Joulun jälkeen tuli luettua Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023). Aloitetaan nyt siitä, että kirjan nimi on erittäin harhaanjohtava. Tämä voi olla täysin markkinoinnin takia valittu linja, mutta ei Raamatun tekstejä ole koskaan suoranaisesti sensuroitu, eikä muutoksista ole vaiettu. Suomeksi alan tutkimuksesta ei kuitenkaan ole ollut kansantajuista teosta, mutta nyt on.
Kirjaa oli todella mukava lukea. Juuri oikean mittaisia lukuja ja kirjoitustyyli oli helposti omaksuttavaa. Itse opin ainakin valtavasti uusia juttuja, kun en ole Raamatun tekstien historiaan perehtynyt käytännössä ollenkaan. Voin siis suositella, jos aihe ollenkaan kiinnostaa.
Kirja ei ole ilmeisesti ole kuitenkaan ilman ongelmia, sillä ainakin Pasi Turunen on jonkin verran kritisoinut kirjaa puutteellisista lähdeviitteistä ja relevantin tutkimuksen ohittamisesta [1, 2, 3 ja 4]. Toisaalta Turunen myös ikään kuin moitti kirjaa, ettei siellä luoteta siihen, että Raamattu olisi Jahven aikaansaannosta. Kirja on hyvin uskontoneutraali, joten sieltä on turha etsiä omaa kristillistä vakaamustaan hehkuttavia kannanottoja. Tämä tyyli sopii mielestäni kirjaan oikein hyvin, vaikka Turunen ilmeisesti oli eri mieltä.
Itselleni päällimmäinen ajatus pohdittavaksi oli, missä kristinusko olisi nyt, jos Raamatun kirjoituksia muokattaisiin edelleen aikaan ja tapoihin paremmin sopiviksi, kuten tehtiin ensimmäisellä vuosisadalla. Olisimme aikoja sitten päässeet eroon kirjan ristiriitaisuuksista, naisia ja seksuaalivähemmistöjä ei enää syrjittäisi Raamattuun vedoton, eivätkä Jehovan todistajat karttaisi entisiä jäseniä – saati kieltäytyisi verihoidoista. Maailma saattaisi olla parempi paikka. Luonnollisesti tällainen muokkaus toisi mukanaan uudet ongelmat, joten eihän se välttämättä toimisi alkuunkaan. En tiedä onko sellaista uskontoa, jossa pyhät kirjoitukset elävät koko ajan. Tulkinnathan jokaisessa seurakunnassa elävät ihmisten mukana.
Oli miten oli, kirja vei mennessään ja oli mukavaa luettavaa.