Mä olin positiivinen ihminen. Noin niin kuin ihan yleisesti. En nähnyt asioita heti läpeensä pahana, vaan koetin ajatella laatikon ulkopuolelta ja nähdä kaikessa jotakin hyvää. Nauroin usein, ja mun seurasta pidettiin. Janicakin väitti ihastuneensa muhun sen takia, että mun seurassa oli hyvä olla. Tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut kuinka huono päivä. Sellaista se aina sanoi ja hymyili perään. Mä olin positiivinen ihminen.
Kävin luovuttamassa verta maanantaina. Toissa päivänä siis. Edellisestä kerrasta oli kulunut jo liian pitkään. Tuli itsellekin hyvä mieli, kun sai auttaa muita pienellä teolla, joka kuitenkin saattoi pelastaa ihmishenkiä. Pelkäsin neuloja yli kaiken, eivätkä ne terveydenhuollon ammattilaisetkaan aivan ymmärtäneet, miksi mä siitä huolimatta aina tulin kuitenkin luovuttamaan. Arvostivat kyllä uhrautuvuuttani ja pitivät mua oikein positiivisena.
Janica tuli kotiin kahdeksan aikaan. Se oli ollut työkomennuksella Brysselissä. Teki konsultointia TEKESille ja oli viettänyt muutaman päivän palaverissa EU–rahanjakajien kanssa. Meillä oli vähän erikoinen suhde. Olimme olleet nyt naimisissa jo kahdeksan vuotta ja sitä ennen seurustelimme enemmän tai vähemmän vakavissamme pari kesää. Janica ei halunnut sitoutua kokonaan muhun, ja mulle se oli ihan ok. Meillä oli yksisuuntainen avoin suhde. Olin mäkin joskus alkuaikoina kokeillut jotain, mutta en mä itse siihen kokenut tarvetta, joten en enää vuosiin ollut ollut kenenkään muun kuin Janican kanssa. En mä tarvinnut elämääni ketään muuta, sillä mä olin vähään tyytyväinen ja – no kyllä te tiedätte – positiivinen luonteeltani.
Janica kuitenkin kaipasi tiettyä avoimuutta ja koska rakastimme toisiamme suunnattomasti, en nähnyt mitään syytä miksemme voisi rakentaa suhdetta näiden periaatteiden varaan. Sovimme, että meno on vapaata, mutta kumia pitää käyttää aina vieraan kanssa. Ei siitä tarvinnut sen enempää puhua. Meidän oli hyvä olla näin. Puhuimme lapsista. Halusimme niitä molemmat, ja kun kesä kohta koittaisi, jättäisi Janica pillerit pois ja katsoisimme lykästäisikö. Näin olimme ajatelleet.
Kuuntelin, kuinka makuuhuoneessa purettiin matkalaukkua. Joka kerta matkan jälkeen Janica purki laukun heti ja toi sitten minulle ostamansa tuliaiset. Istuin olohuoneen nojatuolissa koko ruho rentona. Suorastaan turtana.
– Mä olen positiivinen, sanoin, kun se tuli olkkariin ja antoi mulle paketillisen belgialaista suklaata. Se katsoi mua hölmösti ja varmasti ajatteli, että tää oli nyt kyllä jo ihan tiedossa. Mutta ei tämä ollut. Olin saanut kuulla asiasta vasta iltapäivällä. Olivat soittaneet sairaalasta kolmen jälkeen, mutten ollut kuullut puhelimen ääntä, kun kävelin kaupasta kotiin. Soitin sitten kotona takaisin, kun olin ensin googlannut numeron. Nainen toisessa päässä kertoi, että luovuttamani veri oli testeissä todettu HIV-positiiviseksi. Minun pitäisi kuulemma tulla huomenna käymään lääkärissä. Ottaisivat vielä uudet testit, jotta oltaisiin varmasti oikeassa, mutta eivät nämä arviot kuulemma juuri heittäneet. Olisi se silti mahdollista, koetti naisääni vielä antaa positiivista vaikutelmaa. Mä en jaksanut olla yhtä positiivinen.
– Mutta ethän sä ole vuosiin? Ja kumiahan me ollaan aina näissä? Janican suu ammotti avoimena. Sanoin, että näinhän se oli. Mun edellisestä kerrasta oli jo viisi vuotta ja kolme kuukautta – jos muistin oikein. Ja aina olin käyttänyt varmuusvälinettä ja olinhan mä luovuttanut vertakin tässä vuosien saatossa vaikka kuinka monesti.
– Mutta eihän... Sehän tarkoittaa... Mullako? Kohautin olkapäitä. Olin tullut samaan johtopäätökseen jo muutama tunti sitten. Ei tässä nyt suoranainen Sherlock Holmes tarvinnut olla, että osasi laittaa palapelin palaset paikoilleen. En mä tiennyt mitään muutakaan tapaa, miten musta olisi tullut positiivinen. Siis HIV-positiivinen. Se muu oli ihan geeneissä.
– Mä olen aina käyttänyt ehkäisyä, Janica mietti ääneen. En mä sen sanaa epäillyt. Ei mulla ollut mitään syytä kyseenalaistaa mun luottamusta siihen. – Paitsi... se sanoi ääneen ja vei käden suunsa eteen. – Mut ei se voi, ei mitenkään, Janica mietti päänsä puhki ennen kuin kertoi Annasta. Se oli ollut tammikuussa Ruotsissa työmatkalla ja törmännyt kahvilassa mukavaan naiseen. Juttu oli siitä lähtenyt hotellihuoneeseen ja sänkyyn. – Mä käytin suojakelmua, mutta en mä sitä muistanut sille tarjota. Voi helvetin helvetti. Todennäköisyyshän on ihan minimaalisen pieni, että se naistenvälisessä... Ei voi olla. Oikeesti ei... Mutta oli se. Lotto oli laitettu vetämään ja tuloksena oli seitsemän oikein. Ja jokeri.
– Mennään huomenna yhdessä lääkäriin. Nyökkäsin. Näinhän se oli toimittava. Eikä tähän enää nykypäivänä kuole. Voi olla, että keksitään ihan parannuskin. Taistelu HIViä vastaan on edennyt kummasti kahdessakymmenessä vuodessa. Toiset kaksikymmentä ja koko tauti on voinut poistua ihmiskunnan keskuudesta. Ehkä. Toivottavasti.
– Mä rakastan sua, enkä mä mitenkään tahallani... Janica alkoi itkeä istuttuaan sohvalle ja tajuttuaan asian toden teolla.
– Kyllä mä sen tiedän enkä mä tässä ketään syytä. Rakastan sua ihan yhtä paljon takaisin kuin eilenkin, siirryin Janican viereen sohvalle, kiedoin käteni sen ympärille ja painoin pääni vasten poskea. – Mikään ei oo muuttanu mun tunteita.
Nojailtiin toisiimme ja oltiin haikeita. Mä olin harvoin tällainen, mutta ehkä nyt oli syytä olla. Mutta vain vähän.
– Otetaanko vaan tää jotenkin positiivisena asiana?
– Ai HIV-positiivisuus? Janica nosti katseensa lattiasta ja näki mun hymyilevän sille. Samalla se tajus, ettei mun kanssa voinut edelleenkään olla huonolla tuulella ja rupesi itsekin hymyilemään, kietoi kätensä mun ympärille ja antoi pusun suoraan mun kuiville huulille.
Mä vain olin positiivinen ihminen. Se oli geeneissä. Ja veressä.