Lueskelin Paulo Coelhon Accran kirjoitukset -teoksen. En ole aiemmin Coelhon tuotantoa lukenut, mutta ilmeisesti kaverin kirjoitukset ovat levinneet ympäri maapallon. Tämä ei ehkä ollut paras kirja aloittaa. Voipi olla, että pitäisi lukea Alkemisti jossain välissä.
Mutta asiaan. Kirja kertoo “Koptin” opetuksista vuoden 1099 Jerusalemista. Ristiretkeläiset ovat juuri saapumassa kaupunkiin ja ihmisillä on hätä. Kirja jakaa oppia elämän eri vaiheisiin, kuten vihollisiin, rakkauteen, yksinäisyyteen, tappioon ja seksuaalisuuteen. Neuvot ovat osin hyviä, osin todella hyviä, mutta suurin osa meni minulta silti hieman ohi. Kirja on kuitenkin sellainen, että sen pariin voi palata koska vain ja sieltä voi etsiä ajatuksia elämäänsä. Tällaisia kirjojahan on muitakin… enkä näe tätä siinä mielessä kovin erikoisena.
Kirjan mielenkiintoisin asia oli oikeastaan alkuasetelma, jossa Jerusalemia jakavat niin juutalaiset, kristityt kuin muslimitkin. Kaupunki on kaikille kolmelle uskontokunnalle pyhä. Aikoinaan siellä eri uskontokunnat vaikuttivat sulassa sovussa, mitä on vähän vaikea kuvitella nykymaailmassa. Toivottavasti vielä joskus kaupungissa erilaisista taustoista tulevat ihmiset voivat keskustella opeistaan ilman, että AK-47:aa täytyy osoittaa kohti kenenkään otsaa.
Olen sen verran ollut pilkutusopissa, että minua häiritsi kirjasta puuttuvat pilkut. Omaan silmään tekstiin olisi sopinut kymmenittäin välimerkkejä sinne ja tänne. En tiedä onko tämä jokin tyylikeino, suomentajan kikkailua vai mitä, mutta minusta teksti ei ollut nyt aivan täysin luettavaa: “ja miestä jota eilisen sodan vuoksi pidettiin vihollisena voidaan tänään pitää taas ystävänä, koska sota on ohi ja elämä jatkuu”.
Mutta olihan kirjassa ihan hyviäkin lausahduksia: “Nukuin ja näin unta, että elämä on iloa. Heräsin ja huomasin, että elämä on työntekoa. Tein työni ja näin, että työnteko on iloa.”
Näihin kuviin ja tunnelmiin.