Isyys

Kuutilla on ikää vasta pari viikkoa, mutta päässä on pyörinyt jo vaikka mitä. Isyys ei todellakaan näytä olevan mulle mitenkään helppo juttu. Ensimmäiset 48 tuntia oli aivan hirvittävät univajeesta johtuen. Sen jälkeen rupesin saamaan vähän omista ajatuksistani kiinni, mutta vain huomatakseni, että olen hyvin ahdistunut ja jossain määrin kroppa oli paniikissa.

Kotiuduttuamme pystyin lähinnä tekemään perusjuttuja pakottaen kroppani toimimaan. Ei ollut mikään kevyt aloitus. Nostin lääkitystasoa välittömästi, mutta kokonaan ahdistusta ei saanut katoamaan. Jouduin jäämään hetkeksi sairauslomalle.

Mikä minua sitten ahdistaa? Siinä on hyvä kysymys, johon on harvinaisen vaikea löytää vastausta, mutta koetan löytää jotain langan päitä, joihin tarttua.

Lapsen tekeminen on pahimpia ilmastotekoja, joita voi kuvitella. Ja silti olen isä. Haluan pitää lapsen aiheuttamat hiilidioksipäästöt pienenä (kestovaipat, kirpparikamaa jne.), mutta jo tällaisen miettiminen aiheuttaa tuskaa pään sisällä. Haluan, että lapseni kasvaessa isoksi, ilmastonmuutos on voitettu.

Voisin kuvitella, etten pohtinut isyyttä etukäteen tarpeeksi. Eihän sitä tietysti koskaan voi tarpeeksi pohtiakaan – aina tulee yllätyksiä. Itse kuitenkin varmaan suljin lapsen tulon ajatuksistani. “Se tulee sitten joskus tulevaisuudessa”, toimi hetken, muttei enää. Pelkäsin.

Pelkäsin – ja pelkään edelleen – ainakin sitä muutosta, jonka lapsi tuo mukanaan. Kuinka en enää voi lähteä ulos vain avaamalla oven, vaan minun täytyy ottaa huomioon myös lapsen hoitaminen. Pelkään sitä, että olen pallo jalassa. (Onnekseni nämä pari ensimmäistä viikkoa eivät ole tuntuneet mitenkään siltä, että olisin ketjussa kiinni.)

Pelkään vastuuta. Olen pelännyt aina uutta askelta, joka tuo lisää vastuuta elämään. Kuten aiemmin kirjoitin, oli aika steppi hypätä vastaamaan Tampereen yliopiston verkkosivuista, mutta vastuu lapsesta on tähän nähden vähintään tuhatkertainen. Olen vastuussa toisesta ihmisestä.

Pelkään kuolemaa. Tämän kanssa olen nyt paininut enemmän tai vähemmän kymmenen vuotta. Joka kerta hypätessäni fillarin selkään tai matkustaessani pois Tampereelta kelaan mielessäni riskiä, joka voi viedä henkeni. Nyt vastuullani on pieni vauva. Ja pelkään lapsen (kätkyt)kuolemaa hirveästi, eikä sitä saa mielestäni mitenkään pois.

Olen tietysti miettinyt paljon paljon muutakin. Vaikkapa sitä, millaiset geenit kaveri on minulta perinyt. Nekö, jotka kirjoittavat tätä blogausta ahdistuksesta? Vaiko ne, jotka tekivät väitöskirjan? Itsestä tuntuu, että annan geenieni myötä kuutille takamatkaa. Joku muu saa syntymässään paremmat geenit kuin itse pystyin tarjoamaan.

Tietysti etukäteen on jo päässyt murehtimaan monesta asiasta. Kuinka pitää huoli siitä, ettei kuutti kaada televisiota päälleen? Tai pissaa jatkoroikkaan? Vastuuta tulee paljon seuraavien vuosien aikana.

Ja vaikka itse pystyisi hoitamaan kaiken ok, voi olla, että joku toinen hölmöilee. Ajaa autolla kuutin yli suojatiellä tai rupeaa koulukiusaajaksi.

Oma lukunsa on tietysti ihmiset, jotka eivät rokota lapsiaan tai itseään ja sillä vaarantavat myös minun lapseni hyvinvoinnin. Miten voisin ikinä laskea kuuttia minnekään, kun en tiedä kuka on edesvastuuton ja kuka ei? Täytyy vain toivoa, ettei kuutti ole allerginen millekään rokotteelle, jottei joudu olemaan pelkästään laumaimmuniteetin varassa.

Vanhemmuus ei pääty koskaan. Lakiteknisesti minun ei tarvitse enää noin 18 vuoden kuluttua huolehtia kuutista, mutta todellisuudessa olen vanhempi krematorioon asti. Olettaen, ettei kuutti nuku pois ennen minua – ja sehän olisikin mieltä musertavaa.

Olen vastuussa pienen kaverin kasvattamisesta, vaikken ole opiskellut lasten pedagogiikkaa päivääkään. Vahdin kuutin terveyttä, vaikkei minulla ole mitään koulutusta siltäkään suunnalta. Pystyisin päivittämään kuutin softat, jos kaverissa softaa olisi, mutta kun ei ole. Kuinka paljon paremman kasvatuksen kykenisin antamaan, jos olisin kouluttautunut lastentarhanopettajaksi ja lastenlääkäriksi?

Onko se nyt jotenkin ihme, että ahdistaa? Onneksi tässä vähitellen on saanut huomata, ettei kuutti mene rikki, vaikka siihen koskisi. Kaveri on ollut rauhallinen ja odotan innolla, että pääsen ensimmäisen kerran kävelemään ulos ja ihmettelemään luontoa pienen ihmisen kanssa. Saati sitten katselemaan rakettien laukaisuja ja sitä kuinka lähdemme ihmiskuntana Marsia kohti.

Tärkeimpänä asiana haluan kuitenkin opettaa kuutin ajattelemaan ja ymmärtämään asioita. Olemaan terveen skeptinen kaikkea kohtaan, myös minua itseäni.

Vaikken ole millään muotoa lapsen kasvattamisen ammattilainen, haluan antaa kuutille parhaan mahdollisen elämän. Kodin, jossa on hyvä ja turvallista olla. Jossa lapsen ei tarvitse pelätä, kuunnella riitelyä tai olla nälissään.

Kirjoitin tämän tekstin täysin omasta näkökulmastani. Onnekseni kanssani kuuttia hoitaa kuitenkin myös Aino. En pärjäisi mitenkään ilman ihanaa vaimoa, joka ymmärtää myös omaa ahdistustani.