Elämä on pitkä aika olla itsensä kanssa. On aikaa tutustua itseensä, tutkia omaa luonnettaan ja siinä sivussa koittaa parantaa itseään ihmisenä.
Monesti sitä pohtii, kuinka lapsena elämä oli helppoa. Ei tarvinnut murehtia työkiireistä, etsiä töitä tai pohtia vuokramaksuja. Nyt aikuisiällä päässä pyörivät eri asiat kuin ala-asteella. En silti haluaisi palata aikaan, jolloin hiekkakakkujen tekeminen oli päivän suurin saavutus (vaikka mielelläni tekisin niitä edelleen). Analyyttisen ajattelun kehittyminen aikuisiällä on valtava voimavara, joka on tällä planeetalla lähinnä vain ihmisillä. Se on mahdollistanut ihmiskunnan edistymisen nykyiseen loistoonsa.
Ajattelu on kivaa; asioita voi pohtia ja ongelmia ratkoa. Ala-asteikäisenä omat älylliset rajat tulivat nopeasti vastaan. Muistan kuinka en pystynyt hahmottamaan miten Suomi-Ruotsi-maaottelussa jaettiin voitot sekä miesten että naisten kategorioissa. Suomen voittaessa naisissa ja Ruotsin miehissä kysyin mummolla pariinkin kertaan, että kumpi sen skaban sitten kokonaisuudessaan voitti, Suomi vai Ruotsi? Siitä on tultu pitkä matka eteenpäin asioiden ja käsitteiden hahmottamisessa.
On mielenkiintoista pohtia ja hahmottaa, miksi toimin tietyssä tilanteessa jollain tavalla ja toisessa toisella. Miksi tykkään opettamisesta? Miksi mielikuvitukseni on niin likainen? Ensimmäiseen vastaus on jotain siihen suuntaan, että tykkään nähdä toisen oppivan uutta; saavuttavan jotain elämässään. Minulle tulee lämmin ja pörröinen olo, kun toinen kokee onnistumisen. Olen utilitaristi. Miksi mielikuvitukseni sitten on mitä on? Ei mitään hajua…
Pohdin myös monesti sitä kuinka yläaste- ja lukioikäisenä sai kokea mahtavia tunnekuohuja. Silloin ne toivat elämään onnen tunteita, mutta myös suurta tuskaa, kun ensirakkaus kosahti. Nykyään niitä aikoja muistelee lämmöllä – ehkä myös haikeudella. Kuvittelin, että ne tunteet olivat silloin joskus. Niistä on jo niin kauan, etten enää edes kunnolla muistanut, miltä tuntuu, kun vatsanpohjassa pörrää perhosia.
Kävi kuitenkin niin hassusti, että koin jälleen perhosten lentelyä. Kuinka ihanalle voikaan tuntua, kun kädet kietoutuvat ympärilleni; kuinka lämpöiselle tuntuu toisen öinen tuhina omaa niskaa vasten. Minulla oli pörröinen olo. (Myönnän, nyt lipsahti hedonismin puolelle.)
Hyvä olo omassa sisimmässä saa jakamaan nautintoa toisellekin. Sen sijaan, että kädet ovat kietoutuneet ympärilleni koko ajan, haluan kietoa käteni myös toisen ympärille. Antaa takaisin sitä kaikkea lämpöä ja pörröisyyttä, jota hän on saanut minut tuntemaan. Sitä haluan; siitä tulee hyvä olo.
Ja sitten alkaa ujostuttaa. En käynyt suihkussa… Haisenkohan pahalle? Hengitys nyt ainakin haisee. En osannut jutella oikeista asioista. En edes tarjoutunut hieromaan toisen hartioita! Seuraava päivä meneekin pohtiessa taas omaa sisintä. Miksi ihminen ujostelee? Miksei ulosanti ole sitä mitä ajatukset pään sisäpuolella halusivat sanoa?
Silloin joskus vuosia sitten saldona olisi voinut olla kyynel ja käpristyminen peiton alle. Ei enää. Nyt olen onnellinen siitä mitä minulla on ja mitä voin antaa eteenpäin. Huonoista piirteistä ja joskus ilmenevästä ujoilusta olisi tietysti hienoa päästä eroon, mutta eivät ne maailmaa kaada. On mahdollisuus oppia uutta ja parantaa itseään.
Elämä on ihmisen parasta aikaa.