Luin Annamari Marttisen Tässä meillä on kaikki nyt -romaanin (Tammi, 2019). Pidin lukemastani ja olisin lukenut koko kirjan yhtä soittoa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista yksivuotiaan lapsen kanssa. Nyt siihen meni pari iltaa. Lyhyesti sanottuna kirja oli todellakin lukemisen arvoinen. Tekstini sisältää juonipaljastuksia, joten jos ne eivät kiinnosta, lue kirja ensin.
Olen Marttiselta lukenut aiemmin vain teoksen Mitä ilman ei voi olla ja siihen verrattuna tämä on huomattavasti parempi. Tässä vaikuttaa hyvin vahvasti, että uusin teos kertoo rakkaustarinaa suomalaisen naisen (Amanda) ja Venäjältä tulleen Jehovan todistaja -miehen (Valentin) välillä. Hommasin kirjan JT-aiheen takia. Akateeminen kiinnostukseni todistajia kohtaan on… suuri.
En suoranaisesti ole rakkaustarinoiden lukija. Jotenkin stereotypisesti ajattelen, että Marttisen kirjat ovat suunnattu enemmän naisyleisölle. Tässä meillä on kaikki nyt ei olisi varmaan uponnut itseeni, jos en olisi kiinnostunut todistajista. Nyt se todellakin upposi – en muista ahmineneeni näin mitään kirjaa sitten Dan Brownin Kadonneen symbolin.
Mutta mutta. Kirja ei ole täydellinen (eihän mikään tietenkään ole). Ensimmäiset kaksisataa sivua ajattelin, että kirjassa on jokin kliimaksi, joka yhdistää Amandan ja Valentinin. Sitten alkoikin näyttää, että kirja loppuu käsiin ennen kuin mitään kliimaksia tuleekaan. Ja lopulta huomasin, ettei kirjassa ollut mitään kliimaksia ollenkaan. Uskonto ja rakkaus eivät vain mahtuneet samaan parisuhteeseen. Kliimaksin puuttuminen on tietysti realistinen näkemys elämästä (emme me elä kuin elokuvissa), mutta odotin silti fiktiiviseltä kirjalta jotain edes jotain huippua.
Fiktiivisuudesta puheenollen. Tarina kertoo Jehovan todistajista, mutta tässä kirjailija on ottanut aikalailla taiteellisia vapauksia tarkoituksella tai tahattomasti. Kuten Mitä ilman ei voi ollassa, on myös tässä uusimmassa teoksessa paljon seksiä. Todistajilta esiaviollinen seksi on ehdottomasti kielletty, eikä vastakkaisen sukupuolen kanssa voi edes nukkua yhdessä ennen avioliittoa. Kirjassa asia esitetään kuitenkin lähes hyväksyttävänä asiana. Se esitetään vielä niin, että muutkin todistajat tietävät sen. Tällainen ei oikeasti onnistuisi mitenkään, vaan Valentin olisi joutunut oikeuskomitean käsittelyyn ja hänet olisi erotettu.
Pienempinä ihmetyksinä noteerasin Valentinin nostavan maljaa ja varaavan hotellihuonetta avoparille ilman mitään omantunnon tuskia tai kyseenalaistamisia. Nämä asiat olisivat oikeasti no-go. Samoin parransäkin, joka Valentinilla tuntuu olevan jopa kastepäivänä. Ei varsinkaan silloin tällaista etikettivirhettä voisi olla.
Nämä ovat kuitenkin suht pieniä virheitä häiritsemässä realismia, mutta yksi juttu minua kuitenkin häiritsi enemmän ja se oli termin “jehovat” käyttö. Ymmärrän, että todistajista käytetään puhekielessä termiä “jehovat”, vaikka se onkin epäsopivaa, mutta kirjassa sitä käyttävät jopa todistajat itse! Se ei vaan toimi mitenkään. Ei evankelisluterilaisistakaan puhuta jahveilijoina, eivätkä he varsinkaan käyttäisi tällaista termiä itse.
Teoksessa ei kehyskertomusta juurikaan ole, kuin ei myöskään sivujuonia. Kaipasin jälkimmäisiä Mitä ilman ei voi olla -romaaniin, mutta tähän en. Tämä kirja oli tiukka paketti ja toimi sellaisena täydellisesti. Se oli helppo lukea; kuin olisi menny kadun päästä toiseen.
Kieliopillisesti jäin pohtimaan kuinka monia kymmeniä (satoja?) pilkkuja kaunokirjallisuudesta voi jättää pois. Omaan makuun vähän liikaakin.
Voisin pohtia seksiä tässä samalla tavalla kuin edellisessä arvostelussa, mutta ehkäpä sitä on jo pohdittu siellä tarpeeksi. Tässä kirjassa oli läsnä uskonto, joten pohditaan sitä. Todistajuus on hyvin absoluuttinen uskonto. Se ei anna yksilölle sijaa omaan ajatteluun tai asioiden pohdintaan. Kaikki annetaan ylhäältä valmiina: ota tai jätä. Ja jos otat ja sen jälkeen jätät, olet yhtä kuin kuollut. Nämä asiat tulevat kirjassa ilmi. Marttinen kuvaa hyvin kuinka Vartiotornin julkaisemasta Mitä Raamattu todella opettaa -teoksesta voi jäädä lukijalle hyvin outo kuva. Suorastaan pelottava, kuten Amanda kirjassa asian kokee. Ymmärrän häntä hyvin. Jehovan todistajat maalaavat paratiisista ruusuista kuvaa, mutta itselleni se olisi täysi dystopia – suoranainen helvetti.
Mitä kirjasta nyt sitten jäi käteen? Erittäin mukaansa imevä tarina, joka ei faktojen puolesta aivan osu kohdilleen, mutta on kirjoitettu niiiin pehmeästi, että olen jälleen Marttiselle kateellinen. Osaisinpa kuvailla tapahtumia yhtä elävästi ja hyvin. Oma intohimoni proosan kirjoittamiseen heräsi taas välittömästi. Toivottavasti minulla on pian aikaa kirjoittaa.