Verenvuoto jalassa oli hiljalleen tyrehtymään päin. Mies istui kaalimaan reunalla ja tuijotteli pellon toiselle puolelle. Vaikka hän oli sitä tuijottanut jo viikkoja, ei hän ollut vielä kertaakaan erottanut pellon toista reunaa. Ei siellä näkynyt metsää eikä taloja. Peltoa tuntui riittävän loputtomiin.
Joinain päivinä mies oli ottanut kepin ja käynyt kävelemässä pellolla, ja vaikka hän oli tunnin kävellyt eteenpäin, ei hän ollut siltikään erottanut mitään. Jalka ei vain tahtonut kestää kävelyä, joten takaisin oli käännyttävä vielä, kun kykeni edes kepin kanssa kulkea.
Olihan hän vähän hoitoa jalkaansa saanut. Sitä oli ommeltu kasaan ja kouraan oli lyöty purkillinen pillereitä. Ei hän osannut sen kyljessä olevia kyrillisiä kirjaimia tulkita, mutta kovimpien kipujen aikana mies oli aina ottanut yhden pienen valkoisen tabletin ja kipu oli sillä lähtenyt.
Suuri ja mahtava tuntui olevan Neuvostoliitto, mies ajatteli taas kaalimaata katsellessaan. Ryssänpoika oli tehnyt hänestä jonkinsortin työnjohtajan. Eihän hänestä puolikuntoisena olisi muihin töihin ollutkaan, mutta itseäpä saivat siitä syyttää. Mitä olivat ampuneet kranaatilla lähelle. Siellä se sirpale keikkui jalassa edelleen.
Harvemmin heille kukaan suomea tuli puhumaan, eikä heistä kukaan osannut venäjääkään. Tai no, Väinö osasi, muttei hän sitä ollut kelleen kertonut. Ei halunnut olla missään tekemisissä vangitsijoiden kanssa.
Viikon alussa heille aina näytettiin mitä piti tehdä ja paperille kirjoitettiin numeroita. Niistä sitten pääteltiin kuinka paljon kaalia oli kerättävä ja minne. Mies hoiti kirjanpidon, jakoi ruuan ja piti miesten työvuorot niin inhimillisinä kuin vain pystyi. Ei heillä huono ollut olla, mutta kotiinhan joka jätkä kaipasi. Tämä ei ollut sitä, mitä heillä oli ollut mielessä, kun ase nostettiin ensimmäisen kerran olalle ja lähdettiin taistelemaan kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.
Kaalipellon laidalla oli suhteellisen helppoa olla, mutta eräänä päivänä kolhoosin pihaan ajoi kuorma-auto ja puolet äijistä käskettiin kyytiin. Mieskin keppinsä kanssa nilkutti lavan viereen ja toisten avustuksella nousi kyytiin. Joku heitti ajatuksen, että kotiin oltaisiin menossa, mutta kyllä he kaikki tiesivät, ettei nyt ollut siitä kyse. Ei ainakaan vielä. Auton kääntäessä pihasta kohti itää viimeisetkin toiveen rippeen rapisivat.
Kahden tunnin ajomatkan jälkeen kuorma-auto juuttui metsätien mutaan ja äijät laitettiin kävelemään.
– Vjiisitoista kjilometri, kuului komentajan suusta olemattomalla suomella. Mies luki rukouksen mielessään, tarttui kaverinsa olkapäähän ja rupesi nilkuttamaan. Kyllä hän kestäisi. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Kolmen tunnin soisella polulla tarpomisen jälkeen he saapuivat joen rantaan ja ymmärsivät, että heidät oli tuotu uittamaan tukkeja. Joki kuhisi mäntypöllejä sekaisin joka suuntaan. Alajuoksulla näkyi saha. Heidän oli perattava joki puhtaaksi, jotta seuraavalla viikolla saapuvat uudet tukit saataisiin nopeammin sahalle käyttöön.
Koska mies ei kyennyt loikkimaan tukkien päällä, jäi hän sahan lähelle ohjaamaan puutavaran sisälle muiden jätkien lähtiessä purkamaan sumaa. Mies huokaisi syvään, otti uittohaan käteensä ja kahlasi veteen.
Mies raatoi joessa päivästä toiseen ja viikosta viikkoon. Kylmä vesi ei tehnyt kipeälle jalalle hyvää. Aina, kun verta alkoi näkyä veden pinnalla, tiukkasi mies jalkansa ympäri kietomaansa vyötä. Muut jätkät yrittivät parhaansa mukaan auttaa. Mies sai aina muilta kuivat vaatteet heti päällensä päivän päätteeksi, mutta ei se tuntunut auttavan. Huumorillakin yritettiin pitää mielialaa korkealla. Väinö oli laskeskellut, että alkaisi olla sahatavaraa jo sen verran kasassa, että voitaisiin hiljalleen rakentaa oikea sauna. Muut naureskelivat ja mieskin hymyili sen minkä kivuiltaan kykeni.
Yöt olivat kylmiä nukkua joen rannan vajassa, eikä jonain öinä uni tullut ollenkaan. Elämä alkoi tuntua jo hieman turhalta. Kotimaa tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta.
Äijät alkoivat menettää ajantajuaan. Viimeiset kuukaudet oli paahdettu 12 tuntia päivässä, seitsemän päivää viikossa, eikä loppua ollut näkyvissä. Mies ei enää päässyt päivän päätteeksi omin avuin ylös joesta ja muut pelkäsivät, että jonain päivänä tukki veisi hänet mukanaan.
Eräänä pilvisenä perjantaina, juuri ennen kuin sade alkaisi, pyöri uittopaikalla sotilaita. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Samantien alkoi ilmassa kiiriä huhu, että kotiinlähtö olisi lähellä, ja iltapäivästä heille ilmoitettiinkin, että huomisen työpäivän jälkeen alkaisi reissu kohti Suomea.
Illalla oltiin juhlatunnelmissa. Syötiin säästettyjä leipäpaloja ja avattiin salassa pidetty kiljupönikkä, kun parempaakaan korpirojua ei ollut tarjolla. Mieliala oli korkealla.
Aamulla jokainen teki työnsä tahdikkaasti vihellellen. Mieskin tiesi työntävänsä viimoiset linttapäät sahan uumeniin. Mieliala oli niin korkealla, ettei hän aistinut kipua lähes ollenkaan.
Kuuden jälkeen äijät komennettiin vajan luo ja ilmoitettiin, että tunnin päästä lähdettäisiin kävelemään takaisin kohti sitä samaa kuorma-autoa, joka oli tulomatkalla juuttunut kiinni. Se pitäisi työntää ylös mudasta ja jatkaa sillä kotia kohti. Ne, jotka eivät jaksaisi ominvoimin kävellä, haettaisiin täältä sitten “myöhemmin”.
Mies ei ollut kävellyt viikkoihin.
– Voidaanhan me koittaa tehdä paarit? Matti sanoi, mutta mies pyöritti päätään. Siinä olisi riski, että heitä jäisi tänne sitten enemmänkin.
– En tiedä jaksanko.
– Esko, se on joko paarit tai sitten se on pakko vaan jaksaa, Ville sanoi vakavana.
Mies nousi hiljaa seisomaan pöydän päästä. Yritti ottaa askeleen ja kaatui maahan. Muut tulivat auttamaan, mutta mies viittoi heidät pois. Piti kävellä yksin.
Seinää vasten hän hinasi itsensä pystyyn. Kiristi sidettä jalassaan, nosti sen toisen eteen ja nojasi vähän edemmäs seinää. Seuraavaksi mies tarttui käsin toiseen jalkaansa ja siirsi sen toisen eteen. Hiljaa mies työntyi irti vajan seinästä, mutta vain kaatuakseen uudestaan maahan.
Ei tehnyt mieli nousta ylös. Kyynel meinasi valahtaa poskelle, mutta ei. Mies ei antanut sen tulla, vaan nousi kontallensa. Konttaamallahan lapsetkin aloittivat kulkunsa.
Hiljalleen hän liikkui ympäri ja nousi lopulta seisomaan. Päättäväisesti hän suuntasi katseen kohti länttä ja otti askeleen. Ensimmäisen. Sitten hiljaa toisen ja kolmannen.
– Kyllä tämä tästä. Ottakaa sitten marssilla kiinni, jos meinaa horjahtaa, mies sanoi hammasta purren ja heitti repun selkäänsä.
Ville katsoi kaveriaan ja näki kuinka suurissa kivuissa Esko oli. Hän päätti jättää oman reppunsa vajaan. Kahta hän ei jaksaisi kantaa, mutta Eskon hän Suomeen takaisin veisi. Kaveria ei jätetä.