Kirjoittanut: Erno Vanhala 28. toukokuuta 2016 - 20:39

Kirjoitin muutama vuosi sitten television kehityksestä. Päivitetäänpä vähän ajatuksia.

Netflix tuli ja valloitti suomalaistenkin sydämet ja olohuoneet. Elisa Viihde korvaa perinteistä tv-signaalia. Yle Areena ja MTV:n Katsomo tarjoavat ohjelmia katsottavaksi koska vain, missä vain. Onko perinteiselle tv-verkolle tulevaisuudessa käyttöä sisällön siirtyessä IP:n yli?

Mikä ylipäätään on televisio? Kreikan sana tele yhdistettynä latinan visioon tarkoittaa kaukana näkemistä. Ei sillä siis viitata siihen laatikkoon olohuoneen nurkassa, vaan pikemmin siirtotiehen. Jotenkin olen katsonut kieroon, kun Netflixistä puhutaan televisiona ja telkkaristani näyttönä. Mutta ehkäpä asiat ovatkin näin päin. Tv-tasollani on iso näyttö, josta voin katsoa televisio-ohjelmia niin Netflixistä, YouTubesta kuin kaapeli-tv-signaalistakin.

Joku on kuitenkin toista mieltä. Vanhoillislestadiolaiset eivät saa katsoa televisiota, mutta Netflix, Yle Areena ja Katsomo ovat täysin ok. Eli siinä missä 15 vuotta sitten vanhoillislestadiolainen nuori ei saanut katsella Salattuja elämiä, voi hän nykypäivänä olla mukana keskusteluissa, koska sarjan katsominen on ok – kunhan sen tekee netin läpi, eikä televisiolaitteen kautta. (Saakohan Katsomoa katsoa televisiolla?)

Summa summarum, jos 15 vuotta sitten kaapeli-tv-signaalista tuli tv-kuvaa televisioon, tulee sieltä nyt bittiä näyttöön, jotta voidaan katsoa televisiokanavia TV:stä. Äh, menen jo itsekin sekaisin. Haters gonna hate ja silleen.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 25. huhtikuuta 2016 - 21:01

Tuli väkerrettyä ruokaa...

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 19. huhtikuuta 2016 - 21:39

Roxette ilmoitti eilen, että livenkonsertointi loppuu välittömästi ja kesän kiertue on peruttu. Marien lääkäri on kehottanut lopettamaan kiertämisen, joten se oli nyt sitten tässä. En itse kerennyt vielä ostaa lippua kesän Suomen keikalle Jyväskylään.

Päällimmäinen tunne on onnellisuus näistä kaikista vuosista, joina bändiä on saanut käydä katsomassa livenä. Viime kesän Vaasan keikka eturivissä seisten oli mahtava lopetus tälle putkelle. Olen saanut nauttia hyvästä musiikista ja tutustua muihin faneihin, joten olen ollut etuoikeutetussa asemassa :) Valtava hatunnosto joka tapauksessa Marielle viime vuosien jaksamisesta!

Uusi albumihan Roxettelta tulee kesäkuussa, joten ei tässä tyhjän päälle tipahda. Sitä ei nyt sitten tiedä, onko kymmenes albumi Good Karma myös duon viimeinen. Toivon, että ei ole, mutten myy maitani vaikka näin olisikin.

Sitä paitsi ehkäpä Gyllene Tider heittää kiertueen taas 2019?

Kirjoittanut: Erno Vanhala 17. huhtikuuta 2016 - 21:36

Anssi Kela on vetänyt konserttisalikiertuetta tässä kevään mittaan ja eilen oli vuorossa rundin suurin keikka Tampere-talolla. Päädyin yleisöön. Alkuvuodesta laitoin keikan takaraivoon kategoriaan “todennäköisesti menen”, mutta se jotenkin unohtui sinne. Onnekseni Kela muistutti muutama viikko sitten Facebookissa lippujen alkavan olla jo melkein myyty, jolloin pikaisesti nappasin itselleni ruudun.

Löysin Kelan uudestaan 2013, kun artistin nimeään kantava albumi tuli ulos (En kyllä muista Anssia koskaan hukanneenikaan?!?). Olen kaveria kuunnellut Mikan faijan BMW:stä lähtien, joskin Aukio meni aika vahvasti ohi, mutta onneksi Spotify on pelastanut tässä suhteen ja koko tuotanto on helposti kuunneltavissa. Kuudesta studioalbumista alkaa irrota rallia jo sen verran, ettei samoja biisejä ole pakko soittaa koko ajan.

Eilinen ilta alkoi parilla lämmittelybiisillä, ja täytyy todeta, että Kelan versioima Radio Gaga iski kiloampeerin voimalla! Ilta oli valmis alkamaan.

Ensimmäinen tunti mentiin akustisesti ja tauon jälkeen puolitoista tuntia tykitystä sähköisillä laitteilla. Herranjesta, että sai nauttia kaksi ja puoli tuntia mahtavista soundeista! En valita, en todellakaan.

Jotain olisin kuitenkin tehnyt toisin. Ensimmäinen veto oli Miten sydämet toimii? – siis akustisesti. Koska tämä biisi on tällä hetkellä ehkä henkilökohtainen suosikkini, olisin halunnut kokea tämän täydellä sykkeellä vasta aivan viimeisten rallien joukossa. Myös Levyhylly pelastaa olisi ollu kiva lisä soittolistalla. Toinen asia, joka omaan korvaan tärähti, oli loppupuolen ylipitkät sovitukset. Kitarabattlejen ja soolojen sijaan suosisin itse laulua, mutta tämä on ihan makukysymys.

Tampere-talolla tietysti jokaiselle on istumapaikka, mutta konsertin lopussa en nähnyt yhtään ihmistä istumassa, vaan viimeiset 4-5 biisiä jengi tanssi, lauloi ja bailasi täysillä. Ja niin ja mikä jengi? Itse olin sieltä nuoremmasta päästä. Ikähaitari oli teinistä eläkeläiseen. En koskaan kuvitellut olevani Kelan keikalla niin, että edessä istuu vierekkäin meikattu teinityttö ja jo hiuksensa menettänyt vanhempi mies. Mutta mikäs siinä; ei haittaa, kun meno maittaa!

Mikä illassa sitten oli erilaista kuin, jos vaikka Roxettea olen katsomassa? Roxette on todella hyvä livebändi, mutta siltikin, miten Anssi otti yleisönsä oli minulle uutta. Kela on kirjoitellut naamakirjassa paljon siitä, miten arvostaa yleisöä nykyään huomattavasti enemmän kuin soolouransa alkupuolella, kun tähteys tipahti taivaasta (olihan sen eteen tietysti tehty töitä). Nyt lavalta hehkui sellainen yleisölle – ei firman osakkeenomistajille – esiintyminen. Se oli vähintäänkin arvostettavaa, mutta myös koskettavaa. Näin tämä homma todellakin pitää hoitaa!

Kelan unelma on ollut vetää keikka Hartwall-areenalla. Mitenkään vähättelemättä Cheekkiä, mutta jos kaveri onnistui täyttämään Olympiastadionin, niin miksei Anssin onnistuisi täyttää Jaffa-areenaa tai Ratinan stadionia? Ostaisin lipun välittömästi. Suomen kovin miesartisti vetää tunteella ja ottaa yleisönsä. Olen todella tyytyväinen, että sain nauttia eilisestä spektaakkelista.

Kävellessäni ulos Tampere-talolta takanani olevat kaksi naista kommentoivat iltaa: “musta tuli nyt sitten fani”. Enkä yhtään ihmettele syytä – Kela is b(l)ack!

Kirjoittanut: Erno Vanhala 1. huhtikuuta 2016 - 19:35

Homeopatia on ollut taas tällä viikolla tapetilla. Ensin Juha Leinivaara kirjoitti kuinka Australiassa nainen kuoli verenvuotoon synnytyksen jälkeen. Häntä avustanut kätilö hoiti verenvuotoa homeopaattisilla aineilla, eikä nainen päässyt ajoissa oikeaan hoitoon. Tähän on vaikea sanoa mitään positiivista. Ihmisen turha kuolema tuntuu aina niin väärältä.

Viikko toi mukanaan myös muita negatiivisia uutisia homeopaateille. Suomen äänekkäimpiin homeopatian puolesta saarnaaviin ihmisiin kuuluvua Liisa Sulkakoski ilmoitti Facebookissa sairastavansa haimasyöpää. Tämä on tietysti tragedia. Haimasyövästä paranee vain prosentin luokkaa oleva määrä diagnoosin saaneista. Rivien välistä on luettavissa, ettei Sulkakoskella ole paljoa aikaa jäljellä. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt Suomeen hoidettavaksi, päätti diplomihomeopaatti suunnata Sveitsiin klinikalle, joka on erikoistunut homeopaattisiin syöpähoitoihin. Facebookissa Sulkakoski ilmoittaa tilinumeronsa ja pyytää avustusta; hoidot maksavat 7000 euroa kuussa.

Tässä vaiheessa ensimmäisenä mieleen tuli jonkun kaapanneen Sulkakosken tilin ja vedättävän ihmisiltä rahaa oikein kunnolla. Ilmeisesti kyseessä on kuitenkin aivan todellinen tilanne. Sen sijaan, että Suomesta olisi saanut käytännössä ilmaiseksi oikeaa hoitoa, Sulkakoski kerää rahaa seuraajiltaan, jotka sitten valuvat Sveitsiin huuhaahoitoihin. Ei se ole tyhmä, joka pyytää…

Vähän surullisia uutisia nämä tällä erää. Eiköhän kevät tuo mukanaan jotain positiivistakin :)

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 15. maaliskuuta 2016 - 21:38

F1-kausi alkaa viikonloppuna, joten oli aika hommata kanavaa tarjolle. Realistisia vaihtoehtoja oli kolme: suoraan Maikkarilta Katsomon kautta, Elisa Viihde ja kaapeli-tv-maksukanava.

Vaikka teknisesti ottaen kaikki väylät tarjoavat MTV Total Sport -kanavaa hintaan 24,95 / kk Katsomo olisi halvin, koska mitään muuta kustannusta ei menisi. Kaapeli-tv:n kautta tarvitaan kortin vuosimaksua yms ja Elisa Viihde tuo mukanaan omat kuukausimaksunsa.

Katsomon ongelmat ovat, että se taitaa edelleen tarjota palveluita ainakin osin Silverlightin läpi – eli Windowssille. Toimintavarmuus on toinen kysymys. Mikäli palvelu pettää kisaviikonlopun aikana, huutoni on valtaisa.

Elisa Viihde… No, sanotaan niin, että en välitä maksaa ylimääräistä palvelusta, jota en tarvitse, enkä halua yhtään ylimääräistä kaukosäädintä. Ja internet kertoo liikaa Viihteen sopimushelveteistä. Tämä olisi myös aivan puhtaalla matematiikalla kallein vaihtoehto.

Eli päädyin siis kaapeli-tv-kanavapakettiin. Tässä ongelmina voivat olla sähkökatko tai muuten vain lähetyksen hajoaminen. Sonerallakin näitä Lappeenrannassa välillä oli, mutta eivät onneksi pilanneet F1-viikonloppua.

Piipahdin Elisan myymälässä keskiviikkona tilaamassa MTV Total Sport -kanavapaketin ja noutamassa kaapeli-tv-kortin. Otin oman kortinlukijani tiedot (pahvilaatikon) mukaan, jotta kanavakortin ja lukijan saisi paritettua. Kysyessäni myyjältä parituksesta tuli hölmistynyt katse ja toteamus, ettei näitä kyllä tarvitse parittaa. Kuitenkin hän rupesi tietoja syöttämään ja totesi lopulta, että kanavien pitäisi näkyä heti kuin televisio vain saa rekisteröityä oikeudet. Olin vielä tarkistanut, että parittaahan myyjä kortinlukijaa oikealla numerolla, johon hän totesi, että sarjanumero on se, jolla paritetaan. Kuulosti hassulta, kun laitteessa on erillinen paritus-ID, mutta toisaalta, en minä niitä hommia ole ikinä tehny.

Suuntasin koti, mutta tyyppäsin systeemiä vasta torstaina. Eikä ne kanavat mitään näkyneet. Kokeilin kuitenkin SD-kanaville tarkoitettua kortinlukijaa ja sillähän maksukanavat toimivat välittömästi. HD-kanavat puuttuivat, jote näytti vahvasti siltä, ettei korttia ja kortinlukijaa oltu linkitetty (oikein).

Kanavapaketin myötä pääsin myös kirjautumaan nettipalveluun, jossa kerrottiin, “ettei korttini ole HD-yhteensopiva”. Nämä tiedot mukanani piipahdin perjantaina uudestaan Elisan myymälässä. Toinen myyjä löi käteen uuden kortin ja totesi, ettei linkitystä tarvita.

Kuten arvata saattaa, ei tämäkään kortti toiminut sen paremmin kuin edellinenkään. Soitin lauantaina Elisan asiakaspalveluun, jossa minut ohjattiin tekniseen tukeen ja sieltä kortti paritettiin kortinlukijan kanssa ja aspa lupasi vielä soittaa myöhemmin varmistaakseen, että kaikki pelaa – ja piti lupauksensa.

Ja hommahan toimi. Nyt kortti oli paritettu oikealla numerolla ja F1-kausi oli tekniikan puolesta valmis alkamaan. Elisan myymälästä jäi harvinaisen osaamaton mielikuva, mutta asiakaspalvelu pelasi puhelimen päässä suht nopeasti ja asiantuntevasti. Siitä plussaa.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 5. maaliskuuta 2016 - 11:31

Viime syksynä alkoi aikamoinen mouhoaminen sosiaalisessa mediassa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa maailmalla ja Suomessa. Tuntui jo alkuvuodesta, että ehkä jengi on jo suurimmat paineet päästänyt pellolle, mutta sitten tuli kulman takaa taas sellaista tekstiä, että vaikea oli nähdä, miten sivistynyt ihminen pystyy sellaista kirjoittamaan; jakamaan suoranaisia valheita ja muunneltuja totuuksia vain ajaakseen omaa rasistista agendaansa. Faktoilla ei ole mitään merkitystä, kunhan oman äänensä vain saa kuulumaan mahdollisimman kovaa.

Tämä rasistien rinkirunkkaus kulminoitui pariin kertaa aika säälittävällä tavalla. Oli syntynyt taas keskustelua mitä turvapaikanhakijoille tulisi tehdä. Keskusteluun osallistui puolituttu eläkeläismies asiallisella kommentilla, mutta koska se ei miellyttänyt tämän mouhoajalauman agendaa haukuttiin mies kusipääksi. Samalla tietysti haukuttiin kaikki vihervasemmiston ja suvaitsevaisuuden edustajat. 

Nämä “keskustelut” tuntuvat olevan aika kovatasoisia. On muun muassa todettu, että “ei ole saamelaisetkaan sopeutuneet Suomeen”. Kyllä, keskustelun taso on oikeasti näin pahasti pakkasella (ja monesti vielä huomattavasti enemmänkin).

Näiden rasistien “huoli” on, etteivät turvapaikanhakijat kunnioita suomalaisia arvoja. Samalla itse he haukkuvat toisia kusipäiksi, toivovat “suvakkihuorien” raiskausta ja haluavat upottaa pakolaiset Atlanttiin, jonne “ne apinat” kuuluvat. Näitäkö arvoja turvapaikanhakijan pitäisi kunnioittaa? En minä ainakaan halua. Mieluummin kunnioitan ihmisoikeuksia. Ei suomalaisia tällä hetkellä uhkaa kukaan muu kuin suomalaiset itse.

Ihmisen on joskus vaikea hyväksyä, etteivät kaikki ole samanlaisia oman ajatusmaailman kanssa. Joskus, kun alkaa tuntua, että onkohan oma ajatusmaailma liian kapeakatseinen, kannattaa ruveta etsimään todistusaineistoa tukemaan sitä, että on itse väärässä. Mikäli tällaista löytyy (muualta siis kuin MV-lehden sivuilta), voi olla itsetutkiskelun paikka. Vahvistusvinouma takaa kyllä sen, että omille ajatuksilleen löytää tukevaa materiaalia pilvin pimein, joten kannattaa keskittyä välillä tonkimaan kolikon toista puolta – tarkistaa onko sellaista.

Minä en jaksanut enää katsella tätä rasistien rölläämistä, vaan heivasin jengiä pois FB-kavereistani. Enkä ole ainut näin tehnyt. Olen nukkunut yöni nyt huomattavasti tasaisemmin.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 26. helmikuuta 2016 - 19:15

Muutama kuukausi on nyt väitöksestä aikaa. Josko sitä vähän muistelisi väitöskirjan tekemistä. Aika tuskaahan alku oli. Jotenkin tuntui luonnolliselta jäädä kandin ja dipan jälkeen jatkamaan väikkäriä, mutta silloin akateeminen maailma tuntui suurelta ja pelottavalta (oikeasti, pelottavalta). Kaiken muun kaatuessa päälle totesin syksyllä 2011, ettei minusta koskaan tohtoria tule. Kuitenkin sen jälkeen palikat loksahtivat niin, että jatkoin duunejani ja lopulta keväällä 2013, kun ensimmäinen väikkäriin tullut artikkeli meni konferenssiin läpi, totesin, että tämähän viedään nyt maaliin. Eikä siinä sen jälkeen mitään ongelmaa ollutkaan. Tekstiä paperille ja paperia eteenpäin. Kevättalvella 2015 kirja oli valmis ja lähti byrokratian rattaisiin.

Tieteen tekeminen on mukavaa. Akateeminen vapaus on mukavaa (minut herätettiin useamman kerran, kun olin nukahtanut työhuoneen sohvalle kesken päivän...). Akateeminen vastuus... onkin sitten haastavaa. Vaikkei kovin montaa deadlineä tullut vastaan, niin ne mitä tuli, oli sitten pidettävä. Tämä tarkoitti sitä, että työ ei ollut 9-17 vaan useimmiten laiskottelua (eli ajattelua), kunnes oli pakko tehdä jotain konkreettista (kirjoittaa) ja sitten meni myöhälle. Ketä siitä nyt syytämään muuta kuin itseään. Nautin työstäni joka tapauksessa.

Nyt työ on sitten kellokortitettua, joten palkattomia ylitöitä ei tule tehtyä – vapaa-aika on lisääntynyt! Pidän tästä, vaikka toisaalta akateeminen vapaus ei enää koskekaan minua, vaan töissä on oltava viisi päivää viikossa. Jäikö väitöskirjasta sitten jotain konkreettista käteen? Jäi, taito ymmärtää maailmaa taas vähän paremmin. Oma tavoitteeni on itseni sivistäminen ja ihmiskunnan vieminen eteenpäin, eikä siihen paljon parempaa tapaa ole kuin väitöskirjan tekeminen (jostainhan on pakko aloittaa, enkä kuitenkaan ole yhtä sanavalmis kuin Vesa Linja-aho).

Oli miten oli, kirja tuli tehtyä ja nyt tehdään jotain muuta. Pyrin pitämään kuitenkin tieteellisen tekemisen pienellä liekillä taustalla. Jos vaikka syntyisi jotain artikkeleita – jos ei, niin ajatuksia. Tällä erää työstän kuitenkin pääsääntöisesti ihan muita juttuja. Niistä lisää – joskus. Ehkä.

Loppuun vielä kuva meikästä ja vastaväittäjä Slinger Jansenista. Kuvasta kiitokset LUTin kuvaajalle.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 21. helmikuuta 2016 - 19:41

Luin Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla -romaanin (Tammi, 2013). Kirja on ensimmäinen lukemani Marttisen kirjoittama teos ja myös ensimmäinen kerta, kun luen kirjan tuntien kirjailijan henkilökohtaisesti. Tässä blogauksessani on juonipaljastuksia, joten jos et halua niitä saada käsiisi, suosittelen lopettamaan tähän.

Mitä ilman ei voi olla on Marttisen kuudes ja tällä erää toiseksi uusin teos. Viime vuonna ilmestynyt Vapaa pääsi hyvin otsikoihin ajankohtaisuutensa vuoksi, mutta koin kuitenkin, että Mitä ilman ei voi olla voisi olla aiheensa puolesta enemmän itselleni sopiva teos. Kirja siis kertoo kolmiodraamasta (ikään kuin mulla siitä siis kokemusta olisi). Täytyy kyllä todeta, että minua hieman häiritsi, että tunnen kirjailijan. Jotenkin ajatukset koko ajan hakivat maisemia Lappeenrannasta ja sellaista tunnelmaa, joka sopisi kirjailijan persoonaan. No, loppua kohden tämä jäi onneksi taustalle – vaikkakin koin, että kirjassa olevan Liljan koti on ravintola Wolkoffia vastapäätä. Mieli vain päätti näin.

Toinen asia mikä kirjasta nousi välittömästi mieleen, että osaisinpa kirjoittaa näin luonnollista tekstiä. Paljon on vielä työtä itsellä tehtävänä. Kirja on siis teknisesti varsin onnistunut, enkä huomannut kuin yhden tai kaksi kirjoitusvirhettä (hyvä oikoluenta) ja muutamia kertoja teksti oli vähän jäykkää. Tai oikeastaan Marttinen kirjoittaa tietyt asiat niin, että ne eivät iske omaan korvaani, mutta tämä on aivan täysin makuasia.

Kirjassa on hyvin verkkainen kerronta. Vähän yli neljäsataa sivua kertoo puolen vuoden ajanjakson, mutta koska jokainen luku kertoo asioita yhden henkilön näkökulmasta, tulee jokainen asia kerrottua kolmesti. Valitettavasti tämä maistuu välillä vähän puulta. Tätä sekoittavat vielä muutamat takaumat ja kerronnan lievä pomppiminen, kun luvun päähenkilö vaihtuu. Menin itse kerran vähän enemmän sekaisin lukiessa ja piti pitkän aikaa kelailla missä päivässä mennään. Mielenkiintoinen valinta on ollut myös olla käyttämättä minä-kertojaa, vaikka luvun sisältö kuvataankin yhden ihmisen näkövinkkelistä. Tuntui toimivan.

Kirja alkaa kuin vauhdikas elokuva, pidin siitä. Tämän jälkeen panemista onkin sitten vaikka muille jakaa. Jörnitään siellä ja hässitään täällä. Marttinen kuvaa kyllä seksin todella hyvin. Se soveltuu kirjaan sujuvasti, eikä kuitenkaan muuta kirjaa miksikään pehmopornoksi. Pikemminkin kyseessä on elegantti muoto rakkaudesta. Mutta tässä piilee myös mielestäni yksi kirjan epärealistisimmista asioista; kaikki saavat aina orgasmin. Onhan se tietysti hienoa – ja fiktiivisessä kirjassa mahdollista – mutta toisaalta eihän näin oikeasti käy. Jokaikinen yhdyntä ja molemmat laukeavat. Kirja ei anna mitään kuvaa siitä, etteikö seksiin sisältyisi orgasmi. Niin siis yhdyntöjä. Mitään muuta seksiä kirjassa ei olekaan. Kuulostaako tylsältä? Minusta kuulostaa. Tai no, mukana on yksi miehen runkkaaminen, mutta tämä kuvataan ikään kuin väärin tekemisenä. Vaimo ei ymmärrä miehensä masturbointia (joutaakin heivata tällainen mamma takaisin 1800-luvulle).

Itse en myöskään pysty millään muotoa samaistumaan kirjan henkilöihin. He ovat jotenkin liian fiinejä makuuni, mutta tämä nyt on taas niitä makukysymyksiä. En ehkä ole kirjan suoranaista kohdeyleisöä? Tarinassa ei juurikaan ole sivujuonteita. Vaulan synnyttämisen kuvaaminen on yksi tällainen, mutta siihen ne sitten jäävätkin. Olisin kaivannut muitakin tarinoita kiemurtelemaan henkilöiden ympärille. Nyt homma oli vähän valjua.

Mutta itse asiaan, eli tarinaan. Kolmiodraama. Mies (Iiro) panee vaimonsa tietämättä toista naista (Lilja). Paneminen muuttuu ihastumiseksi, ihastuminen rakastumiseksi. Vaimolle (Vaula) selviää miehen petollisuus ja riita on valmis (tässä vaiheessa kirja tosin loppuu). Voiko Iiro nimittää tunteitaan rakastumiseksi? Hän ei ole viettänyt yhtään yötä Liljan vieressä? Ei käynyt kertaakaan hänen kanssaan syömässä, ei lenkillä eikä katsomassa elokuvia. Ketä hän rakastaa? Liljaa naisena, joka hän oikeasti on, vaiko naista, jonka hän on rakentanut kuvitelmisssaan unelmiensa naiseksi? Tällainenhan ihminen on; ihastuu nopeasti ja odottaa kuuta taivaalta. Pettyy ja lähtee metsästämään seuraavaa tähteä. Samalla jo olemassa oleva rakkaus kärsii.

Kirjassa mainitaan ohimennen polygamia. Miksi meidän tarvitsisi rajoittaa rakkautemme vain yhteen ihmiseen? Jos rakkautta riittää annettavaksi useammalle, niin antaa palaa! Kirja ei ota asiaan sen kummemmin kantaa, mutta henkilöhahmot tekevät hyvin selväksi, etteivät halua jakaa miestä keskenään (jaettu onni on kaksinkertainen onni, anyone?). Tämä asia tulee vielä jossain vaiheessa eduskunnankin pohdittavaksi. Polysuhteilijoita tässä maassa kuitenkin on, joten eikö heilläkin tulisi olla oikeus rakkauteensa? 

Kirja kuvaa hyvin kuinka intohimo vie mukanaan. Olet jo pukeutunut ja lähdössä, kun toinen koskettaa juuri sellaisella tavalla, joka vie mukaansa ja kohta olet taas suihkussa ja pukemassa päällesi. Niin totta, niin totta.

Mitä tästä kirjasta sitten jäi käteen? En oikein tiedä. Tämän tyylinen kirjallisuus ei ole sellaista mitä olen tottunut lukemaan, joten kirja ei sineensä iskenyt. Huonohan se ei tietenkään ollut, vaikka sitä tässä arvostelinkin. En pystyisi mitenkään kirjoittamaan tämän veroista teosta. Ainakin mieleni jäi pohtimaan ihastumisen kummallisuuksia ja kulttuurievoluution ihmeellisyyksiä. Se, mikä oli joskus outoa ja vierasta, on nykyään arkipäivää. Se, mikä on nyt outoa ja vierasta, on joskus arkipäivää. Elämä on – ihmisen parasta aikaa.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 4. helmikuuta 2016 - 20:11

Tuli väkerrettyä viime kesänä keinu. Tulipahan vähän ommeltua ja sen sellaista. Enemmän kuvia tästä löytyy galleriasta.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 4. helmikuuta 2016 - 19:32

Viime vuosi oli hyvä leffavuosi. Kuten jo kesällä kirjoitin, olin käynyt aika ahkeraan elokuvissa, eikä tahti syksyä kohden laskenut. Kaikkiaan kävin katsomassa 20 leffaa (+ Mad Max toisen kerran). Loppuvuoden kovimman leffan titteli oli varattu Bondille, mutta ei kyllä uponnut ollenkaan. Syksyn kovin leffa oli ehdottomasta Yksin Marsissa ja kovin yllättäjä oli Mission Impossible – Rogue Nation. MI oli huomattavasti parempi kuin Bond, mikä kertoo kyllä aivan tarpeeksi Bondin tasosta. Viimeinen Nälkäpeli oli myös leffana varsin heikko. Ei startannut missään vaiheessa.

Koko vuoden leffat olivat siis seuraavat:

  • Nouseva Jupiter 2 / 5 
  • Fifty Shades of Grey 3½ 
  • The Imitation Game 4½ 
  • Luokkakokous 3 
  • Big Game 3 
  • Ex Machina 3 
  • Avengers: Age of Ultron 1½ 
  • Mad Max – Fury Road (x2) 4½ 
  • Terminator Genisys 3½ 
  • Jurassic World 3 
  • It Follows 3 
  • Kätyrit 2 
  • Hitman: Agent 47 2½ 
  • TED2 2½ 
  • Mission Impossible – Rogue Nation 4
  • Labyrintti – Aavikkokokeet 2½ 
  • Yksin Marsissa 4½ 
  • 007 Spectre 2½ 
  • Nälkäpeli – Matkijanärhi (osa 2) 2 
  • Star Wars: Force Awakens 3
Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 20. tammikuuta 2016 - 20:05

Vuosi 2015 oli tähän mennessä paras fillarivuosi. Poljin ensimmäistä kertaa kuukaudessa yli 500km ja se onnistui sekä heinä että elokuussa, joten ihan hyvin sujui. Kesäkuussa meni viikko flunssassa, eli sieltä olisi voinut vielä kalastella lisää maileja mittariin. Aina voisi polkea enemmän, mutta eiköhän tämä 2k - 2,5k ole ihan semmoinen, johon voisi polkemiset tasoittua. Kesällä tuli vihdoin ja viimein myös pyörähdettyä Imatralla. Tämähän on ollut ties kuinka monen kesän tavoite, mutta nyt se tuli vihdoin hoidettua.

Nyt jäivät Lappeenrannan hyvät pyöräreitit taakse ja pitänee etsiä Tampereen suunnalta reittejä. Eiköhän täältäkin löydy. Fillarihan on vielä Lappeenrannassa. Ajan sen tänne (junalla) joskus keväämmällä.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 13. joulukuuta 2015 - 16:04

Luin pari Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjaa. Ensimmäisenä oli vuorossa Pjongjangin akvaariot (Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot), joka kertoi Japanista Pohjois-Koreaan muuttaneesta ja vankileirille päätyneestä perheestä. Paratiisiksi mainostettu maa ei ollutkaan kuin korruptoitunut henkilökultin ympärille kasattu takapajula. Erittäin koskettava teos kuvastaa sitä miten yhteiskuntaa ei tule rakentaa. Tämä on paras tähän mennessä lukemistani P-Korea-aiheisista kirjoista.

Toisena luin Diktaattorin keittiömestarin (Kenji Fujimoto). Tämä kertoi puolestaan Kim Jong-ilin keittiömestarina toimineesta japanilaisesta kokista. Näkövinkkeli on aivan toinen edellisiin kirjoihin nähden. Fujimoto ihailee monessa suhteen Kim Jong-iliä ja esimerkiksi hänen makuaistiaan. Tarinasta kuitenkin hahmottaa kuinka Pohjois-Korean eliitti elää yltäkylläisyyden juhlaa, mikä ei välity kansalle mitenkään. Suosittelen tätäkin kirjaa luettavaksi.

Nyt pidän tauon näistä Kimien diktatuuria käsittelevistä kirjoista ja koetan lukea jotain aivan muuta. Itse asiassa kerkesin lukea Uuden testamentinkin lävitse, mutta siitä nyt ei oikein irtoa mitään sanottavaa. Pääsääntöisesti aika tylsää luettavaa, mutta tulipahan kelattua läpi.

Eli siis seuraavaksi proosaa ja filosofiaa. Ehkä.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 12. joulukuuta 2015 - 21:40

Rajat kiinni!
huutaa maahanmuuttokriitikko
Ei halua yhtään raiskausta tähän maahan
mutta
toivoo, että suvakkihuora raiskattaisiin
oppisi tavoille
saatana
Rasistin tavoille.
Ei hyväksy rasisti anarkistien riehumista
kuitenkin
toivoo vastaanottokeskusten polttoja
Kaksinaismoraali
saatana
Rasistin työväline.
On huolissaan ihmisten olemisesta ja hyvinvoinnista
mutta
toivoo hiekkaneekereiden uppoavan Atlantiin
saatana
Rasistin logiikka.
Ei ole apinoille sijaa rasistin eläintarhassa.
Kansa katsoo riehuntaa
ja heittää banaanin aidan yli
rasistille.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 25. lokakuuta 2015 - 15:44

Luin Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa – toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena, 2015). Kuvittelin aloittavani lukemaan kirjaa, jossa kuvataan miten Jehovan todistajat karttavat eronneita ja erotettuja jäseniään. Teos on kuitenkin paljon muutakin. Se on erittäin vahva kuvaus Jehovan todistajien harrastamasta henkisestä väkivallasta, kaksinaismoraalista ja kaiken lahkon ulkopuolisen arvostelemisesta.

Monessa kohtaa kirjaa lukiessani teki mieli huutaa, että eihän kukaan järjissään oleva ihminen voi olla niin julma kuin kirjaan haastatellut entiset ja nykyiset todistajat kertovat. Miten vanhemmat voivat heittää alaikäisen lapsensa syömään autotalliin, koska tämä ei suostu uskomaan todistajien oppiin? Miten äiti voi haukkua lastaan huoraksi tämän eläessä avoliitossa? 

Kirja kuvaa monta tarinaa, joissa ainut tapa päästä eroon henkisestä ja/tai fyysisestä väkivallasta on eroaminen lahkosta tai itsemurha. Valitettavan moni valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Samoin en pysty ymmärtämään pedofiilien toiminnan peittelyä. Jehovan todistajat eivät tuo tällaisia rikkeitä poliisin tietouteen, joten pedofiilit ja hyväksikäyttäjät saavat olla vapaasti seurakunnassa, kunhan osoittavat katumusta. Australiassa käydään tällä hetkellä oikeutta yli tuhannesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Yhtäkään näistä Jehovan todistajat ei ole ilmoittanut poliisille.

Kipinä Ruoholle kirjan kirjoittamiseen syntyi Jehovan todistajien tiedottajan Veikko Leinosen kiellettyä karttamisen olemassaolon keväällä 2014. Tämä aiheutti entisten todistajien keskuudessa suurta kummastusta. Osaa heistä on kartettu kymmeniä vuosia ja Leinonen kertoi, ettei tällaista käytäntöä ole, vaikka Vartiotorni ja Herätkää! -lehdet opettavat aivan muuta!

Kirjan luettua ymmärtää paremmin miten todistajat värittävät ja muuntavat totuutta. Olen ollut kuluvan vuoden aikana tekemisissä lahkon ja sen edustajien kanssa. Olen käyttänyt satoja tunteja peratakseni heidän opetuksiaan ja historiaansa. Olen omakohtaisestikin saanut kokea, miten heidän halveksuntansa mm. toisia uskontokuntia kohtaan ilmenee ja on minullekin kerrottu kuinka karttaminen koskee “vain uskonasioita”.

Kirjasta hohkaa kuitenkin aivan erilainen viesti. Ihmisarvon loukkaaminen tuntuu olevan arkipäivää ja valehtelu kuuluu lahkon ajatusmaailmaan (kirjallisia opetuksia myöten). En hyväksy missään muotoa ihmisen henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä. Tästä syystä kaltoin kohdeltujen kertomusten lukeminen oli erittäin raskasta.

Tilanne komitean kuulustelussa kääntyi täysin päinvastaiseksi kuin olin odottanut. Syytettynä ei ilmeisesti ollutkaan hyväksikäyttäjäni vaan minä. … Koko sen ajan, kun minua syyllistettiin, kyseinen veli istui vajaan metrin päässä minusta kuuntelemassa ja aika ajoin jopa täydentämässä näitä minusta keksittyjä tarinoita.  … [k]uuntelin näiden miesten ja hyväksikäyttäjieni valheita siitä, minkälainen arvoton huora olen. Tämä henkinen raiskaus näiden neljän miehen taholta oli vielä paljon pahempi kuin alkuperäinen fyysinen. … Hyväksikäyttäjäni ei saanut minkäänlaista rangaistusta.

Arvostan todella paljon Uskontojen uhrien tuki ry:n tekemää työtä. He auttavat parhaansa mukaan uskonnollista yhteisöistä eronneita tai erotettuja pärjäämään elämässä. Ruohon teoksesssakin valaistaan kuinka suuri positiivinen vaikutus vertaistuella on näiden ihmisten hyvinvointiin. Yksikin huorittelu on liikaa. Itsemurhista puhumattakaan. Nimimerkki Matilda esittää lopuksi:

Nyt en enää voi [auttaa häntä], sillä veljeni on kuollut. Älkää tulko valehtelemaan enää julkisuuteen Jehovan todistajien johtajat! Olette jo satuttaneet tähänkin asti ihan liikaa väärillä opeillanne, säännöillänne ja valheillanne. Älkää enää valehdelko, pyydän.

Tulen todennäköisesti palaamaan aiheeseen vielä myöhemmin. Siihen asti toivon vain jaksamista Vartiotornin uhreille.

Itse kirja oli siis lukemisen arvoinen, joskin se olisi ehkä hyötynyt pienestä lyhennyksestä. Nykyisellään yli 400 sivua on kohtuullisen paljon asiaa, varsinkin kun pientä toistoa on havaittavissa. Ehkä 50 sivun lyhennys olisi terävöittänyt otetta. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan, mikäli Jehovan todistajien maailmankuva kiinnostaa.

Kirjoittanut: Erno Vanhala 21. lokakuuta 2015 - 20:54

Ihmiset on tyhmiä. Ne ei tajua, että kaupungeissa on kiva asua. Ne ei tajua, että luontoa pitää kunnioittaa. Ne ei ymmärrä, että kasvisruokavalio on terveellinen. Eikä ne tajua, että ilmastokatastrofin välttämiseksi pitää tehdä työtä. Ne ei ymmärrä, että avoin lähdekoodi on parasta.

Ihmiset ei tajua, ettei persuja kannata äänestää. Ne ei tajua, että maalla on mukavan leppoisaa. Ne ei hahmota, että islam on ainoa pelastus. Ne menee rahan perässä, vaikka onnellisuus on jotain ihan muuta. Ihmiset on tyhmiä.

Kaikki ei tajua, että koulutuksesta on hyötyä. Ihmiset ei ymmärrä, että maailma kaipaa muutosta; että konservatiivinen ajattelu ei kanna enää nykyaikana. Ne ei kelaa, että meiltä loppuu työt, kun robotisaatio valtaa alaa. OS X on parasta sitten viipaleleivän. Jegi ei vain tajua. Halleluja ja amen.

Ihmiset on tyhmiä. Miksei ne tajua, että ateismi ja filosofinen pohdinta on sivistystä? Ne ei ymmärrä, että pitää liikkua. Pikaruoka ei ole terveellistä. Miksi ihmiset syö sitä? Ne ihan tyhmiä!

Ei ihmisen ihonväri anna oikeutta loukata toista; tai pitää tyhmänä. Ei asuinpaikka tee toisesta toista tyhmempää. Miksei ihmiset tajua, että heikompiosaisia pitää auttaa? Miksi on sotia? Ei ne ole meille hyväksi. Miksei ihmiset tajua, että meitä on erilaisia ja meillä on erilaisia mielipiteitä ja toiveita elämälle?

Ihmiset on tyhmiä.

Minä ole ihminen.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 21. lokakuuta 2015 - 20:15

Tuskainen tuntemus
vaivaa mieltä
Ei päästä pinteestä
ottaa omakseen
Pelko pieni
suureksi kasvaa
Ottaa hallintaansa
miehen kokonaan
Missä majailee
ratkaisu ongelmiin?
Missä on
vastaus kaipuuseen?

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 12. lokakuuta 2015 - 17:56

Elämä on pitkä aika olla itsensä kanssa. On aikaa tutustua itseensä, tutkia omaa luonnettaan ja siinä sivussa koittaa parantaa itseään ihmisenä.

Monesti sitä pohtii, kuinka lapsena elämä oli helppoa. Ei tarvinnut murehtia työkiireistä, etsiä töitä tai pohtia vuokramaksuja. Nyt aikuisiällä päässä pyörivät eri asiat kuin ala-asteella. En silti haluaisi palata aikaan, jolloin hiekkakakkujen tekeminen oli päivän suurin saavutus (vaikka mielelläni tekisin niitä edelleen). Analyyttisen ajattelun kehittyminen aikuisiällä on valtava voimavara, joka on tällä planeetalla lähinnä vain ihmisillä. Se on mahdollistanut ihmiskunnan edistymisen nykyiseen loistoonsa.

Ajattelu on kivaa; asioita voi pohtia ja ongelmia ratkoa. Ala-asteikäisenä omat älylliset rajat tulivat nopeasti vastaan. Muistan kuinka en pystynyt hahmottamaan miten Suomi-Ruotsi-maaottelussa jaettiin voitot sekä miesten että naisten kategorioissa. Suomen voittaessa naisissa ja Ruotsin miehissä kysyin mummolla pariinkin kertaan, että kumpi sen skaban sitten kokonaisuudessaan voitti, Suomi vai Ruotsi? Siitä on tultu pitkä matka eteenpäin asioiden ja käsitteiden hahmottamisessa.

On mielenkiintoista pohtia ja hahmottaa, miksi toimin tietyssä tilanteessa jollain tavalla ja toisessa toisella. Miksi tykkään opettamisesta? Miksi mielikuvitukseni on niin likainen? Ensimmäiseen vastaus on jotain siihen suuntaan, että tykkään nähdä toisen oppivan uutta; saavuttavan jotain elämässään. Minulle tulee lämmin ja pörröinen olo, kun toinen kokee onnistumisen. Olen utilitaristi. Miksi mielikuvitukseni sitten on mitä on? Ei mitään hajua…

Pohdin myös monesti sitä kuinka yläaste- ja lukioikäisenä sai kokea mahtavia tunnekuohuja. Silloin ne toivat elämään onnen tunteita, mutta myös suurta tuskaa, kun ensirakkaus kosahti. Nykyään niitä aikoja muistelee lämmöllä – ehkä myös haikeudella. Kuvittelin, että ne tunteet olivat silloin joskus. Niistä on jo niin kauan, etten enää edes kunnolla muistanut, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa pörrää perhosia.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että koin jälleen perhosten lentelyä. Kuinka ihanalle voikaan tuntua, kun kädet kietoutuvat ympärilleni; kuinka lämpöiselle tuntuu toisen öinen tuhina omaa niskaa vasten. Minulla oli pörröinen olo. (Myönnän, nyt lipsahti hedonismin puolelle.)

Hyvä olo omassa sisimmässä saa jakamaan nautintoa toisellekin. Sen sijaan, että kädet ovat kietoutuneet ympärilleni koko ajan, haluan kietoa käteni myös toisen ympärille. Antaa takaisin sitä kaikkea lämpöä ja pörröisyyttä, jota hän on saanut minut tuntemaan. Sitä haluan; siitä tulee hyvä olo.

Ja sitten alkaa ujostuttaa. En käynyt suihkussa… Haisenkohan pahalle? Hengitys nyt ainakin haisee. En osannut jutella oikeista asioista. En edes tarjoutunut hieromaan toisen hartioita! Seuraava päivä meneekin pohtiessa taas omaa sisintä. Miksi ihminen ujostelee? Miksei ulosanti ole sitä mitä ajatukset pään sisäpuolella halusivat sanoa?

Silloin joskus vuosia sitten saldona olisi voinut olla kyynel ja käpristyminen peiton alle. Ei enää. Nyt olen onnellinen siitä mitä minulla on ja mitä voin antaa eteenpäin. Huonoista piirteistä ja joskus ilmenevästä ujoilusta olisi tietysti hienoa päästä eroon, mutta eivät ne maailmaa kaada. On mahdollisuus oppia uutta ja parantaa itseään.

Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 26. syyskuuta 2015 - 16:13

Puolentoista vuoden kuluttua Suomessa astuu voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Laki ei koske Kirkkoa, mutta kuvittelen sen kuitenkin pian seuraavan Ruotsin mallia ja alkavan vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Reijo Liimatainen kirjoitti asiasta alkukuusta Hesarissa. Hän linjaa, ettei mihinkään säädösmuutoksiin ole edes tarvetta, vaan Kirkko voi jo nykyisellä ohjeistuksellaan alkaa vihkiä homo- ja lesbopareja kunhan lakimuutos vain astuu voimaan.

Keskustelu ja Kirkosta eroamiset tulevat olemaan otsikoissa, mutta samoin tulevat olemaan myös Kirkkoon liittymiset, kun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt toivotetaan tervetulleiksi. “Aito avioliitto” -yhdistys yrittää tietysti laittaa kapuloita rattaisiin sen minkä kerkeää, mutta vaikea on nähdä heidän työnsä kantavan hedelmää. Vaikka he yrittävät agendaansa pukea kaikkeen muuhun kuin uskontoon pohjautuvaksi, taustalla tuntuu kuitenkin koko ajan olevan Raamattu, vaikkei sitä virallisissa materiaaleissa tuodakaan esille.

Mikä on uskontojen rooli eteenpäin vyöryvällä 2000-luvulla? Toivon ainakin, ettei se ole syrjiminen, henkinen väkivalta, eikä karttaminen. Uskonnon varjolla toisen ihmisen solvaaminen, vähättely tai loukkaaminen on absurdia. Se on juuri sitä mitä uskonnolliset kirjoitukset kehottavat välttämään.

Aiheet:
Kirjoittanut: Erno Vanhala 23. elokuuta 2015 - 19:58

Luin Osmo Kontulan Halu & Intohimo – tietoa suomalaisesta seksistä (Otava, 2008). Kirja nojaa data-aineistoihin, jotka on kerätty Suomessa vuosina 1971, 1992, 1999 ja 2007. Käsittääkseni viides datan keräys on käynnissä paraikaa. Mukana on myös vertailukelpoista dataa muista Euroopan maista. Näitä laajoja kyselyitä on sitten analysoitu ja raportoitu erilaisissa artikkeleissa ja tutkimuksissa. Lopulta niistä syntyi tämä Kontulan kirja.

Vaikka aihe on hyvinkin kiinnostava, en voi sanoa samaa tästä teoksesta. Kirja oli osin harvinaisen kuivaa luettavaa. Tämä tietysti selittyy sillä, että kirja on hyvin tieteellistä tekstiä ja tieteellinen tekstihän on aina kuivaa(!). Olisin kaivannut hieman löysempää otetta tähän teokseen, kun se kuitenkin on suunnattu ihan kaikelle kansalle.

Kirjassa on myös jonkun verran virheitä terminologiassa, mikä ihmetyttää minua suuresti teoksen kirjoittajan ollessa kuitenkin alansa ammattilainen. Tämä ei ainakaan lisää teoksen viehättävyyttä.

Kyllähän kirjasta muutama kohta jäi muistiin. Yhtenä tärkeimmistä löydöksistään Kontula pitää havaintoa suomalaisten yhdyntöjen määrän laskusta, mutta myös sitä, että masturbointi on kasvanut korvaamaan tämän vajeen. Seksiä harrastetaan edelleen yhtä paljon kuin 70-luvulla, mutta se ei ole enää niin usein kahden ihmisen välistä, vaan sooloseksiä.

Ei tästä nyt pelkkää pahaa sanottavaa ole. Itselleni kirjan merkittävin anti oli ymmärtää halun ja kiihottumisen ero. En ole koskaan ajatellut näitä konsepteja erillisinä yksikköinä, mutta Kontula valaisee asiaa:

Useat tutkimukset ovat viitanneet siihen, että monien naisten on vaikea erottaa toisistaan seksuaalista halua ja seksuaalista kiihottumista. Kiihottumisen puuttuminen on voitu tulkita seksuaalisen halun puutteeksi ja päinvastoin.

Oletettavasti tämä on yleisempää naisilla kuin miehillä, mutta eivät miehet varmaan immuuneja tälle ole. Ehkä miehinen näkökulma asiaan olisi seuraava: jos on lemmenvaltikka pystyssä, kyseessä on kiihottuminen ja jos tekee vain mieli, niin kyseessä on halu. Tiedä häntä.

Mutta niin, en nyt suoranaisesti voi suositella tätä kirjaa. Tämä olisi ollut luettavampi joko tieteellisenä artikkelina tai sitten lyhyempänä kuvailevampana kirjana. Annan arvosanan 2/5 ja jään odottelemaan uusimman tutkimuksen tuloksia.

Aiheet:

Sivut