Luin Annamari Marttisen Mitä ilman ei voi olla -romaanin (Tammi, 2013). Kirja on ensimmäinen lukemani Marttisen kirjoittama teos ja myös ensimmäinen kerta, kun luen kirjan tuntien kirjailijan henkilökohtaisesti. Tässä blogauksessani on juonipaljastuksia, joten jos et halua niitä saada käsiisi, suosittelen lopettamaan tähän.
Mitä ilman ei voi olla on Marttisen kuudes ja tällä erää toiseksi uusin teos. Viime vuonna ilmestynyt Vapaa pääsi hyvin otsikoihin ajankohtaisuutensa vuoksi, mutta koin kuitenkin, että Mitä ilman ei voi olla voisi olla aiheensa puolesta enemmän itselleni sopiva teos. Kirja siis kertoo kolmiodraamasta (ikään kuin mulla siitä siis kokemusta olisi). Täytyy kyllä todeta, että minua hieman häiritsi, että tunnen kirjailijan. Jotenkin ajatukset koko ajan hakivat maisemia Lappeenrannasta ja sellaista tunnelmaa, joka sopisi kirjailijan persoonaan. No, loppua kohden tämä jäi onneksi taustalle – vaikkakin koin, että kirjassa olevan Liljan koti on ravintola Wolkoffia vastapäätä. Mieli vain päätti näin.
Toinen asia mikä kirjasta nousi välittömästi mieleen, että osaisinpa kirjoittaa näin luonnollista tekstiä. Paljon on vielä työtä itsellä tehtävänä. Kirja on siis teknisesti varsin onnistunut, enkä huomannut kuin yhden tai kaksi kirjoitusvirhettä (hyvä oikoluenta) ja muutamia kertoja teksti oli vähän jäykkää. Tai oikeastaan Marttinen kirjoittaa tietyt asiat niin, että ne eivät iske omaan korvaani, mutta tämä on aivan täysin makuasia.
Kirjassa on hyvin verkkainen kerronta. Vähän yli neljäsataa sivua kertoo puolen vuoden ajanjakson, mutta koska jokainen luku kertoo asioita yhden henkilön näkökulmasta, tulee jokainen asia kerrottua kolmesti. Valitettavasti tämä maistuu välillä vähän puulta. Tätä sekoittavat vielä muutamat takaumat ja kerronnan lievä pomppiminen, kun luvun päähenkilö vaihtuu. Menin itse kerran vähän enemmän sekaisin lukiessa ja piti pitkän aikaa kelailla missä päivässä mennään. Mielenkiintoinen valinta on ollut myös olla käyttämättä minä-kertojaa, vaikka luvun sisältö kuvataankin yhden ihmisen näkövinkkelistä. Tuntui toimivan.
Kirja alkaa kuin vauhdikas elokuva, pidin siitä. Tämän jälkeen panemista onkin sitten vaikka muille jakaa. Jörnitään siellä ja hässitään täällä. Marttinen kuvaa kyllä seksin todella hyvin. Se soveltuu kirjaan sujuvasti, eikä kuitenkaan muuta kirjaa miksikään pehmopornoksi. Pikemminkin kyseessä on elegantti muoto rakkaudesta. Mutta tässä piilee myös mielestäni yksi kirjan epärealistisimmista asioista; kaikki saavat aina orgasmin. Onhan se tietysti hienoa – ja fiktiivisessä kirjassa mahdollista – mutta toisaalta eihän näin oikeasti käy. Jokaikinen yhdyntä ja molemmat laukeavat. Kirja ei anna mitään kuvaa siitä, etteikö seksiin sisältyisi orgasmi. Niin siis yhdyntöjä. Mitään muuta seksiä kirjassa ei olekaan. Kuulostaako tylsältä? Minusta kuulostaa. Tai no, mukana on yksi miehen runkkaaminen, mutta tämä kuvataan ikään kuin väärin tekemisenä. Vaimo ei ymmärrä miehensä masturbointia (joutaakin heivata tällainen mamma takaisin 1800-luvulle).
Itse en myöskään pysty millään muotoa samaistumaan kirjan henkilöihin. He ovat jotenkin liian fiinejä makuuni, mutta tämä nyt on taas niitä makukysymyksiä. En ehkä ole kirjan suoranaista kohdeyleisöä? Tarinassa ei juurikaan ole sivujuonteita. Vaulan synnyttämisen kuvaaminen on yksi tällainen, mutta siihen ne sitten jäävätkin. Olisin kaivannut muitakin tarinoita kiemurtelemaan henkilöiden ympärille. Nyt homma oli vähän valjua.
Mutta itse asiaan, eli tarinaan. Kolmiodraama. Mies (Iiro) panee vaimonsa tietämättä toista naista (Lilja). Paneminen muuttuu ihastumiseksi, ihastuminen rakastumiseksi. Vaimolle (Vaula) selviää miehen petollisuus ja riita on valmis (tässä vaiheessa kirja tosin loppuu). Voiko Iiro nimittää tunteitaan rakastumiseksi? Hän ei ole viettänyt yhtään yötä Liljan vieressä? Ei käynyt kertaakaan hänen kanssaan syömässä, ei lenkillä eikä katsomassa elokuvia. Ketä hän rakastaa? Liljaa naisena, joka hän oikeasti on, vaiko naista, jonka hän on rakentanut kuvitelmisssaan unelmiensa naiseksi? Tällainenhan ihminen on; ihastuu nopeasti ja odottaa kuuta taivaalta. Pettyy ja lähtee metsästämään seuraavaa tähteä. Samalla jo olemassa oleva rakkaus kärsii.
Kirjassa mainitaan ohimennen polygamia. Miksi meidän tarvitsisi rajoittaa rakkautemme vain yhteen ihmiseen? Jos rakkautta riittää annettavaksi useammalle, niin antaa palaa! Kirja ei ota asiaan sen kummemmin kantaa, mutta henkilöhahmot tekevät hyvin selväksi, etteivät halua jakaa miestä keskenään (jaettu onni on kaksinkertainen onni, anyone?). Tämä asia tulee vielä jossain vaiheessa eduskunnankin pohdittavaksi. Polysuhteilijoita tässä maassa kuitenkin on, joten eikö heilläkin tulisi olla oikeus rakkauteensa?
Kirja kuvaa hyvin kuinka intohimo vie mukanaan. Olet jo pukeutunut ja lähdössä, kun toinen koskettaa juuri sellaisella tavalla, joka vie mukaansa ja kohta olet taas suihkussa ja pukemassa päällesi. Niin totta, niin totta.
Mitä tästä kirjasta sitten jäi käteen? En oikein tiedä. Tämän tyylinen kirjallisuus ei ole sellaista mitä olen tottunut lukemaan, joten kirja ei sineensä iskenyt. Huonohan se ei tietenkään ollut, vaikka sitä tässä arvostelinkin. En pystyisi mitenkään kirjoittamaan tämän veroista teosta. Ainakin mieleni jäi pohtimaan ihastumisen kummallisuuksia ja kulttuurievoluution ihmeellisyyksiä. Se, mikä oli joskus outoa ja vierasta, on nykyään arkipäivää. Se, mikä on nyt outoa ja vierasta, on joskus arkipäivää. Elämä on – ihmisen parasta aikaa.
