Kun ajattelen vaimoani, ajattelen aina hänen päätään. Siihen on ihan looginen syykin, vaikkei se ole vielä poliisille selvinnyt. En minäkään ole vielä selvinnyt. Eilinen on hieman hämärän peitossa.
Minua niin riepoi se akan ainainen nalkuttaminen. Vuodesta toiseen sama virsi. Piti viedä roskat, imuroida, tampata matot ja tiskata. Olisi nyt itsekin tehnyt jotain. Alkuaikoina kuittailin sille, että voisi välillä vaihtaa autonrenkaat tai korjata vuotavia putkia, mutta eihän siitä tullut kuin huutoa. Viimeiseen kolmeen kuukauteen ei oltu vaihdettu sanaakaan.
Avioehtohan silloin 20 vuotta sitten olisi pitänyt tehdä, mutta kuka sitä nyt nuoruuden huumassa sellaista ymmärtäisi. Oltiin rakastuneita ja lupauduttiin toisillemme loppuelämiksemme.
Rahojen perässä se vain oli. Jo parin vuoden yhteiselon jälkeen se oli tullut aivan selväksi. Päätin yksinäni, että meillehän ei sitten lapsia tule. En halunnut heidän kokevan tätä kauheutta. Kävin leikkauksessa napsauttamassa johdot poikki, mutten kertonut siitä kenellekään.
Pari viikkoa sitten kuppi tuli viimein aivan täyteen, enkä jaksanut enää katsella aina samaa naamaa. Aloin suunnitella tämän suhteen lopettamista. Keksin kolme keinoa. Avioero oli niistä ensimmäinen. Suljin sen heti pois vaihtoehdoista, koska olisin menettänyt puolet omaisuudestani. Ei se oikeastaan olisi haitannut, mutta en vähimmässäkään määrin halunnut antaa harakalle sitä nautintoa, että se saisi haluamansa.
Toisena vaihtoehtona olisi, että jättäisin itse tämän maailman. Siinäkin rahat siirtyisivät sinne minne en niiden halunnut päätyvän, joten hylkäsin myös vaihtoehdon numero kaksi.
Jäljelle jäi vain kolmas optio: murha.
Näin talvella olisi voinut koittaa palelluttamista, mutta ehkä se olisi kuitenkin liian läpinäkyvää. Päätin jäädyttää navetan taakse johtavan polun aivan peilijäähän. Mäen alareunaan sirottelin hiekkaa, jotta akka varmasti lentäisi kumoon ja taittaisi niskansa.
Kului viikko, eikä se koko aikana mennyt ulos talosta. Alkoi ottaa päähän, joten korkkasin kossupullon. Aikani sitä maisteltuani totesin itselleni, että turha tässä on odottamalla odottaa toisen kuolemaa, voisin samalla tehdä jotain hyödyllistä.
Kömmin traktorin pukille ja hain halkomakoneen vajasta navetan taakse. Tässä oli hyvää aikaa halkoa seuraavan talven polttopuut.
Löin koneen tulille ja aloin pistellä puita terän alle.
– Klonk, klonk, klonk, kuului kun terä iski koivuklapeja.
Vaarallinenhan tämä sodanaikainen kone oli kuin mikä, mutta ei tässä nyt enää uudempaakaan jaksanut ostella. Tällä oli pärjätty ennenkin. Eläkepäivät häämöttivät sekä minulla että koneella.
Siinä polttopuita tehdessä alkoi pääkin hiljalleen selvetä. Katsoin talolle päin ja näin kuinka se ämmä vihdoin ja viimein oli lähtenyt ulos huushollista. Nyt se harppoi kovaa vauhtia tännepäin. Mahtoi olla helvetin tärkeää asiaa.
Loppu meni kuin hidastetusta filmistä. Ensin askel jäädytettyyn mäkeen. Siitä pitkä liuku ja töksähdys hiekalle. Ei mokoma kuitenkaan kaatunut, vaan juoksahti suoraan pääedellä päin halkomakonetta, kaatui ja onnistui kääntämään päänsä terän alle.
– Klonk, sanoi klapikone ja tipautti harakan pään käsilleni.
Siinähän sitä sitten oltiin. Sammutin traktorin, vein verisen pään verannalle ja soitin hätänumeroon. Kissalan veljeksiä odotellessani tissuttelin kossupullon loppuun.