Blogi

Luin Blaine Hardenin kirjoittaman Leiri 14 – pako Pohjois-Koreasta -kirjan. Pääosassa on Shin Dong-Hyukin pakomatka Pohjois-Korean pahimmalta vankileiriltä. Hän syntyi sinne tietämättä aitojen ulkopuolisesta maailmasta yhtään mitään.

Teos on hyvin samanlainen kuvaus pohjoisemman Korean tapahtumista kuin aiemmin lukemani Suljettu maa. Tämä on kuitenkin kuvaus vain yhden ihmisen elämästä, joten se on hieman intiimimpi ja samalla myös lyhyempi. Ehkä kuitenkin parempi. Tosin, tässäkin kirjassa on ongelmana pykälän verran sekava kerronta, joka pomppii ajassa hieman. Ei kuitenkaan alkuunkaan niin pahasti kuin Sujetussa maassa.

Itseäni kiinnostaa suuresti Pohjois-Korean avautuminen. Sitä tapahtuu sisällä hiljalleen, mutta koska tulee se hetki, kun kulissit romahtavat on aika mysteeri. Toisaalta, jos Koreoiden välille syttyisi sota päättyisi Kim-dynastia nopeasti ja verisesti. Toivottavasti diktatuuri loppuu mahdollisimman pian ja mahdollisimman vähäverisesti. Nämä molemmat lukemani kirjat avaavat elämää Pohjois-Koreassa hyvin. Kertovat sitä karua kieltään, että yksi maailman köyhimmistä valtioista on harvinaisen kieroutunut yhteiskunta.

Seuraavaksi edessä on jotain fiktiivisempää, sillä kirjakaupasta käteen jäi Rosa Liksomin Väliaikainen...

Törmäsin pari viikkoa sitten Spotifyssa La Rouxin uuteen albumiin. Bändin debyytti vuodelta 2009 antoi itselle ainoastaan Bulletproof-kappaleen, mutta tämä uusin iskee täysillä. Lähdin liikenteeseen Let Me Down Gently -kipaleesta, koska halusin tietään onko se koveri The Arkin vastaavasta rallista. Ei ollut. Tämä on parempi.

En ole elämäni aikana aivan hirveästi tämän kaltaista syntikkapoppia soitellut. Trouble In Paradise sopii taustalle soimaan paremmin kuin nenä päähän. Työpäivä sujuu hyvällä flowlla, kun taustalla on sopivan chillailevaa musiikkia ja välistä tulee vähän nopeammalla temmolla varustettu ralli.

Trouble In Paradise on siitä mielenkiintoinen albumi, ettei sillä ole yhtään huonoa biisiä. Tai edes vähemmän hyvää. Tähän mennessä näitä albumeita ei hirveän montaa ole vastaan tullut (ehkä neljä?). Levyltä nousee kuitenkin pari biisiä esiin ja varsinkin Silent Partner yllättää. Se on levyn pisin biisi, mutta seitsemän minuutin kestoa ei edes huomaa rytmin viedessä eteenpäin. Todella hyvin tehty kappale! Tämän lisäksi Sexotheque, Tropical Chancer ja Kiss And Not Tell soivat oikein mukavasti, mutta kuten todettua tämä on albumi – ei kasa biisejä. Olen koko ajan soitellut tätä läpeensä, enkä vain yksittäisiä ralleja.

Näyttää siltä, että Roxetten kokopitkä siirtyy ensi vuodelle kiertuekiireiden takia, joten kuvittelisin, että tässä on vuoden albumi. Vaikea on pistää enää kenenkään paremmaksi.

Nykyajan ihmisellä on niin helppoa. Ei tarvitse enää hiihtää kouluun kesät talvet ylämäkeen. Kännykällä tavoittaa toisen koska vain, ja ruokaa saa kaupasta lähes 24/7. Mitäpä tässä valittamaan siis?

En väitä, että "ennen kaikki oli helpompaa", mutta kyllä yhteiskunnallinen kehitys on tuonut mukanaan paljon sellaista, mihin emme välttämättä ole vielä valmiita. Tuhat vuotta sitten yksilölle riitti, että pystyi pitämään huolen itsestään ja perheestään. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ruuantuotanto oli omissa käsissä. Huolehdittavan yksikön koko oli vain muutaman ihmisen kokoinen. Muusta maailmasta ei tarvinnut välittää – eikä siitä voinutkaan, sillä siitä ei ollut mitään tietoa. Ei ollut karttoja, puhelimia tai internetiä. Ei edes sanomalehtiä.

Nykyään on mahdollista elää yksinkin, mutta ympärillä oleva uutistulva tuo elämäämme stressiä joka suunnalta. Siinä missä voi joutua murehtimaan omasta terveydestä, kertoo Facebook myös kaverien huolet. Uutisointia tulee myös huolestuttavista talousnäkymistä Suomessa. Eskaloituuko Ukrainan kriisi myös meille asti? Tuhoaako ihminen ilmastonmuutoksen myötä koko rakkaan pallomme? Tällaisista asioista ei tarvinnut yksilön murehtia edes vielä 500 vuotta sitten.

Vasta sanomalehtien myötä tieto lähti leviämään nopeammin ja Suomessakin oli mahdollista seurata ensimmäisiä nykyajan olympialaisia. Ei tietenkään reaaliaikaisesti, mutta edes jollakin viiveellä. Radio toi sitten vielä nopeampaa tiedonvälitystä, jota televisio edelleen lisäsi. Vietnamin ja Balkanin sodat näkyivät televisiossa. Itse kävin koko ala-asteen syöden aamulla muroja samalla, kun taustalla uutisointiin entisen Jugoslavian alueen tapahtumista. Se oli osa päivärytmiä. Luonnollista.

Internet on vain nopeuttanut tätä sykliä entisestään. Jos päädyit vielä 60 vuotta sitten paperitehtaalle töihin tai rupesit myymään autoja, sait tehdä sitä huoletta koko elämäsi. Töitä oli.

Termi työttömyys on tullut tullut suomalaiseen kielenkäyttöön kunnolla vasta sotien jälkeen, kun syntyi tilanteita, joissa töitä ei enää yksinkertaisesti ollut. Tälläkin hetkellä pelkästään Suomessa on parisataatuhatta työtöntä. Ihmisiä, joilla ei ole töitä, vaikka he sitä haluaisivat. Yksi suurimpia pelkojani olisi olla työtön. Ei niinkään tulojen romahtamisen takia vaan elämän muuttumisen muuten erilaiseksi. Voisin kuvitella päätyväni johonkin vapaaehtoisduuniin, mikäli muuten työt loppuisivat.

Maailma muuttuu ja nyt pohditaan (esim. tämä ja tämä), miten yhteiskunta toimii, kun kaikille ei enää yksinkertaisesti ole töitä. Tähän automaatio (niin mekaaninen kuin digitaalinen) vaikuttaa koko ajan. Kohta meillä ei ole enää taksikuskeja, kauppojen kassoja, siivoojia... Mitä tehdä, kun työtä ei enää ole?

Kysymys on mielestäni kaksijakoinen. Mitä yhteiskunta tekee, kun työtä ei enää ole ja toisaalta, mitä yksilö tekee töiden loppuessa? Yhteiskunnallisissa asioissa perustulo, kansalaispalkka tai vastaava konsepti voi olla asia, joka lanseerataan Suomeenkin kohta. Tulemmeko tilanteeseen, jossa "puolet" väestöstä pystyy "ruokkimaan" kaikki? Ken tietää tuleeko Star Trekin maailmasta todellisuutta.

Toisaalta, en tiedä loppuvatko työt kokonaan vai muuttavatko ne vain muotoaan ja määräänsä. Aikoinaan koko valveillaoloaika täytyi käyttää ruuan hankintaan. Sittemmin tuotantoprosessit tehostuivat ja riitti, että tehtiin kymmentuntista päivää kuusi päivää viikossa. Sitten enää kahdeksaa tuntia viidesti viikossa. Ehkä kohta siirrymme kuusituntiseen työpäivään. Samalla ammatit ovat muuttuneet. Rankka fyysinen työ on osin vaihtunut vaikkapa akateemiseen ajatteluun ja audiovisuaaliseen luovuuteen. Teemme työksemme yhä enemmän sitä mistä nautimme. Nautittavia asiota lienee kuitenkin varsin rajattomasti, joten ehkeivät työtkään lopu koskaan? Ehkä kahvipöytäkeskustelija on tulevaisuuden ammatti? Tietokonepelaaminen on sitä jo nyt.

Vanha sanonta sanoo, että kehitys kehittyy. Se pitää kutinsa. Ei riitä, että asiat kehittyvät vaan ne kehittyvät yhä nopeammalla tahdilla. Pohdimme miten voitamme ilmastonmuutoksen tai mitä tehdä kun töitä ei ole, mutta sen jälkeen tulee yhä suuremmalla nopeudella uusia – ja mahdollisesti suurempia – "ongelmia" ratkottavaksi. Onneksi nykyajan ihmisellä on niin helppoa?

Jotenkin tässä fuksiviikon jälkimainingeissa jäin pohtimaan tavoitteita elämälle. Fukseilla oli hyviä tavoitteita; he näkivät opiskelun yhtenä askeleena elämässä. Opiskelu ei ollut heille suurin tavoite elämässä, mutta he eivät myöskään vähätelleet opiskelun mahdollistamia asioita. En muista, että olisin itse kymmenen vuotta sitten ajatellut asiaa yhtä syvällisesti. Enkä taida ajatella nytkään. Elän hetkessä ja tähtään ehkä hieman abstrakteihin asioihin.

Joskus fukseille todennäköisesti tulee eteen työhaastattelu. Siellä pitäisi onnistua myymään itsensä. Kertoa, mitä osaa. Missä on erityisen hyvä, miksi sopeutuu työyhteisöön, missä näkee itsensä vuosien kuluttua. Jotain tällaista. Kai. Olen ollut kerran elämässäni oikeassa työhaastattelussa, enkä duunia silloin saanut. Sitä ennen ja sen jälkeen olen ollut muutamissa haastatteluja muistuttavissa tilanteissa ja näissä on tärpännyt joka kerta.

Itse en juurikaan tällaisiin tilanteisiin valmistaudu, vaan annan asioiden mennä omalla painollaan ja koetan myydä itseni sellaisena kuin olen. Jos ei kauppoja synny, niin sitten ei synny. En oikein hahmota, miksi haluaisin antaa itsestäni yltiöpositiivista kuvaa sen sijaan, että annan itsestäni juuri sellaisen kuvan millainen olen.

Niin ja ne treffit. Eroavatko treffit työhaastattelusta? En tälläkään saralla pidä itseäni kovin kokeneena, mutta kuulemma olen joillakin treffeillä pyörähtänyt. Tässäkin pitäisi antaa toiselle kuva, että on juuri se prinssi tai prinsessa, jota toinen haluaa. Tai sitten on vain oma itsensä ja katsoo miten se sopii kuvioon.

Treffeillä ja työhaastattelussa painotetaan eri asioita. Treffeillä ei välttämättä ole arvossaan iso CV tai portfolio – puhutaan sitten ammatillisista tai parisuhteellisista asioista – vaan pikemminkin kenties pyritään olemaan romanttisia, empaattisia ja valloittavia. Entä jos olisinkin työhaastattelussa romanttinen? Tai jos minua kiinnostaisi haastattelevan tahon eettiset ratkaisut, lempeät arvot ja kahvitilan musiikki? 

Oikeastaan tämä koko ajatuksenjuoksu lähti liikenteeseen siitä, etten vieläkään ole löytänyt yhtään ammattinimikettä, jonka kokisin omakseni. Haluan olla niin opettaja, koodari, kirjoittaja, puuseppä, konsultti, filosofi, tutkija, leipuri, urheilija, poliitikko, sarjakuvataiteilija kuin mentori. Ei näitä kaikkia asioita voi mitenkään sijoittaa yhteen elämään. Entäpä sitten treffien puolella, mitä haluan? Yksinkertaisimmillaan sanoisin, että haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Voisiko tämän sitten palauttaa takaisin työelämään? Entä jos sanoisin vain työhaastattelussa, että haluan tämän duunin, koska voisin rakastaa sitä?

Voisiko CV:ssä vain lukea, että rakastan uuden oppimista, tutkimista, ihmisten kanssa asioiden tekemistä ja kirjoittamista? Entä jos portfoliossa olisi vain iso punainen sydän ja sen sisälle olisi piirretty vanhanajan kirjoituskone puskemaan ulos ykkösiä ja nollia?

Käymälläni yliopistopedagogiikan opintojaksolla jokainen opiskelija sai viimeisellä kerralla lapun johon oli kerätty positiivisia asioita ja elämänohjeita tälle ihmiselle. Omassani luki "pysy aina Ernona". Siitä tuli hyvä mieli. Ehkä se tosiaan on roolini tässä elämässä.

Enpä tainnut tässä vielä keritä kirjoitella viime vuoden matkustamisista. Pidin kirjaa koko vuoden rahallisista sijoituksista matkustamiseen. Tämä siis sisältää esim. junaliput, laivamatkat, polkupyörän kumit, bussikortit, yms. Vuodessa minulta kului rahaa noin 1100 euroa.

Tämä on mielestäni aika vähän. Itse asiassa se on todella vähän. Tuolla rahalla ei olisi montaa kilometria autolla ajettu. Työn puolesta pääsee/joutuu matkustamaan sitten vähän kauempana, mikä hieman ehkä tipauttaa kuluja – vaikken nyt mikään matkailija olekaan.

En siis mitenkään pyrkinyt matkustaman halvasti tai vähän, muttei sitä rahaa nyt juurikaan kulunut mihinkään reissaamiseen. Nyt vain kävi näin.

(Tulipas luokaton postaus...)