Nainen katseli seinällä hiljalleen liikkuvaa kelloa. Oli katsellut sitä jo tovin. Ehkä tunnin. Tai kaksi. Mietti elämää; kuinka se oli niin mutkikasta ja lähetessään loppua se kuitenkin muuttui niin yksinkertaiseksi. Vähitellen langanpäät vähenivät käsissä, ja kun viimeinenkin lanka katkesi, oli aika siirtyä eteenpäin ja jättää tämän maailman murheet taakse.
Ei hän ollut käynyt ulkona pariin päivään. Lunta oli maassa ja posti hakematta. Ei nainen jaksanut ajatella niitä nyt. Sisällä oli vielä laatikollinen polttopuita, ja pakkasetkin olivat jo vähän hellittäneet, joten päivässä ei tarvinnut polttaa niin montaa uunillista. Yöllä oli kuitenkin viileä, ja piti kietoa monta peittoa päälle, ettei tullut kylmä. Välillä tuli silti. Seinät eivät pitäneet lämpöä sisällään, ja ikkunan raoista virtasi kylmää ilmaa sisään. Ei nainen silti valittanut. Ei koskaan. Ei ollut tarvetta.
Kello jatkoi hiljaista liikkumistaan eteenpäin. Sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta. Pöydällä oli Tolstoin Anna Karenina, mutta ei hän jaksanut sitä nyt lukea. Kolmasosa oli jo luettu, mutta monta sataa sivua olisi vielä pitänyt jaksaa. Ei nyt, ei tänään. Ei ehkä koskaan.
Oli toinen joulupäivä.
Lapset olivat käyneet ennen joulua. Veljekset ilveilivät aina. Olivat huumori-ihmisiä. Hyviähän niistä oli tullut, nainen ajatteli. Välillä sitä ei oikein tiennyt, mitä niistä olisi pitänyt ajatella, mutta kyllä nyt näytti ihan hyvältä. Kyllä ne pärjäävät. Olivat saaneet elämänsä suunnattua kohdilleen, nainen ajatteli ja kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Kylmäksi oli päässyt menemään, mutta mikro lämmitti mukillisen nopeasti.
Ei nainen jaksanut ajatella ruokaa. Ei varsinkaan nyt. Huomenna olisi taas arkipäivä ja pitäisi ajaa taksilla keskussairaalalle. Sädehoidot olivat siitä ikäviä, että ruoka tahtoi tulla ylös heti kohta toimenpiteen jälkeen. Nainen oli oppinut, ettei edellisenä iltana kannattanut hirveästi syödä. Ja jos söi, niin lähinnä toffeeta tai suklaata. Ne maistuivat ylöstullessaankin vielä hyvältä.
Nainen oli jo aikoja sitten pudonnut laskuista, kuinka mones hoitokerta nyt olisi kyseessä. Kolmas- tai neljäskymmenes. Ehkä oltiin jo päälle viidenkymmenen, hän ajatteli siemaistessaan kahvikupista ensimmäisen kulauksen. Vähän liian laihaa oli tullut.
Keittiön pöydällä oli kasa laskuja. Osa oli maksettu, osa oli maksamatta ja joihinkin oli saatu lisää maksuaikaa. Kyllä niistä jotenkin selviäisi, nainen ajatteli hieman raskaasti. Oli selvitty aina ennenkin, vaikka eläke oli aivan naurettavan pieni. Ei sillä tullut mitenkään toimeen. Tukea sai sieltä ja täältä. Sosiaalitoimistosta, ystäviltä ja sukulaisilta. Jokainen auttoi tavallaan. Toinen toi välillä vastaleivotut munkit kahvin kanssa syötäväksi, joku kävi tekemässä lumityöt ja välillä tilille oli tullut rahaa jostakin ties mistä. Nainen muisti läheisiään aina iltarukouksessa. Kiitti siitä kaikesta hyvästä, mitä hänellä oli. Ei pyytänyt itselleen mitään, mutta toisille senkin edestä. Että olisi hyvä olla. Muilla.
Illan tullen tuuli tuiversi yhä kovempaa ja kovempaa ja naisen oli pakko laittaa syksyllä kutomansa villasukat jalkaan. Ne oli tarkoitettu lahjaksi, muttei koskaan ollut tullut tilaisuutta antaa sukkia eteenpäin. Nainen kirjoitti samantien lapulle, että sukat täytyi muistaa antaa sitten seuraavana juhlapäivänä. Lapun hän nosti pöydälle muiden muistilappujen päälle.
Seuraavan päivän sädehoito olisi vain taistelua tuulimyllyjä vastaan. Oli nainen sen tiennyt jo useamman kuukauden. Tunsihan hän sen itsekin sisällään, mutta oli hän sen aistinut myös lääkärin kommenteista. Ei niin positiivista ihmistä ollut, jos jotakin ei olisi pahasti vialla. Ruoka ei tahtonut pysyä sisällä, ja väsytti koko ajan vain enemmän. Voimat ehtyivät hiljalleen viikko viikolta. Ehtisikö hän täyttää edes kuuttakymmentä? Siihen olisi vielä vähän yli puoli vuotta aikaa. Olisihan se hienoa vielä kerran juhlia ystävien kanssa. Kahvia keitellä ja jutella menneistä.
Aika kulki verkkaisesti eteenpäin ja nainen kohensi tulta uunissa. Pitäisi vielä toinen uunillinen polttaa, ettei yöllä olisi niin kylmä. Taksi tulisi aamulla kahdeksan jälkeen hakemaan. Iltapäivästä oltaisiin takaisin. Piti muistaa ottaa muovipussi mukaan, jos tulisi paha olo tien päällä.
Yllättäen puhelin soi, kun naapurissa asuva ystävätär soitti. Hän kyseli, lämmitettäisiinkö sauna, kun oli näin kylmä. Nainen sanoi, ettei hän jaksaisi oikein mitään tehdä, mutta ystävätär sanoi kyllä hoitavansa saunapuolen.
– Kunhan tulet sinne lauteille sitten seuraksi istumaan. Nainen suostui hymyillen.
Tuntiviisarin heilahdettua pykälän verran oli saunassa tulet ja sekä kiuas että vesipata lämpenivät hiljalleen, ja kaksikko alkoi valmistautua lauteilla loikoiluun.
– Kuule, pärjääkö ne pojat kuitenkaan? Kun ei niistä ihan tiedä, nainen kysyi vähän pelokkaana saunalauteilla löylykaveriltaan.
– Kyllä ne kuule pärjää, vaikka mikä olisi, ystävätär vastasi hymyillen ja heitti ensimmäisen kauhallisen vettä kiukaalle. – Pidä sinä vain itsesi pystyssä.
– Niin. Sitä vaan aina miettii, että miten ne sitten pärjää, kun tämä taistelu on ohi, nainen sanoi ja saunakumppani ymmärsi asian.
– Ei kannata murehtia menneitä eikä tulevia asioita. Saunotaan nyt ja sitten keitellään kahvit.
– Niin tehdään, nainen hymyili.