Blogi

Lueskelin joskus viime vuoden puolella Rosa Liksomin kaksi ensimmäistä teosta Yhden yön pysäkki sekä Unohdettu vartti ja nyt tuli alkuvuodesta (ja nyt sairaana ollessa) tavattua lävitse tällä hetkellä uusin teos, eli Hytti nro 6. Viimoisin voitti Finlandia-palkinnon 2011. Liksomin tyyli on kyllä varsin omaperäinen. Omalla tavallaan pidän siitä. Se on sopivan raaka, jotta lukeminen on mielekästä, juonenkäänteitä on paljon, mutta hiljalleen vellovaa kerrontaakaan ei ole todellakaan unohdettu. Hytti nro 6:ssa kulkee pari-kolmekin tarinaa läpi kirjan ja niiden kiemuroita on mukava seurata.

En kuitenkaan tiedä oliko kirja Finlandian arvoinen. Olen lukenut monia paljon parempiakin tarinoita. Toisaalta Liksom on ollut suht tuottelias uransa aikana ja julkaissut pitkälti toista tusinaa teosta. Kyllä tästä elämäntyöstä pitää palkita. Mielelläni luen muitakin hänen teoksiaan ja apinoin hänen tyyliään, mutta itse pitäisin tempoa pykälän korkeammalla.

Liksomin ensimmäiset teokset olivat kasoja erilaisia novelleja ja niihin kerronta sopii mielestäni paremmin kuin kokopitkään romaaniin. Novellit ovat niin paljon enemän yksinkertaisen tunteen mukana lentämistä. Romaaneissa vaaditaan paljon enemmän taustalta. Hytti nro 6 on kyllä taustoitettu todella hyvin ja voisi melkein kuvitella, että Liksom on itse reissannut junalla Mongoliaan monen monituista kertaa. Eli hyvää työtä, mutta lukisin ehkä kuitenkin mieluummin novelleja. Tai sitten en. 

Annan kirjalle arvosanan 7½.

Tänään hieronnan aikana radiosta kuului keskustelua kirkon asenteesta ateisteihin ja heidän asenteestaan kirkkoon. Tutkimuksen mukaan 13 % kirkkoon kuuluvista ei usko Jumalaan, joten miksi he kuuluvat kirkkoon. Keskustelemassa oli tapakristitty ateisti, Vapaa-ajattelijain liiton heebo ja sitten vielä joku pappi tai vastaava kirkonmies. Kirkonmies oli sitä mieltä, että kirkossa on sijaa myös ateisteille ja koki hyvänä, että hekin ovat mukana. Tyytyväisyys oikein huokui hänen äänestään. Jäin miettimään, että jos kirkolle riittää hyväntekijän asema, niin mihin sitä uskontoa siinä sitten enää tarvitsee?

Mieleen tuli siitä myös jouluaaton saarna, jossa pappi puhui (nyt en kyllä aivan sanatarkkaan muista), että osa Raamatun kertomuksista on vain tarinoita (as in fiktiota). Tämän jälkeen hän esitti kysymyksen, että onko Jumalaa oikeasti olemasssa. Suoranaista vastausta hän ei antanut. Kohtuu liberaali asenne.

Tuomas Enbuske joutui Twitterissä sanaharkkaan jonkun uskovaisen ihmisen kanssa homoliitoista. Homoliittojen uskonnollinen vastustaminen edellyttää kyllä jonkinmoista Raamatun tulkitsemista. Käsittääkseni Raamattu ei missään vaiheessa kiellä homoliittoja. Homoseksiä pidetään kyllä syntinä siinä missä vaikka aviorikosta. Homothan tulisi kivittää Raamatun ohjeistamana. Eli ensin täytyy tulkita niin, että kivittämisohje ei enää nykypäivänä pidä paikkaansa ja tämän jälkeen tulkitaan vielä avioliitto homoseksiksi. Minun on hyvin vaikea kuvitella, että sadan vuoden päästä homoja sorretaan samalla lailla kuin nyt.

Mietin joululomalla, että usko on siitä jännä juttu, että uskovalle se on paljon enemmän kuin vain uskoa ja toivoa. Se on tietoa jostain suuremmasta. On se sitten kristinuskon Jumala tai Klingonien Sto'Vo'Kor, siihen uskoja tietää sen olemassaolon. Kyseessä ei kuitenkaan ole tietämys tieteellisessä mielessä. Kutsuisin itse tätä individualiseksi tiedoksi. Jos usko olisi kollektiivista tietoa, ei se enää olisi uskoa vaan tietoa kuten se tiedemaailmassa koetaan.

Tulipahan vain tässä mieleen päivän aikana. Paljon muitakin ajatuksia pursuilee mielessä. Niistä ehkä joskus toiste :)

Yle uutisoi tällä viikolla kuinka ihmeellistä nopeusrajoitusten ilmestyminen oli aikoinaan 40 vuotta sitten. Se oli silloin kuulemma käsittämätön juttu, ettei autolla saanut ajaa niin kovaa kuin se kulki. Ja sitten piti myöhemmin vielä alkaa käyttää turvavyötäkin. Kännissäkään ei saanut ajaa. Kuinkahan kummalta se nykypäivänä tuntuisi, jos kaupungin keskustassa posoteltaisiin satasta? Ravintoloissa tupakointi kiellettiin "vasta äsken", mutta nyt jo tuntuisi älyttömälle, että ravintoloissa saisi polttaa ja häiritä sillä toisia asiakkaita. Miltähän maailman meno näyttää 40 vuoden kuluttua?

Voisiko lähitulevaisuudessa tuntua hassulle, että ihmiset ajoivat joskus autoja itse, eivätkä vain nauttineet matkasta ja antaneet tietokoneen ajaa. "Ihmisethän ajoivat ojaan! Ja jotkut vielä törmäsivät toisiinsakin" voi joku ajatella tulevaisuudessa. Ja, että niissä autoissa oli silloin 2000-luvun alkupuolella fossiilista polttoaineitta käyttävät tehottomat polttomoottorit. Miten kummalliselle sellainen tulevaisuuden visio tuntuukin tämänpäivän ihmisestä.

40 vuotta sitten kukaan ei olisi osannut kuvitella, että nyt kannetaan koko ajan taskussa laitteita, joilla pääsee käsiksi kaikkeen ihmisen tuottamaan tietoon missä ja milloin vain. Ehkä sekin on 40 vuoden päästä historiaa. Ehkä ei tarvitse enää kantaa laitetta mukana, vaan se asennettu implanttina ihmiseen ja kaikki tieto voidaan hakea ajatuksin. Ehkei vielä 40 vuoden kuluttua kuitenkaan. Mutta kuka sitä tietää.

Sitä kyllä ihmetellään miten ihmiset aikoinaan ostivat musiikkia tai karttoja. "Mutta nehän on meillä koko ajan mukana?" voi historiaa tuntematon kysyä tulevaisuudessa. Haluttu ralli voi paukahtaa soimaan vain ajattelemalla biisiä ja kartasto voi näkyä vaikka auton tuulilasissa - jos sitä nyt on edes tarvetta katsoa. Osaahan auto oikeaan osoitteeseen joka tapauksessa.

Totuus on todella tarua ihmeempää.

Luin joulunpyhinä Barbara Demickin "Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa" -kirjan. Kirja kertoo kuuden maasta loikanneen tarinan ja siinä sivussa valoittaa Korean niemimaan tapahtumia viimeisen sadan vuoden aikana keskittyen kuitenkin suurimmaksi osaksi 90-luvulle.

Itse en voi sanoa kovinkaan hyvin olleeni kartalla Korean tapahtumista, mutta kirja avarsi ihan kiitettävästi. 60-luvun kommunistinen talousihme kärsi Neuvostoliiton hajoamisesta monin verroin enemmän kuin vaikkapa Suomi. 90-luvulla miljoonat ihmiset kuolivat nälkään ja loikkaaminen Kiinaan alkoi kunnolla vuosituhannen vaihteessa. Samalla Korean demokraattiseen kansantasavaltaan alkoi virrata länsimaisia elokuvia Kiinasta DVD-levyillä. Voisin kuvitella, että kansan tietoisuus elämästään kommunistisessa kuplassa on sittemmin lisääntynyt. Tavallinen rivikansalainen ei kuitenkaan voi asialle tehdä oikein mitään. Pohjois-Koreassa ei tuomita vain toisinajattelijaa, vaan myös hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Omasta radikaaliudesta aiheutuu siis huonoimmillaan koko suvun kuolema.

Koska se kommunismi (jos nyt siitä edes voi puhua) sitten romahtaa? Vastikaan pitämässään puheessa nykyinen johtaja Kim Jong Un puhui talouden avaamisen puolesta. Länsimaista rahaa onkin kyllä valtioon saatava, jotta kaikilla kansalaisilla olisi taas jossain vaiheessa käytössään sellaisia perusjuttuja kuin juokseva vesi, sähkö, tv tai Internet.

Mutta siis kirja. Se oli hyvä. Eniten häiritsi tyhmä toisto ("...ei ollut sähköä. Elämä oli vaikeaa, koska ei ollut sähköä.") ja sekava hyppiminen ympäri 90-lukua. Välillä en tiennyt puhutaanko vuodesta -93 vai -99. Kokonaisuudessaan teos piti kyllä otteessaan ja suosittelen sitä kelle vain. Tylsää kirjan kanssa ei todellakaan ole ja sitä oppii taas arvostamaan suomalaista hyvinvointivaltiota pykälää enemmän.