Suljettu maa

Luin joulunpyhinä Barbara Demickin "Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa" -kirjan. Kirja kertoo kuuden maasta loikanneen tarinan ja siinä sivussa valoittaa Korean niemimaan tapahtumia viimeisen sadan vuoden aikana keskittyen kuitenkin suurimmaksi osaksi 90-luvulle.

Itse en voi sanoa kovinkaan hyvin olleeni kartalla Korean tapahtumista, mutta kirja avarsi ihan kiitettävästi. 60-luvun kommunistinen talousihme kärsi Neuvostoliiton hajoamisesta monin verroin enemmän kuin vaikkapa Suomi. 90-luvulla miljoonat ihmiset kuolivat nälkään ja loikkaaminen Kiinaan alkoi kunnolla vuosituhannen vaihteessa. Samalla Korean demokraattiseen kansantasavaltaan alkoi virrata länsimaisia elokuvia Kiinasta DVD-levyillä. Voisin kuvitella, että kansan tietoisuus elämästään kommunistisessa kuplassa on sittemmin lisääntynyt. Tavallinen rivikansalainen ei kuitenkaan voi asialle tehdä oikein mitään. Pohjois-Koreassa ei tuomita vain toisinajattelijaa, vaan myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Omasta radikaaliudesta aiheutuu siis huonoimmillaan koko suvun kuolema.

Koska se kommunismi (jos nyt siitä edes voi puhua) sitten romahtaa? Vastikaan pitämässään puheessa nykyinen johtaja Kim Jong Un puhui talouden avaamisen puolesta. Länsimaista rahaa onkin kyllä valtioon saatava, jotta kaikilla kansalaisilla olisi taas jossain vaiheessa käytössään sellaisia perusjuttuja kuin juokseva vesi, sähkö, tv tai Internet.

Mutta siis kirja. Se oli hyvä. Eniten häiritsi tyhmä toisto ("...ei ollut sähköä. Elämä oli vaikeaa, koska ei ollut sähköä.") ja sekava hyppiminen ympäri 90-lukua. Välillä en tiennyt puhutaanko vuodesta -93 vai -99. Kokonaisuudessaan teos piti kyllä otteessaan ja suosittelen sitä kelle vain. Tylsää kirjan kanssa ei todellakaan ole ja sitä oppii taas arvostamaan suomalaista hyvinvointivaltiota pykälää enemmän.