Blogi

Hainpa sitten kuitenkin N9:n, kun sen hinta tipahti alle kipurajan (, joka oli korkea...). Ja pidän ostoksestani.

Näillä näkymin tämä on nyt sitten viimeinen nokialainen, jonka hommasin, mutta voihan se olla, että Nokia vielä pyörtää pahat päätöksensä ja julkaisee jatkossakin Linuxiin pohjautuvia luureja. MeeGo tuli elämänsä päähän oikeastaan ennen kuin yhtään laitetta ehti markkinoille, mutta onneksi jatkajat ovat olemassa ja voi olla, että MeeGokin vielä forkkaantuu.

Mutta niin tähän luuriin. Parasta mitä olen ikinä käsissäni pitänyt - kun en juurikaan mitään ole niissä näpeissä pyöritellyt... No, oli miten oli, diggaan joka tapauksessa. Näyttö on kontrastiltaan ja kirkkaudeltaan todella hieno. Liike on monin verroin sulavampaa kuin N900:lla ja softaakin tuntuu löytyvän jonkin verran. Kamera on myös todella vikkelä. Luuri käy käteenkin varsin hyvin ja sitä pystyy kyllä yhdelläkin kädellä käyttämään. Parasta luurissa on ehkä kuitenkin selain, joka toimii todella nopeasti. Näin se saisi olla kaikkialla! Käyttöliittymä on muutenkin nopea, eikä näppäimille oikeastaan tarvetta ole. Sääliksi käy niitä WP7:n kolmea lakisääteistä ei-kustomoitavaa nappia...

Negatiivisiakin juttuja tietysti löytyy. Kalenterissa ei näy viikon numeroa. Tämä on moka!!! Nokialaisissa on viikkonumero ollut valttina vuosia, joten miten ihmeessä se nyt unohdettiin? Softaa saisi olla tietysti enemmän ja kosketusnäytöllä kirjoittaminen ei kyllä ole niin luonnollista kuin T9:llä tai ihan qwertyllä. Kamerallekin olisi kiva olla jokin fyysinen starttinäppäin, jotta sen saisi tulille vikkelämmin - eikä olisi paha, jos kameran kennoa voisi käyttää kokonaisuudessaan. Nyt jokainen kuvaformaatti jättää osan kennosta käyttämättä, wtf?

Joten eihän siinä muuta kuin N9:llä eteenpäin. N900:lla kerkesin näemmä kuvata vähän yli 2000 kuvaa alla kahdessa vuodessa (enkä koskaan saanut edes luurin muistia täyteen...), joten nyt yritetään pistää paremmaksi. Muisti ainakin tulee nopeammin täyteen, kun sitä on edeltäjäänsä nähden puolet vähemmän.

Tämä oli hyvä joululahja!

Tuli lauantaina käytyä katsomassa Tampere-talossa Lumiukosta tehty musiikki-tanssiesitys. Artistit tulivat Englannista ja esitys oli varsin hyvä. Alku oli hieman lattea, mutta loppua kohden varsin mukava paketti. Lapsillehan tuo oli tarkoitettu, joten olin kuin kotonani salin perällä. Eikä kyllä kukaan kanssakatsoja huutanut (aka kirkunut/vollottanut) yleisössä, joten kai se lapsiinkin upposi. Musiikki oli alkuperäisen Walking In The Air -tunnarin tekijän Blaken käsialaa, joten jokainen erillinen ralli toi mieleen itse kotoisan tunnarin. Pidin tästä kyllä kovin. Jouluna taas tv:n ääressä sitten aito asia. Kyllä se tämän liven kuitenkin päihittää muuten paitsi musikaalisesti.
-G

Tulihan samalla Tampereen reissulla nähtyä Keskustorin jouluavajaisetkin, jotka spotattiin jo etukäteen valmiiksi, jotta tulon saattoi hyvin ajoittaa tapahtuman mukaan. Siellä Tomi Metsäketo lurautteli kauniisti joululauluja taustakuoroineen, pukki kierteli kansan keskuudessa ja sirkuslaiset esiintyivät tulielementteineen. Kurkittiin läpi nämä torin kojutkin, joiden kiinnostavin anti oli paahdetut mantelit ja pähkinät. Tuoksu oli vallan ihana! Silti piti pistää houkutukselle hanttiin, sillä ajattelin säästää nämä maistiaiset Tukholmaan, kun viime jouluna sielläkin samaista tuotetta oli tarjolla enkä ostanut. Sitä paitsi säästelin nyt tilaa pizzalle. Pikkuisen sateinen keli aiheutti vilua kaupungilla tallatessa, mutta pari tuntia kului iloisesti kauppoja kierrellen. UFF:kin ja kaikkea! Löytyi hauskoja Muumi-jouluvalojakin. Tiedän ainakin erään, joka olisi innostunut. (Muumi juoksee tuossa ensimmäisessä kuvassa, jos tarkkaan katsoo.)

Pizzaa tosiaan maisteltiin, kun pääsin ensimmäistä kertaa käymään Vesilahden Pizzeria Makasiinissa, joka toimii samalla muun muassa tiettyjen luomutuotteiden myyntipuotina. Pizzojen hinnat ovat vähän tavallista korkeammat, mutta olivatpa ne maistuviakin. Tarjolla oli myös vanhanajan henkisiä Laitilan Wirvoitusjuomia, jotka tunnetaan säilöntäaineettomina. Mielenkiintoinen paikka ja ilmeisen suosittu paikallisten keskuudessa.

Ideaparkissakin tietysti piti käydä, mutta kierros jäi valitettavasti todella lyhyeksi, koska oli kiire tuohon edellä mainittuun Lumiukko-esitykseen. Löytyipä G:lle kuitenkin kengät, ihmeen kivuttomasti. Toivottavasti kestävät paremmin kuin edeltäjänsä... Tampere näytti oikein kivalta paikalta noin yleensä, mutta jalkapatikassa ja reppujen kanssa ei ehkä maailman ihanin tällaisella tihkuisella kelillä. Mutta ehkäpä kelien lämmetessä voisi ottaa uusintavisiitin, jos jotain tapahtumaakin samaan saumaan olisi tarjolla. Luomupähkinöidenkin tarkastelu jäi niin pahasti kesken, kun piti kiirehtiä junalle...
-M

Tuli luettua Pekka Himasen (2000) kirjoittama Hakkerietiikka - ja informaatioajan henki ja täytyy myöntää, että tämä taisi olla tähänastisen elämäni merkittävin teos. Oletin kirjan olevan lähinnä nörttikirja, mutta enemmän tämä oli eettisten ja filosofisten - siinä missä kyllä tietoteknisten - kysymysten pohdintaa. Tai ehkä pikemminkin mallien esittelyä. Kommunismi ja kapitalismi saivat kyytiä informaation ja avoimen koodin/sisällön tieltä.

Palaan vielä hetkeksi tuohon In Time -elokuvaan. Tässä tarkemmin miettiessäni sehän sijoittui ainakin pyöreästi sata vuotta tulevaisuuteen, mutta elokuvassa itsessään ei ollut juuri mitään tulevaisuuden visiointia. Aivan kuin teknologinen kehitys olisi pysähtynyt kapitalistisen valtaeliitin saavutettua haluamansa. Heillä, joilla oli valtaa, oli myös aikaa. Elokuvassa esitetty kapitalistipamppu piti holvissaan miljoonaa vuotta, joten hänelle viikatemies ei ollut ihan äkkiä tulossa kolkuttelemaan. Ghetossa asuva sankari sai taistella, että pääsisi juuri yli 25:n ikävuoden. 

Elokuvassa ei myöskään mainittu valtiota mitenkään. Jopa poliisia vastaava aikavartija oli rikkaimman kapitalistin palveluksessa. En tiedä mitä käsikirjoittajat olivat elokuvallaan halunneet kuvata, mutta kyllä yhteen leffaan oli saatu mukaan kaikki ne ainekset, jotka kapitalistisessa maailmassa voidaan saada päin mäntyä.

Ja sitten palaan takaisin tuohon lukemaani kirjaan ja lainaan tähän loppuun siinä olevan lainauksen: "Päivällisen jälkeen monet perheet istuvat yhdessä, mykkinä mutta kotoisasti, ja katsovat kuinka televisiossa äidit, isät ja lapset puhuvat toisilleen innokkaasti." Voiko olla toista laitetta joka passivoi elämän niin rankasti kuin televisio?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Jatkan tästä ensi viikolla. Ajatuksia on pää täynnä.

Käytiinpä vilasemassa In Time, kun ihan Vegasista asti sitä kehuttiin - eikä kehuttu syyttä. Leffa oli mitä mainioin, joskaan ei nyt sentään Matrix 

Juonesta sen enempää kertoilematta kyseessä on elokuva, jossa ihmiset vanhenevat 25-vuotiaiksi ja tämän jälkeen heillä on tasan vuosi aikaa elää vanhentumatta. Aikaa saa ostettua lisää erilaisin tavoin. Rikkailla ihmisillä sitä on enemmän kuin köyhillä - luonnollisesti. Satoja, tuhansia, jopa miljoonia vuosia. Aika on korvannut rahan vaihdonvälineenä.

Elokuva mainitsee tähän liittyen termin darwin-kapitalismi, ja sitä tämä kyllä oli varsin mukavasti. Juoni itsessään oli kyllä pikemminkin Robin Hood 2020-luvulla. Tai miten kauas tulevaisuuteen elokuva nyt sitten sijoittuikaan. Autot olivat kuitenkin kuin 70-luvulta ja äänestä päätellen toimivat sähköllä. Kuitenkin niissä oli hienosti pakoputkistot ja manuaalivaihteisto...

Mutta takaisin kapitalismiin. Elokuvan kapitalisteilla on kaikkea, mitä he voivat vain saada (==aikaa), mutta silti heillä ei ole mitään. Liekö tämä kupletin juoni myös tosielämässä? Aika valuuttana on myös varsin mielenkiintoinen ajatus. Lyhentäisinkö elämääni vaikka 10 vuotta ja saisin käyttööni vaikkapa miljoona euroa nyt? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Entä, jos sen miljoonan voisi pistää poikimaan ja ostaisin kahdella 20 vuotta elinaikaa takaisin? Elokuvassa rikkaat joutuvat rajoittamaan köyhien elämistä, jotta pystyvät itse pärjäämään. "Mitkään lisävuodet eivät ole oikeutettuja, jos sen edestä joutuu kuolemaan yksikin ihminen" valistaa leffa lähellä loppuaan. Liekö siis rikastuminen toisten kustannuksella oikeutettua.

Jos sinulla olisi aikaa rajattomasti, tekisitkö tänään sen, minkä voisit hyvällä mielellä jättää huomennakin tekemättä?

Taas on se aika vuodesta, kun tekijänoikeusjärjestöt ja ministerit miettivät, miten musiikin kuuntelijoilta saataisiin nostettua enemmän rahaa artistien hyväksi. Teosto haluaa kiintolevyjen, puhelinten, digiboksien, mp3-soittimien yms. ostajilta pienen siivun kompensoimaan yksityistä kopiointia. Konseptia, johon maksu alunpitäen kehitettiin, ei ole enää olemassa. Hyvitysmaksu on jäänne analogisesta maailmasta, eikä sitä tulisi enää digitaalisessa maailmassa elättää. Hyvitysmaksusta löytyy tietoa enemmän wikipediasta, jos asia kiinnostaa. Itse keskityn nyt vähän muuhun. Todettakoon nyt kuitenkin, että vastustan piratismia, joten tämä ei ole ääni Piraattien ajamalle yksityisen kopioinnin laillistamiselle. Jos ääni jollekin pitää antaa, niin Spotifylle.

Mutta itse asiaan. Musiikin myynti pienenee pienemistään ja artistit valittavat, kun piratismi syö toimeentuloa (Pasilassa asiasta kerrottiin oikein nasevasti). Mutta mutta... Jos artistin tekemä musiikki on oikeasti hyvää ja sitä kuunnellaan vaikka sitten epämääräisten väylien kautta, niin eikö tällöin artistin pitäisi hymyillä, kun tekeleet kelpaavat? Idols-skabat alkaa taas kohta ja päästään kuulemaan kommentit: "Mä haluan vaan tehdä musiikkia", "Tää on mun unelma!" ja "Mä oon aina haaveillu muusikon urasta". Mistä tässä nyt todellisuudessa on haaveiltu? Siitä, että kansa diggaa artistin humpasta vai siitä, että sillä musiikilla elättää itsensä?

E-typen Erikson ilmaisi asian hyvin 90-luvun lopulla: hän tekee musiikkia niin kauan kuin yksikin ihminen haluaa sitä kuunnella. Eikö nimenomaan tästä pitäisi olla musiikissa kyse? Intohimo siihen musiikin tekemiseen ja siihen, että voi antaa toiselle ihmiselle hyvää mieltä omalla aikaansannoksellaan. Nykyään musiikkia tehdään tehdastyönä ja ties kuinka monet säveltäjät, tuottajat ja laulajat tekevät musiikkia 9-17 viisi päivää viikossa. Ja tässäkö sitten näkyy se intohimo siihen musiikin tekemiseen? Heidi Kyrölle tämä sai riittää ja hän palasi takaisin siihen, että teki sitä, mitä oikeasti halusi. En voi muuta kuin antaa täyden tukeni hänelle! (Voisipa vaikka ostaa levyn.) Itse tehty biisi, johon laulaja pystyy antamaan kaikkensa kuulostaa aivan erilaiselle kuin Idols-voittajan laulama, hänen eteensä tuotu, mittatilaustyönä tehty tusinahitti.

Voidaanko olettaa, että musiikin kuluttaja maksaa saman verran siitä, että saa kuunnella tusinahittejä toistensa perään vai siitä, että korviin työntyy musiikki, josta erottaa artistin rakkauden musiikin tekemistä kohtaan? Olettaako joku, että käsintehdyn sohvan saa yhtä halvalla kuin Ikean kikkareen? Syntyykö siihen Ikean tuotteeseen samanlaista tunnesidettä kuin siihen vartavasten rakennettuun sohvaan, jossa näkyy tekijänsä rakkaus ammattiinsa? Miksi tämä olisi mitenkään erilaista musiikin kohdalla?

Eli yhteenvetona: hyvitysmaksulla kustannetaan lisää tusinapoppia tähän maailmaan, mutta oikeasti musiikin tekemistä rakastava artisti tekee laadukasta musiikkia, vaikkei saisi senttiäkään Teostolta. Rakkaus työhön näkyy jossain ihan muualla kuin ahneudessa.