Blogi

Luin Marttisen kirjan jälkeen heti putkeen Ben Kallandin esikoisteoksen Vien sinut kotiin (Atena, 2017). Teos kertoo Markuksen elämästä uskonyhteisön parissa. Vaikkei kirjassa suoraan sanotakaan yhteisön nimeä, on kyseessä Jehovan todistajat. Eli siis lukukokemus oli jatkoa Marttisen romaanille. Kirjoja on kuitenkin hyvin vaikea verrata, vaikka molemmat tarinat ovat samasta aiheesta. Ne ovat myös suht nopeita lukea, mutta siinä missä Marttinen keskittyy kuvaamaan päähenkilön tunteita, on Kallandilla mukana paljon yhteiskunnallista, teologista ja historiallista kuvausta. Tämän lisäksi Vien sinut kotiin ei rajoitu yhteen pääjuoneen, vaan mukana kulkee tarinaa niin Markuksesta, hänen sisaruksistaan kuin myös Vartiotorni-organisaation kehityksestä. Kaikki kuitenkin Markuksen näkövinkkelistä; kirjassa ei ole useampaa kertojaa.

Teos alkaa hyvin traagisissa merkeissä ja heti kirjan ensi sivuilta välittyy kuva, että kirjailija tietää todellakin mitä on tekemässä. Teoksen kerronta on todella – siis todella – vakuuttavaa. Tarinaa viedään eteenpäin juuri sellaisella kerronnalla, josta itse pidän, ja jota toivon joskus osaavani myös itse työstää. Romaanissa on myös lopussa kliimaksi, joka pääsi ainakin minut yllättämään, vaikka olin valmistautunut kaikenlaisiin variaatioihin mielessäni. 

Kirjailija on hyvin tarkka kuvauksessaan Jehovan todistaja -yhteisöistä. Marttisen kaltaisia virheitä ei ole mukana, vaikkakin tiettyjä vapauksia onkin otettu, jotta juoni toimii hyvin. Lopussa esiintyvä porneija tuntuu omaan makuun vähän turhan villiltä ajatukselta todistajien päämajaan, mutten toisaalta tunne sitä yhteisöä, joten ties vaikka olisikin mahdollista.

Teos on yksi parhaista romaaneista, joita ole koskaan lukenut. On jopa mahdollista, että se on paras. Voin suositella tätä varauksetta aivan kaikille.

Olen nyt listannut Roxetten ja Marien parhaat biisit, ja kun Facebookissa oli puhetta Anssi Kelan parhaista biiseistä, ajattelin kokeilla itsekin tehdä listausta. Kävin katsomassa Kelan Elämänkertakonsertin Tampere-talolla alkuvuodesta ja siinä artisti itse kävi läpi koko elämänsä, mutta keskitytään tässä postauksessa lähinnä vain musiikilliseen soolouraan.

Kelalta on tullut ulos seitsemän pitkäsoittoa ja muutama irrallinen sinkku näiden päälle. Biisejähän näillä levyillä ei kovin paljoa ole, kun jo Nummela-debyytti sisälsi vain yhdeksän kappaletta. Uusimmalla levyllä on sitten peräti 12 biisiä muiden ollessa tästä välistä.

Mennään kronologisessa järjestyksessä levy kerrallaan, kuten on jo tavaksi muodostunut.

Nummela on vähän ristiriitainen levy. Se on ollut sitä minulle aina. Se sisältää todella hyviä biisejä, mutta sitten vastapainoksi on ralleja, jotka eivät ole koskaan auenneet minulle. Ja sitten on vielä Kissanpäivät, jonka pelkkä ajattelu ahdistaa minua edelleen. Tulin soittaneeksi levyä kesällä 2002 todella paljon ja se heijasteli sen hetkistä ihastumista ja romanssia hyvin paljon. Kaksi sisarta on tästä syystä täydellinen valinta aloittaa tämä lista. Erittäin koskettava biisi, jonka pystyn niin kuvittelemaan mielessäni todeksi ja heijastelee kesästä 2002 alkanutta parin vuoden ajanjaksoa elämässäni. Huh, mitä muistoja. Nostan mukaan myös kappaleet Mikan faijan BMW ja Puistossa. Jälkimmäisen kertsin laulava Alexandra Babitzin tekee todella hyvää duunia vokaalien kanssa. Säväyttää edelleen. Kaikkea ei tälle listalle valitettavasti voi nostaa, joten jopa nimikkobiisi Nummela jäänee pois.

Nummelan jälkimainingeissa Kela teki kappaleen Milla Minä ja Morrison -elokuvaan. Kappale lisättiin myös Nummelan triplaplatinaapainokseen. Milla on hyvä biisi ja se kuuluu listalleni ehdottomasti.

Kelan toinen albumi Suuria kuviota on kokonaisuutena edeltäjäänsä vahvempi, muttei sisällä niin järjettömän hyviä ralleja. 1972 on kova leka ja toimii varsinkin livenä kuin juna. Ansaitsee ehdottomasti paikkansa tällä listalla. Sen lisäksi otan messiin kappaleen Ensilumi, joka kertoo parisuhteen riidoista. Kipale tuo itselleni aina kylmät väreet; kukapa meistä ei olisi parisuhteessa riidellyt ja kokenut riidan sopimisen jälkeisen seesteisen olon. En ota levyltä muita biisejä mukaan vaikka Kipinöitä ja Faijan haamu ovatkin aivan siinä hilkulla.

Kolmas albumi Rakkaus on murhaa ei ollut kaupallisesti enää niin menestynyt kuin kaksi ensimmäistä, mutta teknisesti se on kuitenkin vieläkin vahvempi. Levylle ei suoranaisesti heikkoja biisejä mahdu mukaan ja otankin listalleni kappaleet Joki, Jennifer Aniston ja Rock-unelmia. Joki on näistä koskettavin. Pystyn samaistumaan biisin tarinaan. En halua jatkaa sitä maatalousunelmaa, jonka suvun vanhemmat tahot ovat luoneet. Ajat muuttuvat.

Myöhemmin urallaan Kela on julkaissut yksittäisiä biisejä siellä sun täällä, mutten koe, että niitä haluaisin nostaa listalleni. Kuitenkin 2007 Euroopan unionin rasisminvastaiseen kampanjaan tehty Suomalainen on hyvin tehty ja koskettava kipale. Nostan sen listalle.

Neljännen albumin tienoilla Kelan ura oli aika marginaalissa ja Aukio oli albumina hyvin haasteellinen. Se on kasa kappaleita, jotka nivoutuvat yhteen ja kertovat hyvän tarinan. Albumi on itse asiassa erittäin hyvä, mutta pykälän tasapaksu, jos sitä vertaa myöhempään tuotantoon. Terävät kulmat on hiottu kokonaan pois, mikä on sääli. Listalle pääsee kuitenkin kolme biisiä: Huuto, Kaivos ja Albin Stenman. Teknisesti biisit jatkavat hyvin samoilla linjoilla kuin kolme edellistäkin albumia, joten jos kuuntelee vain yhden biisin, niin siinä on tuttua Kelaa.

Aukio oli jäätävä floppi (en kyllä itse suoranaisesti ymmärrä syytä), joten Kelalta kesti monta vuotta löytää punainen lanka tekemiselleen. Alkuvuodesta 2013 tärähti kuitenkin uutta musiikkia ja Anssi Kela oli albumina menestynyt sekä kaupallisesti että kriitikoiden keskuudessa. Itsellekin kiekko kolahti totaalisesti. Myönnettäköön, että se palasi epätasaisuudellaan Suurten kuvioiden tasolle. Tästäkin huolimatta kyseessä on mielestäni Kelan tähän astisen uran paras pitkäsoitto. Otan mukaan kappaleet Maitohapoilla, Miten sydämet toimii ja Levyhylly pelastaa. Jätän Levottoman tytön pois, sillä se ei itselleni kolahtanut koskaan sillä tavalla kuin “suureen yleisöön”. Miten sydämet toimii on yksi parhaista suomenkielisistä kappaleista ikinä. Mahdollisesti jopa paras. Biisin kertsi on niin hyvä, että se kääntää suupielet väkisinkin ylöspäin ja saa jalan polkemaan lattiaa.

Anssi Kelaa seurasi hyvin samanlainen albumi Nostalgiaa. Valitettavasti tämä kiekko ei tarjoa oikeastaan yhtään todellista hittiä. Levyllä on paljon hyviä biisejä, mutta nyt on olen niin rankka, etten ota levyltä yhtään biisiä kyytiin. Ihan pahaa tekee.

Anssi Kelan viimeisimmältä (ehkä myös viimeiseltä, jos artisti julkaisee jatkossa vain yksittäisi biisejä?) pitkäsoitolta Ääriviivoja sitä vastoin biisejä naarataan listalle enemmänkin: Bumerangi, Ilves, SOS ja Kiitos ei. Ehdottomasti näistä eniten itselleni kolahtaa Kiitos ei ja olikin varsin mahtavaa kuulla ralli livenä vuosi sitten. Kiitos ei peilaa niin vahvasti Suuria kuvioita -levyn Sormusta ja soundillisesti antaa samanlaiset vibat kuin Levyhylly pelastaa. Todella kova biisi.

Nyt on Kelan pitkäsoitot käyty läpi. Kuten jo aiemmin mainitsin myös erillisiä sinkkubiisejä on tippunut tasaisin väliajoin Spotifyhin tarjolle, mutta jotenkin nämä eivät ole kolahtaneet. Uusin Hyppy sumuun on hyvin lähellä nousta listalle, mutta jätän sen vielä tällä erää avantoon. Pilkin sen talteen myöhemmin, jos se alkaa soimaan luupilla päässä.

Lopulliseen listaan jäi nyt sitten tasan 20 kappaletta. Ensimmäisessä versiossa oli jotain 30 ja 40 väliltä, mutta kirvestä raa’asti (todella raa’asti) käyttämällä sain määrän tippumaan. Mukaan ei aivan hirveästi päätynyt hidastempoisia biisejä. Tuntuu, että Kelalta mulle kolahtaa enemmän ne raidat, jotka rrrrokkaa. Seuraavassa listassa on siis omasta mielestäni juuri nyt Kelan 20 timankisinta biisiä:

1. Kaksi sisarta 

2. Mikan faijan BMW

3. Puistossa

4. Milla

5. 1972

6. Ensilumi

7. Joki

8. Jennifer Aniston

9. Rock-unelmia

10. Suomalainen

11. Huuto

12. Kaivos

13. Albin Stenman

14. Maitohapoilla

15. Miten sydämet toimii?

16. Levyhylly pelastaa

17. Bumerangi

18. Ilves

19. SOS

20. Kiitos ei

Luin Annamari Marttisen Tässä meillä on kaikki nyt -romaanin (Tammi, 2019). Pidin lukemastani ja olisin lukenut koko kirjan yhtä soittoa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista yksivuotiaan lapsen kanssa. Nyt siihen meni pari iltaa. Lyhyesti sanottuna kirja oli todellakin lukemisen arvoinen. Tekstini sisältää juonipaljastuksia, joten jos ne eivät kiinnosta, lue kirja ensin.

Olen Marttiselta lukenut aiemmin vain teoksen Mitä ilman ei voi olla ja siihen verrattuna tämä on huomattavasti parempi. Tässä vaikuttaa hyvin vahvasti, että uusin teos kertoo rakkaustarinaa suomalaisen naisen (Amanda) ja Venäjältä tulleen Jehovan todistaja -miehen (Valentin) välillä. Hommasin kirjan JT-aiheen takia. Akateeminen kiinnostukseni todistajia kohtaan on… suuri.

En suoranaisesti ole rakkaustarinoiden lukija. Jotenkin stereotypisesti ajattelen, että Marttisen kirjat ovat suunnattu enemmän naisyleisölle. Tässä meillä on kaikki nyt ei olisi varmaan uponnut itseeni, jos en olisi kiinnostunut todistajista. Nyt se todellakin upposi – en muista ahmineneeni näin mitään kirjaa sitten Dan Brownin Kadonneen symbolin.

Mutta mutta. Kirja ei ole täydellinen (eihän mikään tietenkään ole). Ensimmäiset kaksisataa sivua ajattelin, että kirjassa on jokin kliimaksi, joka yhdistää Amandan ja Valentinin. Sitten alkoikin näyttää, että kirja loppuu käsiin ennen kuin mitään kliimaksia tuleekaan. Ja lopulta huomasin, ettei kirjassa ollut mitään kliimaksia ollenkaan. Uskonto ja rakkaus eivät vain mahtuneet samaan parisuhteeseen. Kliimaksin puuttuminen on tietysti realistinen näkemys elämästä (emme me elä kuin elokuvissa), mutta odotin silti fiktiiviseltä kirjalta jotain edes jotain huippua.

Fiktiivisuudesta puheenollen. Tarina kertoo Jehovan todistajista, mutta tässä kirjailija on ottanut aikalailla taiteellisia vapauksia tarkoituksella tai tahattomasti. Kuten Mitä ilman ei voi ollassa, on myös tässä uusimmassa teoksessa paljon seksiä. Todistajilta esiaviollinen seksi on ehdottomasti kielletty, eikä vastakkaisen sukupuolen kanssa voi edes nukkua yhdessä ennen avioliittoa. Kirjassa asia esitetään kuitenkin lähes hyväksyttävänä asiana. Se esitetään vielä niin, että muutkin todistajat tietävät sen. Tällainen ei oikeasti onnistuisi mitenkään, vaan Valentin olisi joutunut oikeuskomitean käsittelyyn ja hänet olisi erotettu.

Pienempinä ihmetyksinä noteerasin Valentinin nostavan maljaa ja varaavan hotellihuonetta avoparille ilman mitään omantunnon tuskia tai kyseenalaistamisia. Nämä asiat olisivat oikeasti no-go. Samoin parransäkin, joka Valentinilla tuntuu olevan jopa kastepäivänä. Ei varsinkaan silloin tällaista etikettivirhettä voisi olla.

Nämä ovat kuitenkin suht pieniä virheitä häiritsemässä realismia, mutta yksi juttu minua kuitenkin häiritsi enemmän ja se oli termin “jehovat” käyttö. Ymmärrän, että todistajista käytetään puhekielessä termiä “jehovat”, vaikka se onkin epäsopivaa, mutta kirjassa sitä käyttävät jopa todistajat itse! Se ei vaan toimi mitenkään. Ei evankelisluterilaisistakaan puhuta jahveilijoina, eivätkä he varsinkaan käyttäisi tällaista termiä itse.

Teoksessa ei kehyskertomusta juurikaan ole, kuin ei myöskään sivujuonia. Kaipasin jälkimmäisiä Mitä ilman ei voi olla -romaaniin, mutta tähän en. Tämä kirja oli tiukka paketti ja toimi sellaisena täydellisesti. Se oli helppo lukea; kuin olisi menny kadun päästä toiseen.

Kieliopillisesti jäin pohtimaan kuinka monia kymmeniä (satoja?) pilkkuja kaunokirjallisuudesta voi jättää pois. Omaan makuun vähän liikaakin.

Voisin pohtia seksiä tässä samalla tavalla kuin edellisessä arvostelussa, mutta ehkäpä sitä on jo pohdittu siellä tarpeeksi. Tässä kirjassa oli läsnä uskonto, joten pohditaan sitä. Todistajuus on hyvin absoluuttinen uskonto. Se ei anna yksilölle sijaa omaan ajatteluun tai asioiden pohdintaan. Kaikki annetaan ylhäältä valmiina: ota tai jätä. Ja jos otat ja sen jälkeen jätät, olet yhtä kuin kuollut. Nämä asiat tulevat kirjassa ilmi. Marttinen kuvaa hyvin kuinka Vartiotornin julkaisemasta Mitä Raamattu todella opettaa -teoksesta voi jäädä lukijalle hyvin outo kuva. Suorastaan pelottava, kuten Amanda kirjassa asian kokee. Ymmärrän häntä hyvin. Jehovan todistajat maalaavat paratiisista ruusuista kuvaa, mutta itselleni se olisi täysi dystopia – suoranainen helvetti.

Mitä kirjasta nyt sitten jäi käteen? Erittäin mukaansa imevä tarina, joka ei faktojen puolesta aivan osu kohdilleen, mutta on kirjoitettu niiiin pehmeästi, että olen jälleen Marttiselle kateellinen. Osaisinpa kuvailla tapahtumia yhtä elävästi ja hyvin. Oma intohimoni proosan kirjoittamiseen heräsi taas välittömästi. Toivottavasti minulla on pian aikaa kirjoittaa.

Viime vuosi oli hyvin kaksijakoinen pyöräilyn suhteen. Pirkan pyöräilyn 219 km oli todella hieno ja kesään mahtui pari muutakin hyvää lenkkiä, mutta paljolti ajaminen oli pakkopullaa, josta ei nauttinut. Aivan vastakohta edelliselle kesälle, jolloin sykkeli rullasi kuin vettä vain. Oli miten oli, 2000 kilsaa tuli kuitenkin mittariin ja se täyttää tavoitteen. Tänä vuonna täytyy sitten enemmän polkea Felixin kanssa, viime kesänä kaveri ei vielä hirveän monelle lenkille päässyt mukaan.

SpaceX:n Falcon 9 -raketit ovat lennelleet avaaruuteen nyt yhdeksän ja puoli vuotta ensimmäisen lennon tapahduttua kesäkuussa 2010. Kaikki raketit ovat käyttäneet yhdeksää kappaletta periaatteessa samoja Merlin-rakettimoottoreita, mutta raketit itsessään ovat kehittyneet valtaisasti sitten ensilennon. Käytännössä jokainen raketti on ollut erilainen, hieman paranneltu versio edellisestä. Falcon 9:n kehityksessä on ollut viisi virallista versiota: 1.0, 1.1, Full Thrust/Block 4, Block 5 ja Falcon Heavy. Falcon Heavy ei sinänsä ole erillinen kantoraketin kehitysversio, vaan periaatteessa rinnakkainen laukaisuversio, jossa on käytössä kolme yhteenliitettyä raketin ensimmäistä vaihetta.

Kantoraketin kehitys näkyy helposti siinä, että ensimmäinen versio Falcon 9:stä tarjosi 4900 kN:n työntövoiman, mutta Block 5 tarjoaa jo 7606 kN (kasvua 55%). Tulee edelleen muistaa, että Merlin-moottoreita on jokaisessa raketissa 9 kappaletta (Falcon Heavyssä 27); tehonlisäys on siis saatu erinäisillä kehitysaskelilla (muun muassa viilentämällä polttoaineet reilusti pakkaselle). 80 laukaisusta 79 on saavuttanut päätavoitteensa, jolloin onnistumisprosentti on 98,8. Mikäli vain osittain onnistunut CRS-1-missio lasketaan epäonnistuneeksi on onnistumisprosentti 97,5.

Falcon 9 on myös ensimmäinen kantoraketti, joka laskeutuu takaisin maahan. SpaceX:llä meni vuosia tekniikan opettelussa, mutta tällä hetkellä laskeutumiset onnistuvat jo lähes rutiinilla niin maalle kuin merellä oleville laskeutumisalustoillekin. Kaikkiaan laskeutumisyrityksiä on ollut 60 ja niistä on onnistunut 48 kappaletta. Tällä hetkellä onnistumisprosentti on siis 80.

Seuraavassa on kaikki ylläkuvattu taulukkona.

* Yksi laukaisu onnistui vain pääkuorman osalta ** Lisäksi yksi räjähdys ennen laukaisua, *** Onnistumiseksi lasketaan myös tarkoituksellinen laskeutuminen veteen

Eli onnistumisprosentit laukaisuissa ja laskeutumisissa ovat nykypäivänä lähellä sataa prosenttia. Kuitenkin, kun ihmisiä on tarkoitus kuljettaa avaruuteen ja avaruudesta takaisin maahan, ei 99 riitä vielä onnistumisprosentiksi. Rakettien luotettavuuden täytyy olla samalla tasolla kuin lentokoneiden tänä päivänä (~99,9999%). Tähän päivään mennessä ihmiskunta on lähettänyt avaruuteen hieman vajaat 6000 rakettia. Samaan aikaan vuodessa lähtee noin 40 miljoonaa lentoa, joten ei ihme, että lentokoneteollisuus ja -turvallisuus ovat paremmalla tasolla. Toistot tuovat varmuutta. Tähän tietysti SpaceX pyrkii omalla Starshipillään, jonka pitäisi pystyä lentämään kolme kertaa päivässä (en pidättäisi hengitystäni kyllä tämän väitteen kanssa vielä). Mikäli sama raketti saadaan nousemaan avaruuteen useita kertoja päivässä, päästään samalla myös sellaiseen toimintavarmuuteen, että on mahdollista alkaa lähestyä lentoliikenteen luotettavuusnumeroita. Tätä pääsemme kuitenkin katselemaan vasta muutaman vuoden kuluttua.

Ihmisen kokemattomuutta avaruusmatkaamisessa ja homman vaikeutta kuvastaa Mars-lentojen ansioluettelo: 57 lennosta vain 27 on onnistunut. Tässäkin tosin tulee huomata, että tällä vuosituhannella onnistumisprosentti on huomattavasti suurempi kuin vielä 60- ja 70-luvuilla. 80-luvulla Mars ei kiinnostanut kuin Neuvostoliittoa, mutta sen aluksista ei juuri yksikään onnistunut kunnolla tehtävässään koko valtion olemassaoloaikana.

Vielä on siis hetki kehitettävä teknologiaa, jotta avaruuslaivat ovat kaiken kansan kulkupelejä. 2020-luku on kuitenkin alkavan avaruusmatkailun vuosikymmen.