On pitänyt pitkään kirjoitella omia rippikoulukokemuksia ja kun törmäsin Facebookissa yhteen lyhyeen kommenttiin riparista, niin sain vihdoinkin kiinni siitä, mitä halusin kirjoittaa. Palataan siis hetkeksi 24 vuoden taakse.
Syksyllä 1998 Anjalankosken seurakunnan papit kiersivät kahdeksasluokkalaisten luona kertomassa tarjolla olevista ripareista. Tulisi olemaan perinteisempää ja sitten olisi vaihtoehtona purjeveneripari ja vaellusripari Lapissa Saariselällä. Ensialkuun moni innostui purjeveneilystä, mutta kun selvisi, että Saariselän rippileiri olisi jo uutenavuotena ja konfirmaatio helmikuussa, päätyi moni valitsemaan sen vaihtoehdon. Ja minä menin muiden mukana.
"Opintoja" meillä oli nyt jo puretulla Sippolan seurakuntatalolle kerran kuussa sunnuntaina kirkon jälkeen. Ensimmäisellä kerralla meille kerrottiin, että varatkaa mukaan paksu ruutupaperivihko, sillä kirjoitettavaa riittää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minua tässä prosessissa vedätettiin. Todellisuudessa kirjoitin puolen vuoden aikana muistiinpanoja vain pari hassua sivua. En koe, että näillä teoriatunneilla olisin oppinut käytännössä yhtään mitään. Olisiko meillä ollut jokin "loppukoe", joka ei suoranaisesti liittynyt teoriaan mitenkään. En aivan muista. Luonnollisestikin kaikki pääsivät läpi.
Saimme myös punaisen vihkosen, johon piti kerätä leimat muistaakseni kuudesta jumalanpalveluskerrasta ja kuudesta muusta seurakuntatapahtumasta. En saanut vihkosta aivan täyteen, mutta eipä se ketään tuntunut kiinnostavan. En tiedä palauttivatko kaikki edes omaa lappuaan. Palautus tapahtui konfirmaatiokirkossa, joten oli aika sama, mitä siellä vihkosessa oli tai ei ollut. Kaikki pääsivät kyllä ripille.
Vietin siis riparin Lapissa. Ajoimme sinne ennen uutta vuotta bussilla (yhtä kyytiä yön yli, kuski piti maksimissaan kaksi kahvitaukoa). Ryhmästä puolet viettivät riparinsa Saariselän laskettelukeskuksessa ja toinen puolisko aivan keskellä metsää Raja-Joosepin suunnalla. Itse olin valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon. Meille kerrottiin, että tavarat tuli pakata niin, että monot olivat päällimmäisinä, jotta voisimme hiihtää perille. Todellisuudessa bussi vei pihaan asti (ehkä huonossa säässä olisimme joutuneet hiihtämään, tiedä häntä). Oli jälleen kusetettu olo.
Riparilla hiihdimme pari lenkkiä, mutta muuten pyörimme lähinnä majoissamme. Aggregaatti tuotti sähköä ja oppitunteja oli. En niistä muista mitään. Mitään hyödyllistä en koe riparilla oppineeni. Uusiin ihmisiin kyllä tutustuin ja vanhoistakin kavereista löytyi uusia puolia. Se oli riparissa parasta. Olin myös aika kovassa flunssassa viimeiset pari päivää. Öisin menimme tyttöjen puolelle pyörimään ja olihan yhdellä kaverilla myös jokin kossupullokin mukana.
Eli tästä spektaakkelista ei käteen jäänyt kyllä juuri mitään. Myöhemmin olen sitten saanut oppia, ettei rippikoulun käyminen olekaan mikään "pakollisuus". Ai että olen halunnut palata ajassa taaksepäin ja mennä protulle. Ajatus päästä juttelemaan filosofisista kysymyksistä ja pohtimaan kuinka tehdä maailmasta parempi paikka kuulostavat aivan mahtavilta. Harmittaa paljon, etten tiennyt tällaisesta vaihtoehdosta vielä 1990-luvulla.
Rippikoulu oli siis todella vähäuskonnollinen. En tiedä oliko mukana ketään, jota uskonto olisi kovinkaan merkittävästi kiinnostanut. En ole aivan varma kiinnostiko se opettaviakaan tahoja. Uusimpien riparikyselyjen mukaan noin 40 prosenttia rippikoulun käyvistä uskoo jumalaan. Ei ripari ole uskonnollinen tapahtuma. Se on riitti teini-ikäisen elämässä. Ja kun sieltä jätetään uskonto kokonaan pois, on Prometheus-leiri huomattavasti parempi tapa tutustua muihin nuoriin ja miettiä elämänarvojaan.
Oma rippikouluaikani oli siis kaikin puolin negatiivinen ja annan sille (rippi)kouluarvosanan 6+.