Luin ennen joulua Pirkko Saision Kainin tyttären (Kirjayhtymä, 1984). Täytyy todeta heti ensialkuun, että omaan makuun kyseessä oli yksi huonoimpia teoksia, joita olen koskaan lukenut. Seija Lappalainen totesi kirjan ilmestymisen jälkeen Lapin kansan arvostelussaan, että "Saisio ei nyt pyri kovin tarkkaan kuvaukseen". Tästä olen täysin samaa mieltä. Lainaan seuraavassa yhden kirjan luvuista (kyllä, koko luvun):
Kuu kalpenee jo.
Kättä särkee; sello painaa kuin pöhöön kuollut vainaja.
Yhtäkään autoa ei ole kulkenut tiellä.
Vastakynnetyille pelloille nousee usvamaitoa.
Se kevätaamun alkusoitto.
Yön on lyhyt. Minulla on kiire kotiin.
Kirja todella tarjoaa lukijalle tarinan, jota ei ole niin kovin tarkkaan kuvattu. Se vaatii lukijalta tietysti hieman enemmän mielikuvitusta ja ajattelua, mutta minuun tämän ei kolahtanut. Tarina oli kuin palapeli, josta puuttui yli 90 prosenttia paloista.
Itse tarina – Riskun ja Annan monimutkainen rakkaus – on aivan aiheellinen ja hieno aihe. Se oli sitä varsinkin 80-luvulla, kun seksuaalivähemmistöjen oikeudet olivat olemattomat. Kuitenkin nyt tuntuu, ettei tässä tarjota mitään uutta monimutkaisen rakkaustarinan konseptiin – päinvastoin tarinasta on jätetty ne vähätkin sitä avaavat asiat pois.
Tyyli ei ole minun makuuni. Ei jatkoon. 0/5.