaikka lapsen ja vanhemman välille syntyisi repeymä, ei koskaan ole liian myöhäistä korjata sitä. Tietysti, mitä aikaisemmassa vaiheessa korjausprosessin aloittaa, sen helpompaa se on. On helpompi pyytää lapselta anteeksi omaa hermostumista välittömästi tapahtuman jälkeen, kuin selvittää asiaa 20 vuotta myöhemmin terapiassa.
Suosittelen tätä(kin) kirjaa aivan jokaiselle. Omat lapset eivät ole ollenkaan vaatimuksena sille, että kirjasta saisi itselleen irti uusia ajatuksia.