Lueskelin lehdestä (olikohan Etelä-Saimaa?) tällä viikolla kuinka kuuroille lapsille asennetaan nykyään (no on näitä Suomessakin näköjään leikattu jo kohta 20 vuotta) sisäkorvaistute päähän, minkä jälkeen he eivät enää ole kuuroja. Tämä uutinen tuli minulle täysin yllätyksenä, enkä tiennyt, että kuurous on tätä kautta ollut jo jonkin tovin poistuva juttu. Lehden jutussa mainittiin, että kuurot vanhemmat eivät halua kuuroille lapsilleen kyseistä "implanttia", koska se kuihduttaa kuurojen yhteisöä. Vähän kuin lestadiolaiset hankkivat paljon lapsia, jotta yhteisö pysyy hengissä. En ymmärtänyt tätä lehteä lukiessani. Miksi viedä lapselta kuulo pois, kun itsellä ei kuuloa ollut? Katselin äsken TED Talksista Andrew Solomonin puheen, jossa hän miten erilaisia lapsia on kohdeltu eri aikoina erilailla ja kuinka hän on oppinut ymmärtämään, ettei kuurous ole välttämättä vamma, vaan sen ympärille on muodostunut oma kuurojen yhteisö. Puhuja itse on homo ja pani miettimään, että miten kuurouden parantaminen eroaa homouden parantamisesta. Molemmat ovat osa ihmisen identiteettiä, joten pitäisikö kummastakaan parantua? No siis, homoudesta nyt ei tietenkään voi "parantua", kun ei se ole mikään tautikaan, mutta tarviiko kuuroudesta parantua?
Mielenkiintoinen asia, kuinka täydelliseksi lääketiede voi ihmisen tehdä. Tulevaisuudessa pystytään varmasti korjaamaan yhä enemmän ja enemmän fyysisiä ongelmia. Mitä sitten voidaan tehdä pään sisällä, on kertaluokkaa monimutkaisempi kuvio ja voidaanko tähän päätyä pelkän teknologian (lääketeollisuuden) avulla vai onko ainut ratkaisu terapian kaltaiset työskentelymuodot. Itse ainakin toivoisin, että vaikkapa työuupumukseen tartuttaisiin ennaltaehkäisevästi, eikä vasta kun ihminen väsähtää totaalisesti. Sama koskee kaikkea muutakin päänsisäistä toimintaa. Enkä tarkoita, että ennakoivasti lyödään nappia naamaan...
TED Talksit on kyllä hyviä. Pitäisi melkein aloittaa päivä katsomalla yksi esitys. Niistä saa aina ihmeellisiä ideoita.
- Kirjaudu sisään kirjoittaaksesi kommentteja
Kuurot kokevat yleisesti elävänsä omassa kieli- ja kulttuuriympäristössään kuten kuulevat omassaan eivätkä siksi koe tarvetta ”parantua”. Kuurojen yhteisön vertaaminen (vanhoillis)lestadiolaisuuteen ei kuitenkaan toimi, koska lestadiolaisten suuret lapsimäärät eivät liity yhteisön hengissä pysymiseen, vaan Raamatun tietynlaiseen tulkintaan (ehkäisykielto). Ymmärrän sen, että kuurot vanhemmat haluavat kasvattaa lapsensa omaan kulttuuriinsa ainakin siksi, että onhan ikävää, jos ei voi osallistua täysipainoisesti oman lapsensa elämään kulttuurieron vuoksi. Toisaalta nykyiset lapset ja nuoret ovat tulevaisuuden aikuisia ja vanhempia, ja yhä useammalla kuurolla lapsella on sisäkorvaistute, minkä vuoksi kuurojen kulttuuri muuttuu ja monimuotoistuu joka tapauksessa. Sisäkorvaistutevastaisuuteen liittyy myös se, että kuurot eivät yleensä pidä itseään vammaisina ja siten jotenkin parannettavina. On myös erityispedagogista ja sosiologista tutkimusta valtaamassa olevan näkemyksen mukaista, että ei paranneta ja kuntouteta yksilöä ”normaaliksi”, vaan että ympäristö (fyysinen ja sosiaalinen) tehdään kaikille sopivaksi. On tietenkin vaikea ajatella tilannetta, että aivan kaikilla olisi yhdenvertaiset mahdollisuudet toteuttaa itseään – neliraajahalvaantunut tai syvästi kehitysvammainen ihminen ei pysty esimerkiksi liikkumaan täysin itsenäisesti, vaikka ympäristö olisi kuinka esteetön, ja kuitenkin itsemääräämisoikeus on ihmiselle luontainen tarve. Kuurojen kohdalla on kuitenkin kyse lähinnä sosiaalisesta ympäristöstä eli muiden ihmisten ennakkoluuloista ja asenteista, jotka usein estävät esimerkiksi yhdenvertaisuuden työelämässä.
Sisäkorvaistute kuurolle on tätä blogin kirjoittajan kyseenalaistamaa parantamista. Vaikka osa kuuroista varmasti kokeekin elävänsä täysipainoista elämää, ei voi olla unohtamatta, että kuulo on nyky-yhteiskunnassa tärkeä aisti ja sen puuttuminen muun muassa rajoittaa merkittävästi ammatinvalintaa ja vähentää mahdollisuuksia luoda sosiaalisia suhteita kuulevien, ei viittomakieltä osaavien kanssa (joita suurin osa ihmisistä on). Etenkin jälkimmäisessä asiassa sosiaalinen ympäristö tietenkin on se vammauttava tekijä, joka pitäisi ensisijaisesti muuttaa, ei yksilö. Lisäksi sisäkorvaistutekaan ei ole mikään ongelmaton ratkaisu. Ympäristön puhekielen oppimiseen menee vuosikausia, ja ainakaan vain yhteen korvaan asennettu istute ei tuo aidosti toimivaa kuuloa. Kuunteleminen sisäkorvaistutteella ei myöskään ainakaan nykytekniikalla ole lähelläkään luonnollista kuuntelemista, vaan ääni on metallinen ja monotoninen ja kuunteleminen sisäkorvaistutteen saaneelle melko raskasta. Hankalaa asiassa on se, että syntymäkuuroilla päätös sisäkorvaistutteesta on tehtävä varhain (leikkaus tehdään yleensä noin vuoden iässä), jotta puhekielen oppiminen tai vastaavasti täysin viittomakieliseksi kasvaminen on mahdollista, eikä henkilö itse pääse vaikuttamaan asiaan.
Kirjoituksessa sivutaan myös homoseksuaalisuutta. Minun käsitykseni mukaan siitä voi parantua – ei tosin lääketieteellisessä mielessä vaan siinä mielessä, että homoseksuaalisuus on synti, ja synnistä on ihmisen tehtävä koko ajan parannusta. Tämä on tietenkin vain minun kristilliseen, Raamattuun pohjautuvaan maailmankatsomukseeni perustuva näkemys, ja vaikka se minulle onkin ainoa totuus, tiedostan, että muitakin vakaumuksia on olemassa. En myöskään tarkoita, että homoseksuaalista heteroseksuaaliksi muuttuminen olisi helppoa tai mukavaa (väitän niin sitten kun itse pääsen eroon esimerkiksi äkkipikaisuuden synnistä).