Jussi Kasurinen julkaisi vastikään kirjansa Outoa ohjelmointia – esoteeriset ohjelmointikielet maksa-mitä-haluat palvelussa. Tästä (ja sairauslomasta) innostuneena kävin lueskelemaan kirjaa. En kylläkään Kasurisen kirjaa vaan Aini Linjakummun Uskonnon varjot -teosta. Tämä oli kuitenkin sen verran painavaa tekstiä, että otin Kasurisen kirjan rinnalle luettavaksi ja uppouduinkin sitten siihen ja Outoa ohjelmointia tuli lopulta luettua muutamassa tunnissa.

Seitsemän nimen tyttö taitaapi olla nyt kuudes lukemani kirja, joka käsittelee Pohjois-Koreaa ja sieltä paenneita ihmistä. Hyeonseo Leen ja David Johnin kirjoittama kirja on ylivoimaisesti paras näistä lukemistani teoksista. Se on kuin loistavalla juonella varustettu fiktiivinen trilleri, jonka tapahtumat ovat kuitenkin totta. Jokainen luku jättää lukijansa cliffhangeriin ja tarina kulkeutuu eteenpäin kuin Dan Brownin teoksissa ikään. Tätä kirjaa ei voi olla suosittelematta.

Luin Saara Jantusen Infosota-kirjan. Kirja imi yllättävän hyvin mukaansa. Ajattelin vain sivistää itseäni Venäjän infosodan käänteistä, mutta Jantunen kirjottaa sen verran hyvällä rytmillä, että kolmesataa sivua hurahti muutamalla istumalla. Tässä oli kuiva akateeminen kirjoittaminen kaukana.

Luin elokuvaohjaaja Paul Verhoeven kirjan Jeesus Nasaretilainen. Verhoeven on melkein koko aikuisikänsä tutkinut Jeesuksen elämää. Hän on muun muassa mukana Jeesus-seminaarissa, joka pyrkii selvittämään, mitä Jeesus on oikeasti sanonut ja tehnyt. Jeesus Nasaretilainen on Verhoeven näkemys siitä, miten Jeesuksen elämä meni oikeasti.

Luin Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla -romaanin (Tammi, 2013). Kirja on ensimmäinen lukemani Marttisen kirjoittama teos ja myös ensimmäinen kerta, kun luen kirjan tuntien kirjailijan henkilökohtaisesti. Tässä blogauksessani on juonipaljastuksia, joten jos et halua niitä saada käsiisi, suosittelen lopettamaan tähän.

Luin pari Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjaa. Ensimmäisenä oli vuorossa Pjongjangin akvaariot (Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot), joka kertoi Japanista Pohjois-Koreaan muuttaneesta ja vankileirille päätyneestä perheestä. Paratiisiksi mainostettu maa ei ollutkaan kuin korruptoitunut henkilökultin ympärille kasattu takapajula. Erittäin koskettava teos kuvastaa sitä miten yhteiskuntaa ei tule rakentaa. Tämä on paras tähän mennessä lukemistani P-Korea-aiheisista kirjoista.

Luin Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa – toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena, 2015). Kuvittelin aloittavani lukemaan kirjaa, jossa kuvataan miten Jehovan todistajat karttavat eronneita ja erotettuja jäseniään. Teos on kuitenkin paljon muutakin. Se on erittäin vahva kuvaus Jehovan todistajien harrastamasta henkisestä väkivallasta, kaksinaismoraalista ja kaiken lahkon ulkopuolisen arvostelemisesta.

Luin Osmo Kontulan Halu & Intohimo – tietoa suomalaisesta seksistä (Otava, 2008). Kirja nojaa data-aineistoihin, jotka on kerätty Suomessa vuosina 1971, 1992, 1999 ja 2007. Käsittääkseni viides datan keräys on käynnissä paraikaa. Mukana on myös vertailukelpoista dataa muista Euroopan maista. Näitä laajoja kyselyitä on sitten analysoitu ja raportoitu erilaisissa artikkeleissa ja tutkimuksissa. Lopulta niistä syntyi tämä Kontulan kirja.

Viikonloppuna kirjakaupassa pyöriessäni käteeni jäi Pohjois-Korea – Yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Kirja on Eunsun Kimin tarina hänen yhdeksän vuotta kestäneestä pakomatkastaan Pohjois-Koreasta. Mukana pyörivät koko ajan myös äiti ja isosisko, mutta pienen 11-vuotiaan lapsen näkövinkkeli tuo omaa raadollisuuttaan kerrontaan.

Luin alkuvuodesta Paulo Coelhon Alkemistin. Kirjaa pidetään yhtenä maailman parhaista ja Coelhon tuotannon kärkiteoksena.

Tarina oli ihan ok, mutta ei tämä itsessään nyt mitään ultimaattisia fiilareita aiheuttanut. Elämän pohdintaa kirjan päähenkilön Santiagon kokemana ja se oli ihan fiksua, mutta en kokenut kertaakaan mitään suurta ahaa-elämystä. Miekkonen teki reissua fyysisessä maailmassa ja etsi henkistä paikkaa universumissa: rakkautta, unelmia, kotia.