Felix täytti jo aikoja sitten vuoden, joten ajattelin vähän kirjoitella kokemuksia vanhemmuudesta pienen kaverin ensimmäisen vuoden ajalta. Kuten muutama viikko syntymän jälkeen kirjoittelin, alku oli hieman hankala. Sittemmin omat tuntemukset ovat tasaantuneet ja arki on rullannut hyvin.
En vielä synnytykseen lähtiessäkään hahmottanut tulevaa elämänmuutosta. Vaikka kuinka oli etukäteen ajatellut, mitä tuleman pitää, kesti kuitenkin tovi ennen kuin ymmärsi, miten lapsen tulo muokkaa elämän rutiineja – ja miten se ei muokkaa.
Tulin synnytyksen jälkeen illemmalla ruokkimaan Pikseliä ja kävin samalla suihkussa. Menin alasti kylppäriin ja huomasin kuinka saunan penkki oli suihkun lattialla. Aino oli edellisenä yönä ollut suihkussa helpottamassa supistuksia ja antamassa minun nukkua, jotta jaksaisin seuraavana päivänä. Siirsin penkin saunan puolelle, laitoin suihkun valumaan ja aloin itkeä. Oma vaimoni oli istunut suihkussa niin pitkään kuin vain pystyi, jotta saisin nukkua. Tunsin itseni pieneksi ja alastomaksi muutenkin kuin vain fyysisesti.
Sittemmin olen huomannut, ettei lapsi mene rikki vaikka siihen koskee. Ja tuohan se elämään paljon onnen tunteita, vaikka vaatiikin 24/7 huolehtimista.
Tampereen kaupunki on tukenut lapsen kasvatusta todella mahtavasti ja ennen kaikkea ennakoivasti. Olemme saaneet kaiken tarvittavan tuen ennen kuin mikään tilanne on eskaloitunut pisteeseen, jossa tuen saamisella olisi jo hätä. Ennakoiva terveydenhuolto on parasta terveydenhuoltoa (ja se on tietysti myös halvinta, vaikka se usein budjetteja rakennettaessa unohtuukin).
Neuvolapalvelut ovat myös pelanneet hyvin ja nopeasti itsekin tajusin, ettei palvelu ole tarkoitettu pelkästään lapsille. Pakollinen pituuden ja painon mittaus on tietysti aina mukana, mutta suurin osa ajasta menee vanhempien huolien selvittelyyn.
Mikä vanhemmuudessa on vaikeinta? Läsnäoleminen. Ja se jos mikä olisi lapselle tärkeää. En tarkoita, etten olisi läsnä Felixin elämässä, mutta koska olen sen verran perfektionisti, niin tunnen huonoa omaatuntoa, jos en ole läsnä 120%. Tämä on oman elämäni suurimpia haasteita muuallakin kuin lapsen kasvatuksessa.
Pelkäsin paljon oman ajan vähenemistä lapsen tulon myötä. Ja vaikka osin näin onkin käynyt en koe, että oma aikani olisi suoraan kadonnut. Tämä on ehkä pikemminkin heijastunut siihen, ettei parisuhteeseen ole enää nykyään samalla tavalla aikaa kuin oli ennen (tässä nytkin blogia vaan kirjoittelen...). Hääpäivää odotellessa.
Parastahan on nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän, sen huomaa varsinkin nyt kun on itse isyysvapaalla. Felix kävelee päivän päivältä paremmin, uusia sanoja ymmärretään koko ajan enemmän ja verbaalinen kommunikointi paranee hetki hetkeltä. Voiko olla mitään mukavampaa seurattavaa näin lähietäisyydeltä?
Felixhän on ollut suht elämäänsä tyytyväinen (helppo?) lapsi. Ei juurikaan huuda, syö kaikkea mitä eteen annetaan (määrät eivät kyllä ole suuria) ja nukkuu aamulla useimmiten yli kahdeksaan. Herää kyllä yöllä tissille, mutta ei se meitä nyt ole niin häirinnyt (emme siis ole yhtään yötä nukkuneet kunnolla yli vuoteen). Kun lähdetään ulos, niin vaatteita pukiessa Felix ojentaa käden hanskaa varten, eikä kiukuttele. Tässä mielessä kasvattajan roolissa toimiminen on ollut helppoa ja on voinut keskittää voimansa muuhun kuin fyysiseen taistelemiseen.
Liikkuminen lapsen kanssa vaatii tietysti myös hieman enemmän kuin yksin mennessä. Onneksi olen saanut huomata, että vaunujen kanssa on naurettavan helppoa mennä bussilla ja junalla. Sen lisäksi lähibussit ja -junat ovat ilmaisia vaunujen kanssa matkustaessa. Autolle ei ole ollut tarvetta. Junan leikkivaunu sitä vastoin on tullut tutuksi ja onhan se lapselle mielekkäämpää leikkiä siellä kuin istua autossa köytettynä mitä ihmeellisimpiin vöihin. Näkeehän niissä myös muita lapsia ja jopa koiria, joista Felix on innoissaan (ehkä kuitenkin siileistä vähän enemmän...).
Lähdimme alusta alkaen käyttämään kestovaippoja. Säästyy luontoa ja rahaa. Felix nukkuu nykyään yön kyllä kertakäyttövaipassa ja reissun päällä mennään kertakäyttöisillä, mutta muuten homma hoituu kestovaipoilla. Tuovat tietysti hieman enemmän hommaa itselle, mutta euroissa säätö lienee nyt jo useita satasia.
Samoin en myöskään ymmärrä kapitalistista kulutuskulttuuria, joten Felixille ei ole juurikaan uusia vaatteita tai leluja hommattu. Maailma on niin täynnä jo valmiiksi lastenvaatteita, joita käytetään vain muutama kuukausi ennen kuin jäävät pieneksi. Samoin paketillisen Legoja saa kirpparilta parilla eurolla. Toivottavasti Felixin sukupolvi panostaa aineettomiin ominaisuuksiin materian sijaan.
Meillä on nyt kohta vuoden ollut harrastuksena vauvauinti. On ollut ilo nähdä, kuinka Felix tykkää vedestä ja sukellukset alkavat sujua jo mallikkaasti. Tuo itsellekin rytmiä viikkoon, kun perjantaiaamupäivästä pyörähtää altaassa (aiempi allasaikamme alkoi la 8.30 ja oli aaaaaivan liian aikainen, onneksi saimme vaihdettua). Ehkä jotain muitakin säännöllisiä harrastuksia voisi olla (tai onhan mulla ja Felixillä, kun käydään lorupiirissä ja isä-lapsi-sirkuskin tuli kokeiltua), mutta vaatii omaa jaksamista myös kaikki tällainen rientäminen paikasta toiseen.
Pohdin syntyvyyden heikentymistä ja sitä, etteivät kaikki enää halua lapsia (mikä on siis täysin ok, kenenkään ei ole pakko lapsia alkaa tekemään). Päähäni jämähti ajatus, että aiemmin (100 vuotta sitten) lasten kasvatus oli yksi elämää kuormittava tekijä kaiken muun joukossa (ruumiillista työtä, sairauksia, sotia). Mutta nyt näistä jäljellä on enää lasten kasvatus ja sen kuormitus on pysynyt jokseenkin samana vuosisatoja. Ehkä me emme ihmisinä enää ole valmiita tällaiseen kuormaan, kun elää voi ilmankin? Aihe ja ajatus on mielenkiintoinen ja palaan siihen vielä aivan toisesta näkökulmasta jossain toisessa blogauksessa.
Tällaisia ajatuksia minulle juolahti mieleen Felixin ensimmäisestä vuodesta. Onneksi tätä ei ole tarvinnut tarpoa yksin vaan Aino on ollut Felixille mitä parhain äiti. Ja tukenut myös minua, kun en itse ole jaksanut.
