Blogi

Kasvimaalta nousi tänään viimoiset harvennukset. Loput saavat kasvaa syksyyn asti.

Tässä sitä lupailtua videota reissulta. Olkaapa hyvä 

Ja matkapäiväkirja löytyy täältä.

Moni asia on tänä kesänä mennyt pieleen, mutta Roxetten näkeminen Tallinnassa ei onneksi tähän ryhmään kuulu. En tässä tarinoi reissusta sen enempää, video tulee myöhemmin ja ehkä jotain muutakin. Nyt keskityn itse konserttiin.

Edellisestä Roxetten näkemisestä, 10 vuotta sitten, jäi oikein hyvät muistot ja tällä kertaa odotukset olivat todella korkealla. Yleensä tällaisilla ennakkoasetelmilla tulee pettymään oikein kunnolla, mutta ei tällä kertaa. Keikka oli jopa odotuksia parempi. Kun Marie lauloi yksin Perfect Daytä, en voinut kuin ihmetellä, miten ihminen voi kaiken kokemansa jälkeen vielä pystyä sellaiseen suoritukseen. Muutenkin Marien esiintyminen koko keikan ajan oli todella hyvää ottaen huomioon, että sairastaminen on jättänyt häneen pysyvän jälkensä. Moni ei varmaan edes huomannut mitään.

Biisilista oli aikalailla hittipainoittenen. Mukana oli vain pari ei-niin-tunnettua biisiä, kuten Silver Blue. Yleisö eli koko ajan mukana aivan täysillä ja itsekin lauloin koko kaksituntisen ääneni käheäksi.

Bändin lavaesiintyminen vaikutti samalla todella loppuun asti hiotulta, mutta kuitenkin siitä jäi sellainen kuva, että jokaisella oli erittäin hauskaa lavalla. Christoffer Lundquist teki tyylikkäästi nupet esityksen loppupuolella, mutta eipä se mitään haitannut. Marie unohti sanoja Spending My Timen aikana ja vaikka Per yritti sanojen kanssa auttaa, meni hetki ennen kuin biisi taas rullasi kunnolla. Tekevälle sattuu ja nämä vahingot vain todistivat sen, että bändi todella soittaa livenä, eikä mitään tule nauhalta niin kuin joillain muilla kokoonpanoilla.

Gessle itsekin tuntui olevan hyvässä vireessä ja 7Twenty7:n kaltaiset klassikot raikasivat oikein kunnolla läpi areenan. Koko esitys meni niin hyvin kuin vain voi mennä.

Minun iltani oli täydellinen.

No niin, nyt on kahden(!) kuukauden projekti ohitse ja uusi pankkikortti kourassa. Alunperin sovin toukokuussa, että kortti toimitettaisiin Lappeenrannan Osuuspankkiin. Kesäkuun alussa tuli kirje, jossa ilmoitettiin kortin saapuvan Myllykoskelle. Soitin sinne sitten ja kysyin, josko sen saisi toimitettua Lappeenrantaan. "Joo kyllä se onnistuu, me laitetaan tekstiviesti, kun kortti on saapunut perille."

Kului sitten pari viikkoa ja mitään ei kuulunut. Soitin pankkiin ja sain vastauksen, että "käydään kurkkimassa, odota hetki". Onnistuin kuitenkin siinä "hetken"(10min) aikana lopettamaan puhelun. Odottelin tunnin verran asiakaspalvelijan soittavan takaisin, mutta eipä soittanut, joten rimpautin uudestaan. Toinen kaveri vastasi, meni tonkimaan laatikoita ja ilmoitti, ettei kortti vielä ollut saapunut. "Laitetaan kyllä viestiä, kun kortti tulee", oli vielä vastaus puhelun päätteeksi.

Taas meni tovi, kunnes nyt tiistaina suuntasin pankkiin ihan piruuttani kysymään kortista.

"Oliskohan sitä mun korttia jo tullut?"

-No käydäänpä katsomassa.

*Tovi myöhemmin*

-Olihan se täällä.

"Hyvä homma. Kyllähän siitä viestiä piti tulla, mutta en mä nyt olettanutkaan, että tulisi..."

-Joo, ei meillä ole kyllä tapana viestejä laitella, nainen vastasi, avasi kirjekuoren ja jatkoi: -No, kyllä täällä nyt lukee, että olis viestiä pitänyt laittaa...

Lähinnä nauratti tässä vaiheessa. Mulla oli kortti ja se riitti. Toivottavasti pankissa ei tarvitsisi asioida nyt taas muutamaan vuoteen... Ja, jos kortti tulee väärään paikkaan, haen sen kävellen. Kolmen viikon aikana 100km taittuu vaikka kontaten.

Eihän äidin elämä helppoa ollut. Ehkei sen pitänytkään olla. Ehkä sen pitikin olla hieman vaikeampaa, jotta me muut ymmärtäisimme, ettei pienistä asioista kannattanut murehtia, vaan elämästä voi ja pitääkin nauttia. Mitä väliä sillä on, jos hiustenvärjäys ei onnistu, kunhan on katto pään päällä? Haittaako pieni naarmu auton ovessa yhtään mitään, kun kerran saa syödä joka päivä? Ja onko sekään nyt niin justiinsa, jos se katto vähän vuotaa, kun on kuitenkin ystäviä ja sukua lähellä? Äiti joutui kyllä elämänsä aikana kokemaan sitä ja tätä. Aina kuitenkin oli hymy huulilla, vaikka asiat olisivat olleet kuinka huonosti. Äidillä sitä oli niin paljon, että muutkin saivat siitä nauttia.

Eihän äiti koskaan myöntänyt, ettei taistelusta voittoa enää ollut tarjolla. Vielä kuukausi sitten sain iloisen puhelun, että nyt on hyvä olla taas, kun lääkäri oli saanut oloa parannettua. Kyllähän sen kuitenkin rivien välistä aina tiesi, ettei se nyt aivan näinkään ollut.

Viimeisiä kertoja nähdessämme, kun äiti vielä jaksoi nousta istumaan, nojasi hän olkapäätäni vasten ja totesi, että onpa minulla rotevat hartiat. Mitäpä siihen olisi vastaan voinut väittää. Äitihän ne oli minulle antanut.

Iski silloin tauti paha
vaivasi koko ajan maha
Luin rivien välistä
oli kyse vakavasta
Hymyilit silti aina
vaikka painoi vaiva
Nyt alkaa aika aivan uutukainen
ei paina vaiva minkäänlainen
Muistan kuinka hymysi aina hohtaa
sen vielä joskus taivaassa kohtaan

Rakkaudella,

Erno