Ehtoollinen

Saavuin sairaalalle vähän kymmenen jälkeen. Aurinko oli paistanut koko aamun kävellessäni töihin ja siitä sitten myöhemmin ajellessani toiseen kaupunkiin. Oli kesän kuuminta aikaa. Näkemyksestä riippuen helle oli suosinut tai kiusannut meitä kuolevaisia jo toista viikkoa. Hiki virtasi noustessani hissillä kolmanteen kerrokseen. Kaverilta lainaamassani autossa oli kyllä kylmästöinti, mutta jo matka parkkipaikalta sairaalalle tässä helteessä tuntui kävellen liian pitkälle.

Sisällä oli onneksi taas hieman viileämpi ilmastoinnin tehdessä tehtäväänsä. Kävelin käytävää pitkin oikeaan huoneeseen. Olihan se tullut jo tutuksi. Arvostin hoitajia, jotka tekivät päivästä toiseen töitä kliinisessä ympäristössä kuoleman pyöriessä nurkissa kuin pakkanen hirsimökissä tammikuussa.

Avasin huoneen oven ja näin kuinka muita ihmisiä oli jo paikalla. Sälekaihtimien välistä aurinko paistoi sisään ja oli melkein sokaista minut. Sisällä oli samaan aikaan kirkkautta ja lämpöä sekä pimeyttä ja kuolemaa. Jälkimmäinen oli lisääntynyt sitten viime näkemän.

Olin saanut aamulla puhelun. Sen verran aikaisin, että olin hädin tuskin kerennyt työpöydän ääreen. Työpartnerini ei ollut ilmeisesti vielä edes herännyt. Hän ei ennen yhdeksää kerennyt töihin – aamu-uninen, kun oli. 

Puhelimessa minulle kerrottiin, että pitäisi tulla. Lähteä välittömästi. Katsoin juna-aikatauluja. Olisin kerennyt vielä seuraavaan junaan, mutta soitin kuitenkin kaverille ja kysyin autoa lainaan. Sillä matka taittuisi joka tapauksessa helpommin. Luukutin pitkin moottoritietä jo ennen kuin kello löi tasatuntia.

Me miehet olimme siirtyneet kanttiinin puolelle hetkeksi. Söin aamupalaksi sämpylän ja join viileää appelsiinituoremehua. Harvoin söin näin aikasin, eikä nytkään ollut nälkä. Siinä hiljaa istuessamme ja mutustaessamme näin kummini astuvan sisään sairaalan pääovesta. Olin soittanut hänelle juuri ennen lähtöäni ja hänkin lupasi tulla käymään. Vaikka hän viettikin kesälomaa, tuli hän silti sisään liperit kaulalla.

Siirryimme hiljalleen takaisin potilashuoneeseen. Kummini istahti sängyn viereen, kyseli vointia ja ehdotti, että laulettaisiin laulu. Jokin virsi vaikka.

Kohta huoneessa kaikui hiljalleen sointuva laulanta. Emme me miehet siihen osallistuneet. Meillä tuo laulun lahja oli vielä avaamatta. Kuuntelimme säveliä – kuinka sängyltäkin siihen vielä jaksettiin yhtyä. Auringon säteet osuivat pedissä makaavaan naiseen. Tuntui, että osa niistä läpäisi vartalon. Sen heiveröisen, mikä oli vielä jäljellä.

Virren jälkeen tumman puvun takaa kysyttiin olisiko nyt jo aika, ja sängyltä tuli heikko nyökkäys. Katsoin kuinka äiti antoi papin nostaa käden päälleen. Nyt oli aika ehtoollisen. Viimeisen.