Pari viikkoa sitten tänne muutti syksyn poikuetta oleva siili (piikkikuutti) Pikseli. Ensimmäinen viikko meni totutellessa uuteen ympäristöön, mutta nyt kaveri tulee jo ihan hyvin toimeen uusien hajujen kanssa. Jauhomadot maistuvat ja juoksupyörä saa kyytiä (tän hetkinen enkka 10km yössä). Siilillehän täytyi ensin rakentaa oma kotitalo.
Lisää kuvia löytyy galleriasta.
Pikkujoulukausi on tuonut mukanaan kaikenlaista kulttuurista spektaakkelia. Elämykset alkoivat, kun käytiin katsomassa burleskia Tampere-talolla. En ole koskaan aiemmin näitä esityksiä nähnyt, joten olihan kokemus ihan uusi. Suuri osa esityksistä ei ollut omaan makuun mitenkään ihmeellisiä, mutta pari säväytti oikein kunnolla, joten kyllä siinä rahalle sai vastinetta. Erityisesti pidin siitä, etteivät esiintyjät olleet mitään laihoja. Illan parhaan esityksen tarjosi Lady Laverna. 3/5
Seuraavana ohjelmassa oli Nääspeksi. Kävin keväällä katsastamassa Hällä-näyttämöllä Teekkarispeksin, kun Nääsvillessä pyörähtivät, mutta nyt Nääspeksi Pakkahuoneella oli parempi elämys. Itse tarinan juoni oli parempi ja bändi paremmin esillä ja vauhdissa. Ainut miinus tuli siitä, ettei omstartteja pystynyt huutamaan tarpeeksi väliin. Dialogi näyttämöllä oli sen verran vauhdikasta. 4/5
Seuraavana edessä oli Turun filharmonisen orkesterin soittamaa scifi-musiikkia. Myönnän, en muista olleeni koskaan orkesterin edessä kuuntelemassa klassista musiikkia, joten kokemus oli uusi. Vaikka olen scifin harrastaja, oli osa biiseistä itselle tuntemattomia, mutta toisaalta taasen The Next Generationin tunnari tai The Imperial March kolahtivat kyllä kybällä. Lisää tätä! 3/5
Orkesterin jälkeen hyppäsin seuraavana päivänä junaan ja suuntasin Anssi Kelan loppuunmyydylle Tavastian keikalle. Ovet avautuivat kasilta, mutta tuolloin ihmiset olivat jo muodostaneet sata metriä pitkän jonon kadulle. Päädyin kuitenkin eturiviin lauleskelemaan. Keikka toimi – joskin kevään konsertti Tampere-talolla oli parempi. Tavastialla nähty ja kuultu lennossa kehitetty biisi satunnaisesta Wikipedia-artikkelista oli hauska idea. Tällaista haluan nähdä lisää! Harmittamaan jäi lähinnä, ettei Miten sydämet toimii? ollut soittolistalla (Levyhylly pelastaa olisi ilmeisesti ollutkin liikaa pyydetty?). Toisaalta taasen Puistossa oli sovitettu erityisen hauskasti. Pidin tästä modernista otteesta. 3/5
Viimeisin nautinto tähän listaan oli Miss Divetin, eli Marko Vainion, show Tampere-talolla. Aiemmin Miss Divetiä on tullut nähtyä laivalla, mutta tällainen isomman areenan show oli hieman erilainen. Mukana oli tanssijaryhmä ja vähän enemmän juonta mukana. Itseä eniten nauratti Saara Aallon esittämä My Heart Will Go On, jonka sitten Celine Dion tuli ja keskeytti omalla nokkahuilu performanssillaan. Myös Adele sipsipussinsa kanssa oli hauska. Ja olihan mukaan päässyt Roxetteakin, joten ei parane valittaa. Täytyy joskus taas törmätä yleisöön, mikäli tilaisuus tarjoutuu. 4/5
Kesän ja alkusyksyn aikana tuli katseltua Alfred J. Kwak -animaatiosarja lävitse. Muistan pitäneeni siitä lapsena ja kun Nyt-liite käsitteli sarjaa ja sen teemoja, rupesin itsekin katsastamaan, että mistä sarja kävelisi vastaan. DVD-boksit olivat ilmestyneet joitakin vuosia aiemmin ja mitä ilmeisemmin myyty loppuun sieltä sun täältä, mutta onni onnettomuudessa veljeni oli laatikot ostanut, joten lainasin ne.
Nyt, kun sarjan katseli aikuisiällä, huomasi tarinoissa ja opetuksissa paljon hyviä elementtejä. Alfred vastustaa sarjan pahiksen Korpin politiikkaa (äärioikeistoa), pitää ympäristöarvot korkealla ja haluaa auttaa pakolaisia. Muun muassa. Nämä ovat kaikki teemoja, jotka soveltuvat hyvin vuoteen 2016, vaikka sarja on käsikirjoitettu 80-luvulla.
Aivan nuorimmille sarja ei varmaan sovellu Muumien tavalla, mutta vähän vanhemmat saavat sarjasta irti vauhdikasta menoa ja animaatio tosiaan soveltui näin aikuisellekin – varsinkin nostalgiatrippinä lapsuuteen. Eihän tämä nyt Stargåtea ole, mutta voinen suositella kyllä. Ehkä seuraavana piirrettynä olisi sitten Prätkähiiret…?
Taivas, paratiisi, ikuinen elämä. Tällaista lupaavat monet uskonnot. Ajatus ikuisesta elämästä on houkutteleva. Ei sairauksia, ei tuskaa. Pelkästään onnea ja hyvää oloa. Kakkuja, wienereitä, pizzaa, seksiä, elokuvia – mitä ikinä keksitkin tehdä. Kuulostaa aika mukavalle, vai?
Mitä elämästä jää jäljelle, jos työ otetaan pois? Jos elämässä ei ole mitään raskasta tai vaikeaa? Äkkiä ajateltuna kuulostaisi kivalta, jos ei tarvitsisi murehtia koskaan. Mutta osaisiko sen jälkeä enää nauttia murheettomasta päivästä? Kevät on ihanaa aikaa, kun päivät pitenevät ja lämpenevät. Jos talvea ei ole, ei kevättä arvosta samalla tavalla. Samoin jossain päin Afrikkaa voi olla valtaisi ilon aihe, kun kylään tulee sähköt. Suomessa tällaisesta ei osata iloita; pikemminkin “tuskaa” tuottaa, jos sähköt ovat poikki. Pystyykö ihminen nauttimaan paratiisissa hyvistä asioita, kun ei ole mitään mihin peilata kokemuksiaan? Huippukokin tekemää pizzaa saa vaikka kuinka paljon, eikä tarvitse vastapainoksi syödä maksalaatikkoa. Pizzaankin turtuu, vaikka siitä nauttisi kuinka paljon.
Toinen mielenkiintoinen asia on sitten ikuinen elämä. Ei kuolemaa, ei tauteja, ei sairastamista. Voi uida vaikka joka päivä, tai tanssia, tai juosta maratonin. Oikeastaan, jos asiaa ajattelee tarkemmin näitä asioita on tehtävä koko ajan. Matemattisesti ajatellen ääretön (ikuinen elämä) on mystinen käsite. Ääretön + ääretön = ääretön. Ikuisen elämän tapauksessa ihmisen täytyisi tehdä kaikkea äärettömän kauan. Vaikka olisi tuhat vuotta uimatta on silti jäljellä äärettömän pitkä aika. Vaikka uisi tuhat vuotta putkeen, on silti jäljellä äärettömän pitkä aika. Vaikka söisi pizzaa tuhat vuotta, uisi tuhat vuotta, nukkuisi tuhat vuotta ja lukisi kirjoja tuhat vuotta, on silti aikaa jäljellä äärettömän paljon jäljellä. Kuulostaako ahdistavalta?
Paratiiseja ja ikuista elämää voisi nopeasti pohdittuna ajatella utopistisiksi asioiksi, mutta kun asiaa tarkemmin pohtii alkaa konsepti maistua dystopialta. On vaikea kuvitella, että haluaisin syödä pizzaa tuhansia vuosia – niin paljon kuin pizzasta tykkäänkin. Äärettömän pitkässä ajassa tulisi syötyä äärettömän monta pizzaa.
Kuoleman jälkeinen – ikuinen – elämä on jännä konsepti. Kuulostaa hyvälle, mutta lopulta vaikuttaa siltä, ettei ainakaan oma pää kestäisi katsoa samoja naamoja ja tehdä koko ajan samoja juttuja yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä sitä tuhat vuotta voisi kestää, mutta jossain välissä alkaisi maistua puulta. Vaatii vahvaa uskoa, että pystyisi ajattelemaan ikuisuuden positiivisena. (Onneksi paratiiseihin uskovilta ei uskoa puutu.)
Oma lukunsa on tietysti yksiavioisuutta kannattavien uskontokuntien sallima leskien avioituminen. Paratiisissa on sitten parhaassa(?) tapauksessa yhdellä ihmisellä useita puolisoita, joista joillekin toiset kumppanit tulevat täytenä yllätyksenä. Siinä voi olla pahaa mieltä hetki ikuisuuden alusta. Harva varmaan kuitenkaan jaksaa ikuisuuksia mököttää?
Aikoinaan Queen kysyi Who Wants To Live Forever? Kysyn itse aivan samaa. Yksi päivä voi joskus tuntua ikuisuudelta – tarvitseeko ihminen jotain muuta?
Tuli kirjoitettua elämäni ensimmäinen kolumni paperiseen lehteen. Josko syntyisi vielä tulevaisuudessa näitä lisääkin. Kirjoittaminen on kivaa :)
