Blogi

Lueskelin tässä ennen joulua pari kirjaa ja peilailen tässä blogipostauksessa näitä teoksia. Ensimmäisenä luin Jarmo Liukkosen, Timo Jaakkolan ja Antti Suvannon kirjoittaman teoksen Rahasta vai rakkaudesta työhön? - Mikä meitä motivoi? Kertoilen tästä enemmän myöhemmin, mutta aloitetaan ensin tällä toisella teoksella eli Suomi vuonna 2000, joka on kokoelma useiden alan asiantuntijoiden ajatuksia tulevaisuudesta vuodelta 1970.

Vaikeatahan ihmisten oli nähdä 30 vuoden päähän tulevaisuuteen. Kirja on yleiseltä tunnelmaan varsin pessimistinen näkemys Suomen kehityksestä. Koetaan, että luonto on täysin saastunut, kaupungit ovat pelkkää betonihelvettiä, vatsahaavaliitto dominoi politiikkaa ja valtio tarjoaa turvaa kuin mikäkin sosialistinen Neuvostoliitto. Kapitalismi on jäänyt hyvin vähään rooliin kirjassa. Toisaalta vuosi 2000 nähdään sellaisena autuutena, ettei ihmisen tarvitse enää tehdä kuin n. 25 tuntista työviikkoa ja eläkkeelle voinee jäädä jo viisikymppisenä. Valtio kustantaa loput. Tämän päivän Suomeen sijoitettuna ajatus kuulostaa varsin utopistiselta. Mitä tällä ylimääräisellä ajalla sitten tehtäisiin? Kirja jakaa ajankäytön seuraavasti:

• varsinainen työ
• vapaaehtoinen työ aatteellisen tai moraalisen päämäärän hyväksi
• jatkuva opiskelu
• vapaa-ajan vietto

Tästä on hyvä lähteä pohtimaan motivaatiota. Emme ehkä vielä(kään) ole tilanteessa, jossa kaikki ihmiset tekisivät näitä neljää asiaa, mutta varsinkin jatkuva opiskelu on ala, jonka merkitys kasvaa koko ajan. On opeteltava uutta, jotta olisi pätevä ammatissa kuin ammatissa. Avoimen lähdekoodin maailmassa vapaaehtoinen työ aatteellisten päämäärien hyväksi on tietysti selkeästi esillä tilanteessa, jossa päivätyön jälkeen koodari vääntää omasta tahdosta koko illan Linuxin kerneliin pätsiä, koska haluaa sitä kautta tehdä maailmasta avoimemman - paremman - paikan (estää NSA:n vakoilu). Vapaa-aika on myös sellainen käsite, ettei sitä voi oikein olla liikaa. Mikäli koko elämä olisi pelkkää vapaa-aikaa, menettäisi koko konsepti merkityksensä. Omalle kohdalle olisi hirveää, jos ei voisi tehdä mitään edes työhön viittaavaa, vaan joutuisi vain makoilemaan sohvalla ja katsomaan elokuvia. Siitä ja siinä hommasta lähtisi järki hyvin nopeasti.

Mikä meitä sitten motivoi? Mikä minua motivoi? Teenkö työtä rahasta vai rakkaudesta? Näin tiedemiehenä tässä on tietysti ensin määriteltävä nämä esitetyt termit: työ, raha, rakkaus ja motivaatio. Äkkiseltään voisi kuvitella, että määrittelyt ovat helppoja, mutta aika laajat rajat täytyy vetää. Yhden määritelmän mukaan työstä saa rahaa, jota sitten käytetään harrastuksiin. Tällainen määritelmä kääntää siis vapaaehtoisen työn ja kotityön harrastamiseksi. Varsinkin näistä jälkimmäinen on kaukana harrastuksesta, joten työn määrittely pelkän rahan kautta kuulostaa vaikealta. Wikipedia listaa työn olevan pitkäjänteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa. Onko runojen kirjoittaminen pitkäjänteistä tai aktiivista on hyvä kysymys, mutta eiköhän se työ jotain tämän suuntaista voisi kuitenkin olla. Tavoitteellista ainakin - mutta toisaalta niin on harrastaminen.

Raha lienee näistä kaikkein helpoin määritellä. Wikipedian määritelmän mukaan raha on  vaihdon väline, arvon mitta, omaisuuden muoto ja valuutta. Tämä on hyvä määritelmä. Tulee huomata, että raha ei liity pankkiin saati valtioon, joten Bitcoinit ja kumppanit ovat ihan valideja rahoja. Loppupeleissä raha on kuitenkin vain velkaa, mutta ehkäpä tuo vaihdoin väline on tässä nyt hyvä määritelmä.

Mitäpä on sitten rakkaus? Tähän kun osaisikin määritelmän sanoa. Mutta jos mietitään asiaa tässä työkontekstissa, niin voisin kuvitella, että asiaa ei voida ajatella ainakaan binäärisesti, vaan pikemminkin todeta, että ihminen voi rakastaa työtään enemmän tai vähemmän.

Myös motivaation määritelmä on aikojen saatossa elänyt ja kirjakin tarjoaa monia tapoja määritellä sitä. Esimerkiksi “motivaatiolla kuvataan lähinnä toiminnan ärsykettä, joka saa ihmiset tavoittelemaan joko omia, ryhmänsä tai yhteisönsä tavoitteita”. Motivaatio on myös dynaaminen prosessi,  jossa yhdistyvät sosiaalinen ympäristö, persoonallisuus, tunteet ja järki sekä arvot.

Nyt on sitten jonkinlainen käsitys siitä missä ympäristössä liikutaan, kun pohditaan motivaattoreita työntekoon. Pinnallisesti ajateltuna töitä tehdään, jotta saadaan rahaa, mutta koska lottovoittajatkin usein jatkavat päivätöitään voitettuaan miljoonia, ei raha liene kuitenkaan kovin tärkeä prioriteetti. Olen itsekin monesti kuullut eri ammateissa olevien ihmisten toteavan, että työkaverit ovat tärkein asia miksi töitä tehdään (ja mitä etätöillä ei voida saavuttaa!). Venähtänyt kahvitauko voi näyttää siltä, että siinä työaikaa palaa, mutta todellisuudessa se on se hetki jolloin työntekijä motivoituu ja seuraava tunti voi tuottaa loistavia tuloksia. Tämä tietysti kärjistyy töissä, jotka perustuvat enemmän ajatteluun kuin fyysiseen työskentelyyn.

Olen aiemminkin kirjoittanut, etten haluaisi koskaan jäädä pois työelämästä. Haluan aina oppia uutta, käydä syvällisiä keskusteluja, tutkia uusia asioita, jakaa osaamistani eteenpäin ja paljon muuta. Tällä erää minulle maksetaan siitä, että opetan ja tutkin. Näistä asioista pidän ja toivottavasti niitä saan tehdä jossain määrin elämäni loppuun asti. En välttämättä halua olla kokopäiväinen opettaja saati tutkijakaan. En välttämättä halua näitä asioita tehdä edes puolipäiväisesti, mutta joka tapauksessa haluan niitä tehdä. Tämän lisäksi toivon, että voisin taas käyttää aikaani myös koodaamiseen, mutta siihen vaaditaan parempaa niskaa. Ehkä joskus. Proosan kirjoittamisen rooli on myös kasvanut viime vuosina suuresti ja toivottavasti sitäkin saisi tehdä hamaan loppuun asti. Koodaamisesta minulle on maksettu, mutta proosan kirjoittaminen on vielä tähän mennessä ollut harrastus, jolla en ole pystynyt kerryttämään pääomaa. Työstä se kyllä välillä käy enemmän tai vähemmän. 

Rakastanko siis työtäni? Jaa niin, mitä niistä? Sanotaan vaikka niin, että millekään näistä edellä mainituista asioista en voisi antaa 100% lempeä, mutta jokainen saa kuitenkin rakkausprosentikseen yli 50, joten olen kyllä tähän tyytyväinen. Tällä erää kirjoittaminen vie voiton. Niin proosa kuin tiedekin.

Kirjassa kysytään hyvin: mikä on työn tarkoitus? Vaikka Kokoomus työtä pitäisikin itseisarvona, niin en edelleenkään tätä allekirjoita. Mutta argumentointi, että työntekijän tulee tiedostaa työn tarkoitus ja sen merkitys, on hyvä. Vaikeahan sitä olisi sitoutua työhön, jolla ei ole tarkoitusta. Itse asiassa tällainen työ (esim. elokuvista tuttu vankien kivenhakkaus) olisi aivan kamalaa. Tässä työn merkityksen ymmärtämisessä tietysti esimiehen antama ohjaus ja palaute tulee myös esiin. Kirja onkin hyvin paljon tarkoitettu esimiesasemassa oleville, mutta kyllä siitä alainenkin sai kiksinsä. Nykypäivänä arvoilla on sekin merkitys, että läheskään kaikki työntekijät eivät ole valmiita myymään sieluaan paholaiselle, vaan haluavat tehdä töitä sellaisessa yrityksessä, joka vastaa arvoiltaan omaa ajatusmaailmaa. Itseni olisi hyvin vaikea tehdä töitä aseteollisuudelle, ympäristöä pilaavalle teollisuuden alalle tai Microsoftin kaltaisille suljetun lähdekoodin korporaatioille.

Motivaatio voidaan jakaa myös ulkoiseen ja sisäiseen motivaatioon. Oikeastaan motivaatio alkaa amotivaatiosta, eli tilasta, jossa ei ole motivaatiota ollenkaan. Tämän jälkeen löytyy jokin ulkoinen motivaation lähde ja tästä vielä muutama askel eteenpäin ja saavutetaan sisäinen motivaatio. Ihminen on sitä motivoituneempi, mitä enemmän motivaatio kumpuaa ihmisestä itsestään, eikä esimerkiksi esimiehen piiskasta. Sanonta “ei vesi kantaen kaivossa pysy” kuvastanee hyvin tätä tilannetta kansankielisesti. Itse en laske rahaa suoranaisesti motivaattoriksi, mutta kirja sijoittaa sen tärkeäksi työn käynnistämisvaiheeseen ja listaa sen siis ulkoiseksi motivaattoriksi. Kirjan mukaan työ ei voi olla pelkästään sisäistä motivaatiota. Jotenkin tulee kyllä itselle mieleen, että sisäisestä motivaatiosta syntynyt ajatus voi kasvaa sellaiseksi, että siihen löytyy myös ulkoisia motivaatiotekijöitä (raha), vaikka alunpitäen työ on alkanut pelkästä intohimosta. Kitaran rämpyttely on kivaa, mutta lopulta keikoista maksetaan keikkapalkkioita, jonka ei pitäisi vähentää motivaatiota - jos ei fanta nyt aivan nouse päähän.

Itseohjautuva työ on motivoivaa. Ihminen tykkää, että saa itse valita työtapansa, työkalunsa ja työaikansa. Valta on tässä työntekijällä esimiehen sijaan. Tämän kyllä huomaa yliopistomaailmassa hyvin, kun tietohallinto yrittää rajoittaa työntekijöitä tiettyjen koneiden ja ohjelmistojen varaan, eikä tarjoa sitä mitä autonominen työntekijä haluaisi. Sitten työntekijät tekevät töitä omilla koneillaan ja käyttävät pilvipalveluita. Ei ole tietohallintojen haasteet helppoja.

Kirja listaa itseohjautuvuuden kannalta neljä perustekijää: työn merkityksen tiedostamisen, tietoisuus edistymisestä työssä, kyvykkyyden tunne työtehtävän suhteen ja valinnan mahdollisuus. Näissäkin selkeästi on esimieskomponentti mukana. Voinen kyllä todeta, että oman työn kannalta nämä kaikki ovat erittäin kriittisiä tekijöitä. Työstä ei tulisi mitään, jos ei olisi tietoinen edistymisestä tai kokisi kyvykkyyttä vähitellen enenevässä määrin.

Kirjassa annetaan myös ihan konkreettinen vinkki käyttää virein aika päivästä merkittävimpien asioiden tekemiseen. Eli käytännössä puskea loistava idea tieteelliseen artikkeliin ennen lounasta. Tästä syntyvä hyvä olo kestää koko loppupäivän ja kantaa iltapäivästä vielä lisää hyviä ideoita. (Testasin. Toimii.)

Sanonta “työ tekijäänsä kiittää” ei välttämättä riitä nykypäivän työntekijälle motivaation lähteeksi, mutta toisaalta työstä itsestään pitää saada nautintoa, muuten se ei ole sen arvoista. Enkä nyt siis tarkoita aivan hedonistista nautintoa, vaan vaikkapa hyvää palautetta, mukavia työkavereita ja tarpeeksi laajaa autonomiaa. Tässä oli siis muutamia ajatuksia, joita lukemani kirjat toivat mieleen. Olisihan niissä vaikka kuinka paljon muutakin, mutta tästä postauksesta tuli nyt jo liian pitkä, että tätä kukaan oikeasti loppuun lukisi, joten palataan asiaan myöhemmissä blogimerkinnöissä.

Lueskelin äsken Arno Kontron kolumnin Homot kaappiin, mielipiteet kuriin ja jäin taas miettimään tätä maailmaa. Kuinkahan liberaali ihmiskunta oli vaikkapa satatuhatta vuotta sitten? Oliko silloin sosiaalisissa normeissa kiellettyä leikata hiuksia? Saivatko ihmiset olla sellaisia kuin halusivat?

Sittemmin ihmiskunta on törmännyt mitä ihmeellisempiin normeihin. Kun mennään tarpeeksi itään, ei työntekijä kehtaa lähteä töistä ennen esimiestään. Ja karaoken laulanta on lähes velvollisuus. Osasit tai et. Meillä länsimaissa on sitten omat norminsa. Olen aiemminkin kirjoitellut kuinka absurdia elämä oli vielä sata vuotta sitten, kun naisilla ei esimerkiksi ollut äänioikeutta. Eikä tästä tosiaan montaa vuosikymmentä ole, kun “värilliset” saivat istua valkoihoisten kanssa bussissa samalle penkille. Mandela ja kumppanit ovat tehneet hyvää työtä yhdenvertaisuuden eteen.

Lueskelen tässä myös Mikä meitä motivoi? -kirjaa ja siellä todettiin, että ihminen on tehokkaimmillaan, kun hänelle antaa autonomiaa. Mutta sitten taas, jos homojen täytyy olla kaapissa, niin eihän siinä saa itseään toteuttaa, eikä ottaa itsestä irti sitä kaikkea energiaa, mitä olisi mahdollista.

Voiko ihmiskunta joskus saavuttaa avoimuudessa tason, josta ei tarvi enää mennä eteenpäin? Vai onko kyseessä loputon prosessi? Veikkaisin jälkimmäistä. Tekniikan kehittyessä tulee koko ajan uusia asioita, joissa voimme tehdä asioita avoimesti tai sitten suljetusti. Jälkimmäisessä Edward Snowdenille on aina tilausta.

Yksilötasolla on myös vielä paljon matkaa kuljettavana. Vaikka seksuaalivähemmistöt toivottavasti nyt saavat lisää yhdenvertaisuutta Tahdon2013-kampanjan myötä, ei työ siihen silti lopu. Polyamoria ja moniavioisuuden hyväksyntä noussee otsikoihin seuraavaksi. Sitä se on jo länsinaapurissa, joten kyllä se pian tännekin rantautuu. Siinä on sitten konservatiiveille lisää pureskeltavaa. Kun kerran on naisille “jouduttu” antamaan ihmisarvo, niin nyt sitä sitten pitää hyväksyä paljon muutakin - ja se on hyvästä se.

Katselin eilen Alice Dregerin puheen Is anatomy destiny? TedTalksista. Dreger on tutkinut ihmisten sukupuolia ja niiden eroja. Hän argumentoi puheessaan, ettei ihmisen sukupuolta voi mitenkään absoluuttisesti määrittää. On synnynnäisiä miehiä, joilla on kohtu ja naisia, jotka tuottavat testosteronia valtoimenaan. Miten tällainen ihminen lokeroitaisiin binäärisesti mieheksi tai naiseksi? Miksi edes tarvitsisi? Minulle ei tule mieleen kuin kaksi asiaa, jossa sukupuolella on väliä: terveydenhuolto ja urheilu. Sukupuoliroolien poistaminen jälkimmäisestä poistaisi myös naisurheilun. Toisaalta tässäkin on sitten omat ongelmansa, kuten Caster Semenyan tapaus osoitti.

Miten reagoisi nainen kymmenen avioliittovuoden jälkeen, jos yllättäen paljastuisi, että hänen miehellään olisikin ylimääräinen X-kromosomi tai ei Y:tä ollenkaan. Olisiko nainen ollut tällöin naimisissa tietämättään naisen kanssa? Olisiko tässä jokin ongelma? Entä jos mies olisi syntyjään ollut nainen, mutta kirurgia ja hormonihoidot olisivat tehneet hänestä miehen. Olisiko nainen tällöin ollut naimisissa naisen kanssa? Olisiko tässä jokin ongelma? Ajatusleikkiä voisi viedä vielä paljon pidemmälle, mutta ehkäpä tässä vaiheessa sosiaaliset normit estävät minua kirjoittamasta enempää :) Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, kun olemme taas astetta liberaalimpeja.

Marie julkaisi vuosien tauon jälkeen uuden sooloalbumin. Suurimman osan albumin biiseistä on tehnyt Marien mies Micke, mutta mukana on myös muita ruotsalaisia sanoittajia. Yhden kappaleen Marie on tehnyt itse ja yhden tarjoaa Gessle.

Alkusokki ensikuuntelun jälkeen oli kyllä aika massiivinen. Koko kiekosta ei jäänyt mitään käteen. Marie on viime aikoina tehnyt itse vain muutamia biisejä ja se on sääli, koska niitä tämä uusi albumi kaipaisi. Toisaalta edellinen ruotsinkielinen "oikea" albumi - I en tid som vår - ei rehellisyyden nimissä kummoinen ollut. Tro on tietysti todellinen helmi, mutta muuten kyseessä oli aika heikko kiekko.

Kyllähän tällä uudella levyllä on muutama ihan toimiva biisi. Ensimmäinen sinkkulohkaisu ja vähän rokahtavampi kipale Kom vila hos mig toimii hyvin levyn avaavana raitana. Samoin kolmantena biisinä oleva Det är nu! Myöskin Marien omasta kynästä oleva Sista sommarens vals toimii. Eikä Gesslen kynäilemä Känn dig som hemmakaan huono ole.

Marien albumit avautuvat huomattavasti hitaammin kuin vaikkapa Gyllene Tiderin, että voihan tämä kiekko olla vuoden päästä loistavuutta, mutta nyt tämä ei omiin suosikkeihini kuulu. Den ständiga resanin avautuminen kesti meikällä kymmenen vuotta, että onhan tässä vielä aikaa kuunnella, eikä tämä albumi kuitenkaan luokaton ole.

Anssi Kela kertoili miten artisti tienaa Spotifysta ja näyttää siltä, että tienaahan se. Koko ajan enemmän ja enemmän. En osaisi itse enää elää ilman suoratoistapalveluita. Bisnes on muuttunut rutkasti tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana. En kuitenkaan näe mitään ongelmaa musiikin puolella. Karavaani kulkee kyllä jatkossakin, eikä kyseessä ole muutenkaan ensimmäinen, eikä edes toinen, evoluutio musiikin jakelun historiassa.

Oma mielenkiinto kohdistuu enemmän kirjabisnekseen, siellä evoluutioiden määrä on ollut huomattavasti rajatumpi. Kirjapainotaidon - joka on muuten yksi merkittävimmistä ihmisen keksinnöistä ikinä - jälkeen kirjoja on puskettu samassa formaatissa ulos satoja vuosia. Nyt kuitenkin paperi väistyy digitaalisuuden myötä, mutta koskahan Sofi Oksasen teokset saa muuten kuin paperilla? En ymmärrä tätä kehityksen vastustamista. Turhaa vastaan hankaamista, jos minulta kysytään.

Omissa unelmissa niin romaanit kuin musiikkikin rahoitetaan (osin) Kickstartterin ja mesenaatti.men kaltaisilla palveluilla. Kerään kasaan sen summan jonka haluan/saan ja julkaisen teokseni. Voin sen vaikka sitten julkaista ihan creative commonssina, jos niin parhaaksi katson. Se olisi hienoa se. Tähän on vielä matkaa, mutta koettanen omia siipiäni vielä tässä bisneksessä. Olenko sitten lentokyvytön pingviini vai fenix-lintu - se jää vielä nähtäväksi :)

Olen tässä muutaman monikielisen videoblogauksen tehnyt noilta konserttimatkoilta, mutta kun nyt ihan ulkomailta asti pyydettiin jotain vastaavaa, niin pakkohan sitä oli sitten jotain keksiä :)

Elikkä tässä on nyt sitten englantia ja suomea taitavasti sekaisin selostava kertomus kuinka Kubuntu Linux asentuu tulen uuteen Lenovon IdeaPad-kannettavaan.

Ei se Windows kasi ole kyllä meikän juttu ollenkaan. Saattaa tulla videoltakin ilmi. Kone päätyi lopulta uudelle omistajalleen ja ainakin vielä kaikki ovat olleet onnellisia. Kopautanpa puuta.