Jotenkin tässä fuksiviikon jälkimainingeissa jäin pohtimaan tavoitteita elämälle. Fukseilla oli hyviä tavoitteita; he näkivät opiskelun yhtenä askeleena elämässä. Opiskelu ei ollut heille suurin tavoite elämässä, mutta he eivät myöskään vähätelleet opiskelun mahdollistamia asioita. En muista, että olisin itse kymmenen vuotta sitten ajatellut asiaa yhtä syvällisesti. Enkä taida ajatella nytkään. Elän hetkessä ja tähtään ehkä hieman abstrakteihin asioihin.
Joskus fukseille todennäköisesti tulee eteen työhaastattelu. Siellä pitäisi onnistua myymään itsensä. Kertoa, mitä osaa. Missä on erityisen hyvä, miksi sopeutuu työyhteisöön, missä näkee itsensä vuosien kuluttua. Jotain tällaista. Kai. Olen ollut kerran elämässäni oikeassa työhaastattelussa, enkä duunia silloin saanut. Sitä ennen ja sen jälkeen olen ollut muutamissa haastatteluja muistuttavissa tilanteissa ja näissä on tärpännyt joka kerta.
Itse en juurikaan tällaisiin tilanteisiin valmistaudu, vaan annan asioiden mennä omalla painollaan ja koetan myydä itseni sellaisena kuin olen. Jos ei kauppoja synny, niin sitten ei synny. En oikein hahmota, miksi haluaisin antaa itsestäni yltiöpositiivista kuvaa sen sijaan, että annan itsestäni juuri sellaisen kuvan millainen olen.
Niin ja ne treffit. Eroavatko treffit työhaastattelusta? En tälläkään saralla pidä itseäni kovin kokeneena, mutta kuulemma olen joillakin treffeillä pyörähtänyt. Tässäkin pitäisi antaa toiselle kuva, että on juuri se prinssi tai prinsessa, jota toinen haluaa. Tai sitten on vain oma itsensä ja katsoo miten se sopii kuvioon.
Treffeillä ja työhaastattelussa painotetaan eri asioita. Treffeillä ei välttämättä ole arvossaan iso CV tai portfolio – puhutaan sitten ammatillisista tai parisuhteellisista asioista – vaan pikemminkin kenties pyritään olemaan romanttisia, empaattisia ja valloittavia. Entä jos olisinkin työhaastattelussa romanttinen? Tai jos minua kiinnostaisi haastattelevan tahon eettiset ratkaisut, lempeät arvot ja kahvitilan musiikki?
Oikeastaan tämä koko ajatuksenjuoksu lähti liikenteeseen siitä, etten vieläkään ole löytänyt yhtään ammattinimikettä, jonka kokisin omakseni. Haluan olla niin opettaja, koodari, kirjoittaja, puuseppä, konsultti, filosofi, tutkija, leipuri, urheilija, poliitikko, sarjakuvataiteilija kuin mentori. Ei näitä kaikkia asioita voi mitenkään sijoittaa yhteen elämään. Entäpä sitten treffien puolella, mitä haluan? Yksinkertaisimmillaan sanoisin, että haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Voisiko tämän sitten palauttaa takaisin työelämään? Entä jos sanoisin vain työhaastattelussa, että haluan tämän duunin, koska voisin rakastaa sitä?
Voisiko CV:ssä vain lukea, että rakastan uuden oppimista, tutkimista, ihmisten kanssa asioiden tekemistä ja kirjoittamista? Entä jos portfoliossa olisi vain iso punainen sydän ja sen sisälle olisi piirretty vanhanajan kirjoituskone puskemaan ulos ykkösiä ja nollia?
Käymälläni yliopistopedagogiikan opintojaksolla jokainen opiskelija sai viimeisellä kerralla lapun johon oli kerätty positiivisia asioita ja elämänohjeita tälle ihmiselle. Omassani luki "pysy aina Ernona". Siitä tuli hyvä mieli. Ehkä se tosiaan on roolini tässä elämässä.