Luin Marttisen kirjan jälkeen heti putkeen Ben Kallandin esikoisteoksen Vien sinut kotiin (Atena, 2017). Teos kertoo Markuksen elämästä uskonyhteisön parissa. Vaikkei kirjassa suoraan sanotakaan yhteisön nimeä, on kyseessä Jehovan todistajat. Eli siis lukukokemus oli jatkoa Marttisen romaanille. Kirjoja on kuitenkin hyvin vaikea verrata, vaikka molemmat tarinat ovat samasta aiheesta. Ne ovat myös suht nopeita lukea, mutta siinä missä Marttinen keskittyy kuvaamaan päähenkilön tunteita, on Kallandilla mukana paljon yhteiskunnallista, teologista ja historiallista kuvausta. Tämän lisäksi Vien sinut kotiin ei rajoitu yhteen pääjuoneen, vaan mukana kulkee tarinaa niin Markuksesta, hänen sisaruksistaan kuin myös Vartiotorni-organisaation kehityksestä. Kaikki kuitenkin Markuksen näkövinkkelistä; kirjassa ei ole useampaa kertojaa.
Teos alkaa hyvin traagisissa merkeissä ja heti kirjan ensi sivuilta välittyy kuva, että kirjailija tietää todellakin mitä on tekemässä. Teoksen kerronta on todella – siis todella – vakuuttavaa. Tarinaa viedään eteenpäin juuri sellaisella kerronnalla, josta itse pidän, ja jota toivon joskus osaavani myös itse työstää. Romaanissa on myös lopussa kliimaksi, joka pääsi ainakin minut yllättämään, vaikka olin valmistautunut kaikenlaisiin variaatioihin mielessäni.
Kirjailija on hyvin tarkka kuvauksessaan Jehovan todistaja -yhteisöistä. Marttisen kaltaisia virheitä ei ole mukana, vaikkakin tiettyjä vapauksia onkin otettu, jotta juoni toimii hyvin. Lopussa esiintyvä porneija tuntuu omaan makuun vähän turhan villiltä ajatukselta todistajien päämajaan, mutten toisaalta tunne sitä yhteisöä, joten ties vaikka olisikin mahdollista.
Teos on yksi parhaista romaaneista, joita ole koskaan lukenut. On jopa mahdollista, että se on paras. Voin suositella tätä varauksetta aivan kaikille.