Luin Saaramaria Kuittisen Viekotuksen (Risa, 2022) tässä juhannuksen jälkimainingeissa. Tämä on vähän jatkoa lukemilleni romaaneille Vien sinut kotiin ja Tässä meillä on kaikki nyt, jotka kertoivat Jehovan todistajien maailmasta. Viekotus liikkuu kuitenkin helluntaiherätyksen piirissä ja kertoo yhden juhannuskonffan tapahtumat. En ole helluntailaisuuden asiantuntija, mutta uskonto on tullut kuitenkin jokseenkin tutuksi UUT:n kautta.
Törmäsin kirjaan Psykologiaa ja kaikenlaista -videopodcastin kautta. Myöhemmin sitten nappasin kirjan käsiini ja luin sen välittömästi. Ollakseni rehellinen, ensimmäisen 10 – 20 sivun jälkeen tuntui, että onkohan tästä kirjasta mihinkään, mutta tämän jälkeen se oli menoa ja olisin halunnut lukea koko kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Tarina vei lukijan mukanaan.
Pystyin samaistumaan kirjan tapahtumiin aivan täysillä. Olin koko ajan kuvitteellisesti läsnä niin telttakylässä kuin lettuja syömässä. Tässä suhteen Viekotus tuntui huomattavasti läheisemmältä kuin aiemmin mainitsemani teokset. Kuittisen kirjoittaminen ei ole (vielä) esimerkiksi Kallandin tasolla, mutta tähän tarinaan tietty rosoisuus toimi oikein hyvin. Mukana oli muutama virhe, jotka kustannustoimittajan olisi pitänyt spotata, mutta koska tässä tapauksessa teos on käytännössä omakustannus, ei tällaista prosessia ole mukana ollut. Virheitä oli mukana onneksi kuitenkin vain muutama.
Kirjan kantava teema on uskonnon ja oman itsensä yhteensovittamisen vaikeus. Teksti tuo vahvasti esiin hahmojen kamppailun omien tunteidensa kanssa. Ulkokultaisuus vai aito rakkaus? Kaappi vai onni? Seksuaalisuus vai laiha avioliitto? Tarinassa on monta pientä kertomus eri hahmojen ympärillä. Näistä jokainen on kertomuksen väärti ja teos olisi pärjännyt vähemmälläkin, muttei määrä kuitenkaan ongelma ole. Tarina nivoo kaikki kohtalot yhteen hyvin.
Mikään kovin mairitteleva kuva uskonyhteisöstä kirjasta ei jää, mutta se ei toisaalta ole mitenkään yllättävää, kun kirjailija on itse jättänyt yhteisön taakseen. Toisaalta kirja alleviivaa monta kertaa uskonyhteisön aiheuttamaa dissonanssia: yhteisö on samaan aikaan mahtava voimavara, mutta myös kuluttava ja raastava sääntökokoelma.
Pidin kirjasta valtavasti. Se vei minut suoraan omiin nuoruusvuosiin ja sisäisiin kamppailuihin. Se toi esiin kaipuun teiniromansseihin ja se herätti minussa kiinnostuksen käydä joskus konffassa (ja miksei myös suviseuroilla) kurkkimassa menoa lähempää. Kiinnostukseni kohdistuu kuitenkin itse tapahtumassa oleviin sosiaalisiin suhteisiin ja ryhmädynamiikkaa lavalta tulevan opetuksen sijaan.
Ja tietysti haluan päästä itsekin julkaisemaan omaa proosaani! Eli kyllähän tällaisen hyvän kirjan luettuaan tulee olo, että minäkin haluan osata vielä kirjoittaa näin hyvin ja saada omia tarinoita eetteriin.
Elikkästä: kirjaa voin suositella lämpimästi aivan kaikille!