Blogi

Paraikaa on menossa mainoskampanja, jossa ihmiset kertovat kuinka löysivät kristinuskon jumalan. Ottamatta kantaa kampanjan toimivuuteen itselleni tuli lähinnä mieleen, kuinka itse löysin sisäisen rauhan.

Kampanjan lisäksi alkusysäyksenä ajatuksilleni oli eräs ilta, kun nukutin lasta. Juniorin lopulta nukahdettua jäin pohtimaan, kuinka hän on edelleen autuaan tietämätön mistään jumalista, uskonnoista tai "korkeammista voimista". Koin syvää onnellisuuden tunnetta, että hänen elämänsä on turvallista, eikä kukaan ole päässyt pelottelemaan häntä helveteillä, saatanoilla, karttamisilla tai millään ehdollisella rakkaudella. Meidän vanhempien rakkaus on ehdotonta.

Tietysti haluan, että lapseni oppii tuntemaan maailman uskonnot aikanaan, sillä niiden ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen ja uskontojen vaikutukset maailman menossa ovat edelleen suuret. Paraikaa Iranissa osoitetaan mieltä uskonnollista miesjohtoa vastaan ja Venäjällä uskonnolliset johtajat kannustavat kansaa tappamaan ukrainalaisia. Uskonnot ovat läsnä arjessa.

Mutta niin. Kuinka minä löysin rauhan? En löytänyt sitä kristinuskosta. Etsin vuosia. Koko nuoruuteni, kunnes törmäsin kolmenkympin kriisiin. Silloinkaan usko, uskonto tai mikään hengellisyys ei auttanut minua – päinvastoin; tunsin pahaa oloa siitä, etten saa apua yliluonnollisesta. Minullehan oli opetettu lapsesta asti, että jumala auttaa. Ei auttanut.

Jätin uskonnon. Totesin, ettei se ollutkaan minun juttuni. Olin onnellisempi ja voin paremmin ilman hengellisyyttä. En ollut enää tilivelvollinen vuosituhansia vanhoille uskomuksille, en niistä saarnaaville ihmisille tai yhteisöille, jotka halusivat rahojani ja aikaani vastaan tarjota "pelastusta". En enää kokenut olevani hukassa. Olin vihdoinkin löytänyt rauhan ja onnellisuuden. Yksinkertaista. Se löytyi.

Ps. Tuo mustavalkoinen kuva on Se löytyi -kampanjan mainosvideolta. Logo on itse lisäämäni.

Luin viime jouluna saamani Johanna Vehkoon Oikeusjutun (Kosmos, 2021). Erittäin hyvä teos. Kirjassa Vehkoo kertoo oman kokemuksesta episodista, jossa "Asianomistaja" haastoi hänet oikeuteen ja sekä käräjä- että hovioikeus tuomitsivat hänet syylliseksi kunnianloukkaukseen. Kirjan jo ilmestyttyä korkein oikeus vapautti Vehkoon rangaistuksista ja täten antoi ennakkotapauksen, kuinka nettitrollien kanssa toimitaan. Lopulta siis oikeus voitti, mutta oikeuslaitos ja poliisi toimivat prosessin aikana lukemattomia kertoja aivan luokattomasti, mikä laski Vehkoon luottamusta suomalaiseen oikeusjärjestelmään.

Kirja on kertomus lopulta merkittävästä voitosta sananvapauden ja ihmisen oikeustajun puolesta. Se on myös tarina siitä, mitä kaikkea pahaa maalittamisella ja nettihäiriköinnillä saadaan aikaan. Kirjan alun kuvaus asioiden kulusta on suorastaan järkyttävä. Harvoin itseäni on etonut niin paljon, kuin Oikeusjutun alkua lukiessa.

Tämän lisäksi Vehkoo kirjoittaa jäätävän hyvin. Ahmaisin kirjan (200 sivua) muutamalla lukusessiolla. Teos oli alusta loppuun nautittava paketti, vaikka itse aihe onkin nautinnosta kaukana. Vain aivan lopussa on vähän turhan tahmaista kerrontaa, mutta annettaneen sen vaikka kuvata konkreettisesti niitä synkkiä hetkiä, joissa Vehkoo joutui rypemään Asianomistajan häntä kiusatessa.

Luonnollisesti kirja on ajankohtainen myös siinä mielessä, että Venäjän meihin kohdistama verkkovaikuttaminen on vain kasvamassa Ukrainan sodan edetessä ja kevään eduskuntavaaleja kohti mentäessä. Jo nyt omat FB-tuttavani jakavat surutta Kremlin propagandaa ja toimivat äärioikeiston äänitorvina – huomaamatta sitä itse ollenkaan. Tällaiselle yhteiskuntamme rapauttamiselle en soisi annettavan yhtään tilaa.
 

Mikä yhdistää farmaria, yliopisto-opettajaa ja Onlyfanssiin aikuisviihdettä tuottavaa tahoa? – Videoeditointi. Tuntuu, että nykypäivänä videotuotannon pariin pääsee ammatissa kuin ammatissa. Iltalehti uutisoi Anne-Mari Tarkkiosta, joka on ammatiltaan maanviljelijä, mutta tuottaa samalla myös paljon sisältöä sosiaalisen median eri kanaviin. Maanviljelijän ammattitutkinto (Tarkkio on kuitenkin agrologi) ei suoranaisesti sisällä videotuotantoa, mutta moni ihminen haluaa avata ammattiaan videomuodossa YouTubessa, Instagramissa tai TikTokissa.

Videoiden kuvaaminen voi kuulostaa helpolta ja nopealta operaatiolta. Laitetaan puhelin kepin päähän ja höpistään jotain. Kyllähän se näinkin onnistuu, mutta Tarkkion tapauksessa mukana on myös dronejen lennättämistä, musiikin lisäilyjä ja paljon sisällön leikkaamista – ja varmaan uudelleenottojakin. Eli traktorin kopissa on saanut kirota muutakin kuin irtoavia niittokoneen teriä.

Samoin omasta työstäni tällä erää valtaosa menee videosisältöjen tuottamiseen. Varsinkin jälkituontanto vie aikaa, eikä se ole ns. kiinnostavinta duunia, mutta se on kuitenkin osuus, jossa erotellaan jyvät akanoista. En halua tarjota opiskelijoille sisältöä, joka on pelkästään "ööh", "tota noin", "mitä nyt tapahtui" höpinää, vaan leikkaan kaiken turhan tyhjäkäynnin pois videoista. Olen muutaman videon kanssa laskenut paljonko materiaalia lähtee leikkauspöydällä ja se on useimmiten luokkaa 20%. Eli katsoja saa saman informaatiosisällön tarjolle, mutta 20% tiiviimpänä pakettina, kun änkytys ja kiroilu on poissa. Huumoria pyrin pitämään mukana kuitenkin.

Ei minullakaan ole mitään koulutusta videoeditointiin, mutta olen sitä nyt pari vuotta harrastanut ja jotain sentään oppinut tehdessä. On kuitenkin aivan eri asia luennoida livenä 90 minuuttia, kuin tehdä tästä kiinnostava videotuotanto esim. muotoon 2 x 30 minuuttia. 30 minuuttiakin on pitkä aika saada ihminen pysymään keskittyneenä ruudun ääressä.

Laadukkaan pornon tuottaminen yhden naisen tai miehen yrityksessä on myös oma lajinsa. Korona-aika on ajanut monet kokeilemaan olisiko heistä tienaamaan pornoa tuottamalla ja uutisoinnin mukaan moni on löytänyt alasta hyvän tulovirran, mutta moni on varmasti myös jäänyt nuolemaan nän.. näppejään. Sisällöntuottajana on varmasti saanut opetella leikkaamaan videonsa, mahdollisesti etsimään sopivat ääniraidat – ja tietysti myös näyttelemään. Ja varmaan myös investoida "tuotannollisiin apuvälineisiin"?

Onko videotuotanto siis 2020-luvun kirjoitustaito, jos haluaa tehdä sisältöä, jota muut seuraavat?
 

Puoli vuotta Venäjä on käynyt hyökkäyssotaa Ukrainassa. En ole sotatieteiden asiantuntija, enkä tunne Venäjää juuri ollenkaan (olen siellä kuitenkin sentään joskus käynyt), saati mitään muutakaan asiaan liittyvää juttua, mutta kirjoittelen silti jotain ajatuksiani.

Päällimmäisenä ajatuksena itselläni sodasta on ollut Venäjän huonous. Yksi maailman suurimmista sotilasmahdeista on lähtenyt sotimaan housut kintuissa ja paljastanut muille kuinka heikossa kunnossa sen armeija on. Sotilaiden motivaatio, koulutus, kalusto ja huolto ovat Ukrainaa jäljessä (motivaatio on tietysti näistä aivan selviö; perusteeton hyökkäys vs. oman maan puolustaminen). 

Venäjän sotilastiedustelukin tuntuu olevan erittäin hukassa, sillä Ukraina onnistui vedättämään heitä aivan 6-0 ja valtaamaan valtavasti lääniä takaisin maan itäosissa. Venäjästä tuli muutamassa kuukaudessa täysi vitsi puhuttaessa sotilaallisesta mahdista.

Omat ajatukset ovat kuitenkin pyörineet jo sotaa seuraavaan aikaan. Venäjä täytyy saada käsittelemään historiansa ongelmat, kuten Saksa teki toisen maailmansodan jälkeen. Tällä hetkellä Stalinia arvostetaan Venäjälle korkealle, vaikka häntä voi verrata Hitleriin. Osin Stalinin voisi ajatella olleen jopa kollegaansa pahempi, sillä hän tapatti miljoonia venäläisiä.

Venäläisille tekisi hyvää käsitellä oma historiansa ja päästä myös nauttimaan demokratian tuomasta luottamuksesta yhteiskuntaan. Nykyinen kleptokratia ja autoritaarinen johtaminen ovat jäänne edellisiltä vuosituhansilta.

Toisaalta, vaikka sota loppuisi huomenna, kuinka nopeasti ukrainalaiset olisivat valmiita hyväksymään venäläisten turistien vierailun maassa? Sota jättää haavat, jotka kestävät vähintään sukupolven. Suomen ja Venäjän väleissä Neuvostoliiton hyökkäys näkyy edelleen ja Ukrainan sodan myötä se ei tule häviämään nykyisen sukupolvenkaan aikana. Sota tulee todella kalliiksi venäläisille.

Kiirehän Venäjälle tuli sotimaan, nyt sillä on vielä jotain, jolla se voi kiristää Länsi-Eurooppaa. Vuosikymmenen lopussa energiantuotanto on jo niin vihreää, ettei venäläiselle kaasulle tai öljylle ole enää kysyntää. Muutos tulee olemaan nopea ja se iskee venäläiseen yhteiskuntaan rajusti. Mitään tarvittavia uudistuksia ei ole tehty viime vuosikymmeninä ja jatkossa se tulee olemaan entistä hankalampaa nykyisen hallinnon alla.

Utopistisessa optimitilanteessa Venäjän seuraava hallinto lopettaa sodan, maksaa Ukrainalle sotakorvauksia aivan valtavasti, pakottaa yhteiskunnan käsittelemään rikoksensa ja vie yhteiskuntaa demokratiaa kohti. Pahoin pelkään kehityksen rajoittuvan vain listan ensimmäiseen kohtaan.

Mutta, kuten todettua, en tunne asiaa ollenkaan, joten lähinnä kirjoittelen vain omia mutujani. Voinpahan sitten vuosien kuluttua lukea, mitä sitä tuli asiasta pohdittua.

Slava Ukraini!
 

Pari viikkoa sitten tuli ajeltua Turku Touring. Reissu meni varsin mallikkaasti. Tapahtumassa on 4 eri matkavaihtoehtoa: 30, 60, 120 ja 250 kilometriä. Ajoin Maran kanssa 120 kilometrin lenkin. Lähdimme ensimmäisessä joukossa ajamaan, koska tapahtumaan mainostettiin "kuntopyöräilynä", mutta 30 kilometrin kohdalla jouduimme jättäytymään ryhmästä, sillä vauhti oli yli 30km/h ja se oli vähän omille koiville liikaa. Tietysti tuli myös vähän alaston olo, kun olimme ainoat, joilla ei ollut lukkopolkimia. Välineurheiluksi menee tämä.

No, oli miten oli viisi tuntia myöhemmin oli lenkki takana ja tunsi ajaneensa kunnolla, mutta kyllä kannatti. Tapahtuma oli kaikin puolin hyvin järjestetty ja taukopaikoilla sai hyvin evästä kyytiin. Päivähän oli oikein lämmin, joten juomaa meni useita litroja ajon aikana. Tällä erää ei kyllä mitenkään liian kuuma ollut, ettei alkanut sentään huippaamaan.

Ehkäpä ensi vuonna uudestaan?

Koska tuona viikonloppuna Turussa oli kahdet festarit myös käynnissä, olivat junat buukattu, joten turvauduimme taas GoMoren palveluihin. Tällä kertaa en ottanut alle Teslaa, vaan samalta omistajalta Renault Zoen. Pikkuauto sähkömoottorilla. Rangea oli 350km, joten Turkuun suoraan, hidas lataus siellä viikonlopun aikana ja takaisin. Oikein mukavaa menoa. Rellusta jäi kuva, että jos Clioon vaihtaisi sähköisen voimalinjan olisi ajo jotakuinkin tällaista. Eli siis auto ei merkittävästi eroa polttomoottorisesta – vähän vain mukavampi ajella, kun kiihtyvyyttä on enemmän kuin 1,2 litrasessa bensakoneessa. Teslahan tämä ei ollut millään muotoa. Esimerkiksi käyttöliittymän responsiivisuudessa Tesla vie Rellua 6-0.

Autoilun saralta päällimmäisenä jäi kuitenkin tunne, ettei polttomoottoriselle autolle ole mitään tarvetta, jos autoa jostain syystä tarvisimme jokapäiväisessä elämässä. Näiden muutamien ajojen jälkeen tunnun olevan kotiutunut sähköiseen nykyautoiluun täysin.