Luin Saara Jantusen Infosota-kirjan. Kirja imi yllättävän hyvin mukaansa. Ajattelin vain sivistää itseäni Venäjän infosodan käänteistä, mutta Jantunen kirjottaa sen verran hyvällä rytmillä, että kolmesataa sivua hurahti muutamalla istumalla. Tässä oli kuiva akateeminen kirjoittaminen kaukana.
Kirja kuvaa hyvin Venäjän toimintaa kokonaisuutena. Kuva on pelottava, eikä kirja oikeastaan missään vaiheessa kerro suoraan, kuinka tilanne voisi laueta onnelliseen loppuun (no pun intended). Ehkä pelottavin asia on kuitenkin, kun rupesin taas pohtimaan, koska itseeni uppoaa jokin venäläinen (tai muu) valheellista sanomaa levittävä viestitys – jos ei ole vielä siis uponnut. En haluaisi olla edesauttamassa Venäjän infosotaa.
Kirja siis piti otteessaan, mutta loppumetrit olivat ehkä vähän turhan aggressiivia omaan makuuni. Vaikken itse todellakaan haikaile mitään Paasikiven-Kekkosen linjaa, niin kai minussa sen verran on pasifistia, että lopun argumentointi oli omaan makuun liian uhkakuvia maalailevaa. Jantunen on Puolustusvoimien tutkija, joten näkökulma on tietysti aivan erilainen ja ymmärrys syvempää kuin allekirjoittaneella todennäköisesti koskaan tulee olemaan.
Jäin pohtimaan, kuinka Suomenkin tilanne olisi aivan toinen, jos olisimme liittyneet Natoon jo 90-luvulla. Ei tarvitsisi tätä suomettumisen höystämää keskustelua lueskella sieltä sun täältä.
Oli miten oli, kirja on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen ihan kenelle tahansa.